Hanna: VI luku
| V luku | VI luku Hanna Kirjoittanut Minna Canth |
VII luku |
Muutamia viikkoja tämän jälkeen oli Hannalla virkeämpi aika. Isä oli antanut hänelle rahaa joululahja-tarpeisiin ja palavalla halulla hän nyt ompeli Jussille kirjoitusmattoa, isälle tohvelin-päällyksiä ja äidille pyyheliinan-pidäkettä. Tätä ennen hänellä ei koskaan ollut niin hyviä joululahjoja antaa. Hän kuvitteli jo edeltäpäin heidän kaikkien ihastusta jouluiltana, kun nämä lahjat saisivat, ja nautti itse monikertaisesti siitä ilosta, jota hän heille valmisti. Kauniit kaavat oli hän onnistunut saamaan, oikein erittäin kauniit. Helmistä, silkistä, kanavasta ja villalangoista hänen käsissään kasvoi työ, jota mielihyvällä täytyi katsella. Iltaisilla hän tavallisesti neuloi myöhään yöhön; päivillä ei uskaltanut, kun pian olisivat sattuneet näkemään. Sitten kun kaikki oli valmiina, järjesti hän ne kauniisti laatikkoonsa, isän tohvelit perimmälle, Jussin kirjoitusmatto ja äidin pyyheliinan-pidäke eteen. Syrjään palvelijain sukkanauhat. Ja monta kertaa päivässä hän kävi niitä ihailemassa, hymy silmissä ja onnellisuuden tunne sydämessä, aina siksi kuin laitteli ne pakettiin, lakkasi ja kirjoitti nimet päälle.
Ei ollut kuin kaksi päivää enää joulunaattoon. Äidin piti edeltä puolen leipoa torttuja ja Hannan oli määrä tulla auttamaan. Taikina oli jo päivää ennen laitettu valmiiksi ja Hanna sai tietää kaikki ainekset, jotka siihen pantiin. Korttelille vettä, ryyppy viinaa, naula voita ja vehnäjauhoja tarpeen mukaan.
Se oli hauska hetki, jolloin työ alkoi. Äiti leipomapöydällä kaulasi taikinan ohueksi, käänsi sen sitten monimutkaisesti yhteen mykkyrään, kaulasi uudelleen, taas kokoili, taas kaulasi ja sitä tekoa teki pitkän aikaa. Hanna seisoi luona ja odotti pieni puukko kädessä ja talrikki veskunatäytettä edessä, siksi kuin äiti, viimeisen kerran laitettuaan taikinan jälleen tasaisesti ohueksi, suuremman kahvipannun kannella otti siitä pyöreitä palasia, jotka jätti Hannan huostaan, näyttäen kuinka hänen oli niiden suhteen menetteleminen. Panna täytettä keskikohdalle, kääntää toinen puolisko palasesta täytteen päälle, painaa reunat yhteen ja sitten veitsen kärjellä somasti koristella. Liisa, se oli uuden kyökkipiian nimi, rasvasi pellit ja ripisteli niihin jauhoja. Ensimmäiset eivät Hannalta oikein syntyneet, mutta vähitellen hän opastui ja lopulta ne jo tulivat mainion komeita. Ja sitten niitä siunautui niin paljon, kappaleen toista sataa hän laski olevan pelleillä. Liisa tupsutteli viedä niitä pois konttuoriin siksi kuin saisi uunin joutumaan. Hän oli äkeissään Liisa; tempoili, reuhkasi ja toimitti työnsä yhdeksän miehen voimalla, mutta mykkänä aivan ja syvästi sydämessään loukattuna, kun oli hänen alueelleen kuulumattomat henkilöt tunkeutuneet.
Kaikki oli jo leivottuna, äiti meni sisään, Hanna huuhteli käsiään pesuvadissa. Kuuli oven käyvän, vaan ei katsonut taakseen, luuli Liisan palanneen konttuorista. Mutta joku tarttui häneen kiinni takaapäin, suuteli, syleili, nauroi, ja taas suuteli.
Olga se oli, Olga, palannut Helsingistä! Iloa ja riemua, kysymyksiä, vastauksia, naurua ja juttua. Sisään mentiin, Hannan kamariin. Sohvaan istuttiin vierekkäin, kädet käsissä, silmät silmissä, ja sitten aloitettiin alusta, ihan alusta. Helsingistä, tietysti, ensin. Siellä oli ollut hauskaa, niin äärettömän hauskaa! Huvia huvien päälle, teaatteria, konserttia, tanssia, naamiaisia ja jos jotakin. Kaikki toisenlaista kuin täällä, elämää enemmän ja iloa. Sai aina nähdä uutta ja kuulla uutta, ei mikään ennättänyt vanhentua, ennenkuin se jo siirtyi syrjään ja sijaan tuli jotain muuta. Sitten olivat ihmisetkin siellä paljon vilkkaampia, ei niin jörömäisen totisia ja pannukaakkumaisia kuin pikkukaupunkilaiset. Hän oli saanut koko joukon uusia tuttavuuksia, mutta niistä hän kertoisi tuonnempana. Nyt ensin suuri, suuri salaisuus! Oliko varma, ettei kukaan heitä kuunnellut? Ei kukaan, Hanna sen vakuutti. Ja Olga siirtyi vielä likemmäksi ja kertoi puoleksi kuiskaamalla, kuinka hän ja Woldemar usein tapasivat toisiaan Helsingissä, milloin kadulla, milloin tilaisuuksissa, kuinka Woldemar silloin aina lyöttääntyi hänen seuraansa ja oli erinomaisen kohtelias ja huomaavainen. Eikä Olga kumminkaan aavistanut mitään, ennenkuin hän suomalaisessa seurassa kerran jo ilmoitti rakkautensa. Ja nyt he olivat kihloissa, melkein kihloissa, vaikka salaisesti, ettei vanhemmatkaan siitä vielä tienneet. Tulevaisuudelle täytyi heidän kaikki asettaa, sillä Woldemarilla oli vielä pitkä lukujakso edessä. Mutta hän koettaisi olla ahkera ja rientää. Sitten, ehkä noin kuuden vuoden päästä voisivat viettää häitä. – –
Hannan rintaa oli leikannut kuin veitsellä. Vihlaisevan kivun jälkeen tuntui vielä polttava pakoitus, kun hän ponnistaen kaikki voimansa tyyneellä äänellä kysyi, mihin Tirri oli jäänyt. Mutta Olga siihen vähän naurahti vaan, heitti päätä taakse ja kohautti hartioita. Semmoisia lapsellisuuksia! Ei hän Tirriä ollut koskaan rakastanut. Erehtyi itsestään, ei ymmärtänyt silloin vielä, mitä rakkaus oli. Nyt hän sen vasta tunsi, tämä oli sitä oikeata, tämä kestäisi elämän loppuun saakka. Ja hän ylisteli onneaan; toivoi, että kaikki ihmiset menisivät kihloihin, ei mikään maailmassa ollut hauskempaa.
Hannan ajatuksiin pyrki tapaus pyykkituvasta ja puheet, joita hän pitkin syksyä oli kuullut. Mutta hän kiskaisi mielensä niistä irti, ei tahtonut enää muistella semmoisia ikäviä. Ehkä tosiaankin olisi hauskaa olla kihloissa, arveli hän, pieni kaipauksen tunne sydämessä.
Olga meni jo muihin asioihin ja Hanna koetti seurata. Matkatoveristaan hän kertoi, ylioppilas Salmelasta. Se oli kunnon poika, vakava ja totinen. Häneen pitäisi Hannan tutustua; sopisivat juuri hyvin yhteen, sillä Salmela oli tuommoinen suuri idealisti, niinkuin Hannakin. Hänestä varmaan tulisi jotain erinomaista. Papiksi hän aikoi ruveta, mutta hän oli niin köyhä, ettei voinut olla yhtä mittaa Helsingissä, vaan täytyi kesken lukujaan tulla tänne opettajan sijaiseksi lyseon alemmilla luokilla.
»Hauskaa olisi häntä nähdä», sanoi Hanna, »mutta missäpä me sattuisimme yhteen, minä kun en milloinkaan käy huveissa».
»Kuinka?» huusi Olga silmät pyöreinä ja vetääntyi kappaleen matkaa hänestä pois. »Etkö käy huveissa! Mutta tottahan tulet toisena joulupäivänä tanssiaisiin Väinölänniemellä?»
Ei Hannaa haluttanut, eikä hänellä ollut semmoista leninkiäkään; väsyneenä pudisti hän päätään. Olga katsoi häneen, täynnä kummastusta. Mikä Hannaan oli tullut, ei hän ollut niinkuin ennen. Olga lähestyi uudelleen ja kietoi kätensä hänen kaulaansa. »Hanna, rakas, sinä olet muuttunut, olet käynyt niin surulliseksi. Mitä varten, sano! Ovatko ihmiset olleet sinulle pahoja? Elä huoli heistä, ollaan me vaan yksissä, me vanhat ystävät ja toverit. Tiedätkö, että Edla ja Ineskin ovat jo kotona? Kun me kaikki neljä yhtä haavaa ilmestymme kaupungin seuraelämään, niin varmaan herätämme huomiota. Täytyy sinun tulla, Hanna kulta, mukaan. Ei ole sopivaa leninkiä, sanot? Tuo tänne, niin katsomme.»
»No, ja mikä tuotakin vaivaa», lausui hän, tarttuen erääsen vaalean siniseen, jonka Hanna vaatekaapista veti esiin. »Ihan hyvä, ihan hyvä! Se varmaan sinua kaunistaa, panehan päällesi.»
Hanna seisoi pian pukeutuneena Olgan edessä ja tottuneella silmällä tarkasti tämä leninkiä joka haaralta.
»Ihan hyvä», uudisti hän, »poimut vaan muutettavat tynikassa, niitä ei enää pidetä tuolla tavalla. Anna neulaa, lankaa ja sakset, minä ne kohta laitan.» Polvilleen hän laskeutui Hannan viereen, ratkoi ensin ja poimutteli sitten uudelleen. Varmalla kädellä hän neulaa käytti ja terävä oli silmä huomaamaan, miten hyvä tuli. Kun sai kaikki valmiiksi, nousi hän ylös ja astui muutaman askeleen etemmäksi, tutkiakseen miltä puku vihdoin kokonaisuudessaan näytti.
Sievä oli, ei vikaa mitään, ei kerrassa mitään. Mutta hiukset täytyi kammata toisella lailla, kävertää edestä ja vetää alas otsalle. Kyllä hän, Olga, tulisi nekin laittamaan.
Olga laski nyt molemmat kätensä Hannan olkapäille ja katsoi häntä hymyillen silmiin. Hanna hymyili vastaan; oli jo vallan taipuvainen. Ehkäpä siellä sentään tulisi hyvinkin hauska.
Pienellä levottomuudella hän sitten kumminkin odotti tuota iltaa. Pelkäsi, ettei hän osaisi oikein olla, näyttäisi kenties typerältä; ja mitä hän ymmärtäisi puhella kavaljeerien kanssa franseesissa? Jos lausuisi vielä vahingossa jotain sopimatonta.
Olga häntä neuvoi, siinä kun vähää ennen menoa kampaili hänen hiuksiaan peilin edessä. Kevyttä puhetta vaan, salonki-kieltä semmoista; ei syvempiä asioita, eikä liian totista. Vilkasta, iloista, pintapuolista, mutta samalla sukkelaa ja nerokasta; siihen pian tottui. Mutta varmuutta ennen kaikkea ja suurta itseluottamusta vaadittiin, ei koskaan saisi hukata konseptiaan. Sattuiko rikkomaan seuraelämän tapoja vastaan, tai tekemään jonkun muun tyhmyyden, ei pitänyt olla siitä tietääkseenkään, sillä tavalla pääsi parhaiten pulasta. Hyvä, stiilinen puku oli välttämätön, se kohotti arvoa ja antoi rohkeutta.
Hanna yhä enemmän rupesi epäilemään tätä kuullessaan. Häneltä juuri puuttui kaikki tarpeelliset ominaisuudet. Ei ollut rohkeutta, ei itseluottamusta, ei iloa, ei sukkeluutta, ei mitään. Mutta kun hänen huolestuneet silmänsä tapasivat kuvan peilissä, miellyttävät, kauniit kasvot, tunsi hän itsensä lohdutetuksi. Olga osasi todella laittaa hänen hiuksensa somasti; nyt hän oli vallan toisen näköinen, ihanampi paljon. Kuta kauemmin katse viipyi muodossa vastapäätä, sitä enemmän pelko haihtui, ja rintaan iloista toivoa kasvoi.
Äiti ei tullut mukaan, Hanna sai seurata Olgaa ja hänen vanhempiaan. Hirveätä oli astua salin poikki; aina varpaiden neniin saakka tuntui, kuinka kaikkien silmät iskivät häneen kiinni. Onnellisesti hän kumminkin pääsi tuolille istumaan Olgan viereen ja oli silloin kuin turvan takana. Rohkeni katsella ympärilleen ja ihastui, kun näki Edlan jonkun matkan päässä. Sitten ilmestyi jo Ineskin, hän tapasi vuoronperään molempain silmät; he nyökkäsivät toisilleen ja hymyilivät.
Pitkissä riveissä istuivat naiset; mikä oli vanha, mikä nuori, mikä ruma, mikä kaunis. Äideillä oli mustat harsomyssyt päässä ja tummat leningit; pitsit kaulan ympärillä ja hiansuissa vähän niin, vähän näin; varmaankin tyttärien hylkäämät, vanhat. Hansikkaista napit poissa ja sormien päät kuluneet, mutta ne viat peitettiin joko nenäliinalla tai muuten. Niin salaa kuin mahdollista he luomien alta tarkastivat tyttäriään ja vertailivat heitä muihin. Erinomattainkin tehtiin havaintoja pukujen suhteen, joita itsekukin oli muotilehtien ja ompelijattarien avulla koettanut saada mitä parhaiten onnistuneiksi.
Jonkun verran matkaa bufetin ovesta seisoivat herrat ryhmässä, toinen toisensa takana. Jokaikisen oli parta ajettu ja kasvatettu osa huolellisesti siivottu. Posket ja otsa hohtivat puhtaudesta, hiukset kiilsivät edestä, mutta niskasta ja korvien takaa ne olivat tarkkaan leikatut. Paitain edustat ja kaulukset olivat kovat kuin kivet; huivien solmut juuri säntiileen niinkuin niiden olla piti. Housut, nutut, liivit harjatut ja saappaat kiilloitetut, sanalla sanoen: mies kiireestä kantapäähän tuiki moitteeton. Senpä he hyvin tiesivätkin ja siksi niin varmoja katseita heittivät naisten puolelle, etsien visusti nuorimpia ja kauniimpia joukosta. Hansikkaita pujottelivat käsiinsä ja musiikin ensi säveleitä odottaen, he valmistuivat kiidättämään lattian yli kuin haukat suoraapäätä sen onnellisen luokse, joka armon oli löytänyt heidän silmäinsä edessä.
Tytöt tunsivat hetken tärkeyden. Sydän parka vielä löi, vaikka olikin hirmuvaltaisesti kokoon puristettu luiden ja lihaksien väliin. Parastaan he olivat koettaneet; tarkan tutkimuksen jälkeen valinneet pukuunsa ne värit, jotka kasvoille sopivat, ja keinoilla monenmoisilla viehätysvoimaansa enentäneet. Siinä he nyt olivat nähtävinä, ihailtavina, kuka suurimmassa määrässä toisen sukupuolen mieltymyksen voittaisi, sen ilta oli ratkaiseva.
Kun ensimmäiseen valssiin soitettiin, pelkäsi Hanna, ettei hän saisi ollenkaan tanssia, sillä kavaljeerien joukossa ei näkynyt ainoatakaan tuttua. Mutta Olga, joka juuri oli kiertänyt salin pariin kertaan erään pitkän ja hoikkavartaloisen herran kanssa, toi tätä hänen luokseen. Esitteli: »herra Salmela, neiti Mellin». Herra Salmela kumarsi ja pyysi valssiin; punastuen nosti Hanna kyynäspaänsä hänen käsivarrelleen ja huimaavassa pyorinnössä he lensivät ympäri avaran salin. Kun pysähtyivät, oli Hanna vähällä kaatua; häntä huimasi oudoksesta, kun ei pitkään aikaan ollut tanssinut. Mutta herra Salmela piteli häntä vielä kädestä ja kysyi jotakin. Hanna eroitti sanan »franseesi» ja kumarsi päätään myönnytykseksi. Sitten vaipui hän alas tuoliin; silmiä hämärsi ja sydän hakkasi kuin vasaralla. Ei hän kuitenkaan saanut kauan istua; herrat olivat hänet huomanneet ja ihmetelleet hänen pieniä jalkojaan tanssissa. Seurauksena oli, että noin kymmenkunta jo ensimmäisen valssin ajalla antoi esittää itseään ja jokaisen kanssa hänen täytyi lähteä lattialle.
Franseesi alkoi, ja Hanna seisoi rivissä herra Salmelan rinnalla. Ujoudesta ei hän ensimmältä uskaltanut katsoa ylös ollenkaan. Kun Salmela puhui, ei hän kuullut mitään, sillä musiikki pauhasi ja kaikki sohisivat ympärillä. Mutta hän tekeytyi kuitenkin niinkuin olisi erinomaisella tarkkuudella seurannut, ja sitä osoittaakseen hän aina väliin äännähti; sanoi milloin »hm», milloin »niin», milloin »jaa», milloin »jaha»; aina sen mukaan kuin kulloinkin luuli soveltuvan. Ja ilman että hän sitä juuri ajatteli, oli suu kohteliaassa hymyssä kaiken aikaa, se kuului niinkuin asiaan. Sen ohessa hän toisella silmällään tarkasti muita naisia ja koetti liikkeissään ja tavoissaan olla heidän mukaan. Yhden ainoan keran hän katsoi Salmelaa oikein silmästä silmään; hän oli pudottanut nenäliinansa lattiaan. Salmela nosti sen ylös ja siinä heidän katseensa tapasivat toisiaan. Mistä lienee tullut, että Hannan samassa juohtui mieleen Olgan sanat: »sopisitte juuri hyvin yhteen».
Kuinka olikaan, niin franseesi sittenkin loppui Hannan mielestä liian pian, ei hän ehtinyt vielä lainkaan tutustua Salmelaan, ja sitä hän kuitenkin olisi halunnut. Kavaljeerit saattoivat naiset paikoilleen ja syöksivät heti sen tehtyä kuin ammutut nuolet bufettiin, josta lasien kilinää ja tupakan savua sekaisin totihöyryn kanssa saliin tunkeutui. Entiseltä ilma jo oli raskas pölystä, hiestä ja kuumuudesta; naisten viuhkat liikkuivat, lamput paloivat himmeästi. Vanhempain naisten silmät alkoivat käydä kankeiksi ja kieli väsyi, yksi ja toinen haukoitteli salavihkaa nenäliinaansa. Mutta nuorista oli uupumus kaukana. Tutuimmat etsivät toisiaan, liittyivät yhteen, menivät syrjähuoneisiin, puhelivat, nauroivat ja joivat vettä; sitä he vartosivat, että musiikki taas alkaisi ja herrat näkisivät hyväksi palata jälleen heidän luokseen.
Toisen franseesin Hanna tanssi erään lyseolaisen kanssa, joka oli tottumaton ja ujo niinkuin hänkin. Mutta Hannapa silloin tunsi itsensä paljon vapaammaksi. Melkein häntä vähän säälitti, kun näki, missä tuskassa kavaljeerinsa oli puheenaineesta.
Näin hän alkoi. Rykäisi ensin; sitten:
»Täällä on paljon väkeä tänään.»
»On.»
»Ja kovasti kuuma.»
»Niin.»
»Mutta ulkona onkin niin leuto ilma nyt.»
»On.»
Pieni pysähdys; poika parka väänteli ja käänteli ruumistaan; tempoili viatonta hansikastaan, hikoili ja puhkaili. Ja taas hän jatkoi:
»Tykkääkö neiti tanssista?»
»Kyllä.»
»Vai niin; minäkin tykkään.»
»Vai niin!»
»Mutta tykkääkö neiti onkimisesta?»
»Kuinka? Onkimisesta?»
»Niin. Tykkääkö neiti onkimisesta?»
»Kyllä. Jotenkin paljon. Taikka oikeammin järvellä olemisesta. En tiedä mitään hauskempaa.»
Hän aikoi jatkaa; mutta pysähtyi, kun huomasi, ettei kavaljeeri ollenkaan seurannut. Nähtävästi hän harkitsi uutta kysymystä. Hanna odotti, mitä tuleman piti. Eikä aikaakaan, niin kuului:
»Tykkääkö neiti ajelemisesta?»
»Tykkään.»
»Uuden vuoden päivänä aiotaan pitää rekiretket.»
»Niin olen kuullut.»
»Semmoiset olisivat hauskat ylipään. Tahtovat vaan tulla niin hiton kalliiksi.»
»Eikö niitä voisi laittaa yksinkertaisemmiksi?»
»Se on se hevonen, joka maksaa.»
»Niin, se on totta.»
»Voisihan meitä neljä viis miestä mennä yhteen rekeen. Sillä lailla tulisi sentään vähän helpommaksi.»
»Sitten kai pitäisi naisten tehdä samoin?»
»Niin, eiköhän?»
Hanna nauroi ja kavaljeeri nauroi myös; mutta silloin katosikin jäykkyys ja he pitkittivät puhetta lopun aikaa jotakuinkin luonnollisesti.
Aamupuoleen yötä vasta lähdettiin kotia. Kun Hanna laskeutui vuoteelleen, oli hänellä tuolilla vieressään kynttilä ja virsikirja niinkuin ennenkin. Ja lukea hän aikoi; mutta ensin täytyi ajatella muuta. Musiikki soi hänen korvissaan, hälinä ja puhe kaikui; herrat ja naiset, tanssi, valo, kaikki tulvaili hänelle mieleen. Silmät kiinni hymysuin hän makasi, toinen käsivarsi pään alla. Ja hän nautti muistellessaan, kuinka usein Salmela pitkin iltaa oli pyytänyt häntä tanssiin. Kerran, kun Hanna istui muutamain naisten takana, oli hän kävellyt siellä ympäri ja etsinyt, Hanna hyvin arvasi ketä, mutta ei huolinut tulla esiin. Seurasi häntä vaan silmillään ja hytkähteli itsekseen, kun hän kulki aivan ohitse, eikä sittenkään huomannut.
Uni pyrki jo vaivuttamaan; mutta hän soti vastaan; ei tahtonut nukkua ennenkuin iltarukouksen oli lukenut. Hän kääntyi syrjin, aukaisi kirjan ja löysi ehtoosiunauksen sunnuntaina. Moneen kertaan hänen täytyi lukea sama sivu, ennenkuin jaksoi sisältöä käsittää. Mutta loppuun hän pääsi; kevennetyllä mielellä hän puhalsi kynttilän sammuksiin, painoi poskensa pehmeään tyynyyn ja ummisti jälleen silmät. Ja ajatukset menivät takaisin kuluneesen iltaan. Uudelleen hän kuvaili liitelevänsä suuren salin lattiaa poikki ja pitkin, kavaljeerin käsivarren tukemana ja soiton säveliä tahdissa seuraten. Muut parit pyörivät hänen ympärillään kirjavassa sekamelskassa ja hälinässä, kunnes uni ilkkuen sai ne valtaansa, hämmenteli vielä enemmän, laittoi niistä oudon kummia kuvia ja lopetti vihdoin kaikki.
Toisena päivänä oli Hanna niin väsynyt, ettei tahtonut jaksaa mitään tehdä. Eikä häntä haluttanutkaan. Sohvalla olisi vaan tahtonut pitkällään venyä ja mielikuvailussa jatkaa eilisiä huvia. Äiti pyysi häntä pienentämään sokuria; ei hän kehdannut kieltää, mutta vastahakoista se oli. Leikkeli suuria palasia pikemmin päästäkseen. Mutta kyllä sitä kesti kuitenkin, sillä puoli toppaa oli äiti antanut hänelle huostaan. Silmäkulmat rypyssä ja huulet pitkällä hän teki työtään, kun Olga arvon tuli hänen luokseen. Samassa olikin kaikki harmi poissa, eikä uupumuksesta enää tiennyt mitään. Syrjään heitettiin sokurilaatikot, ja sohvaan istuttiin juttelemaan, mukavaan asemaan, toinen toiseen päähän, toinen toiseen, jalka alle ja selkä karmia vasten.
»No, oliko sinulla hauska eilen?»
»Oli, hyvin hauska.»
»Näes nyt. Tästä lähtein tietysti tulet mukaan aina.»
»Kyllä. Ja tiedätkö, Olga, minä niin paljon pidin Salmelasta. Hänessä on jotain niin vakavaa ja luotettavaa. Ja sitten kun hän aikoo papiksi, se varsinkin todistaa hyvää. Etkö usko, Olga, että papit kumminkin ovat parhaimpia ihmisiä. Niinkuin pastori Järvelä, esimerkiksi.»
»Minun mielestäni ne ovat liian pyhiä ja kunnioitettavia. En ikinä saattaisi rakastua pappiin, enkä papin rouvaksi rupeisi. Pitäisi aina olla niin ankaran totinen. Uh, kuka sitä jaksaisi, herra varjele.»
»Voi sinua, kuinka puhut. Minä kaikkian ennemmin menisin juuri papille. Häneen kun aina voisi katsoa ylös, saada turvaa ja neuvoa joka hetki. Ajatteles, että elämä on sentään niin totista.»
»Niin, niin, onhan se.»
»Ja sitten ei ole kellään niin jaloa tointa kuin papilla. Hän on Jumalan palvelija.»
»Vaikka vaan, en minä sittenkään. Jumalan kiitos, ettei Woldemar ole teoloogi. Mutta pidä sinä vaan omat ajatuksesi. Ehkä ennustukseni pian käyvät toteen, siltäpä eilen jo näytti.»
»Oih, elä nyt joutavia.»
Olga hyräili ja soitteli sormillaan pöytään, joka oli sohvan edessä.
»Ajatteles kuinka hauskaa, kun olisimme molemmat kihloissa.»
Äiti tuli sisään katsomaan, joko sokuri oli hakattuna. Hannaa vähän harmitti; miksi häntä piti häirittämän, ainoa kerta kun hänellä oli vähän hauskaa. Mutta samassa hän jo taas soimasi itseään. Koko päivä häneltä oli mennyt hukkaan, eikä tuo suurta ollut kuin äiti vaati.
Hän otti laatikon siihen rinnalleen ja rupesi pienentelemään. Sydämessään hän toivoi, että äiti taas lähtisi ja jättäisi heidät kahden Olgan kanssa, sillä äidin kuullen he eivät voisi näin vapaasti puhua. Sitä toivoa seurasi kuitenkin tunnon vaivat ja hän keksi heti sanoa jotain ystävällistä äidille.
Uuden vuoden päivänä pantiin todella rekiretket toimeen. Herra Salmela oli pyytänyt Hannaa. Oli kaunis ilma ja hyvä keli, kun he pitkässä jonossa läksivät reaalikoulun pihasta kaupungin katuja kiertämään. Tämä Hannan mielestä oli kuitenkin vallan toista. Ajaminen, kulkusten helinä ja iloinen, suuri seura karkoitti jäykkyyden pois; hän uskalsi vapaasti ja luonnollisesti puhua, mitä tunsi ja mitä ajatteli.
»Kuinka nyt on kaunista», hän sanoi. »Minä aina niin mielelläni katselen tähtiä, ja koettelen arvata, minkälaista elämää niissä mahtaa olla.»
»En usko, että ihmisiä kumminkaan on muualla kun meidän maapallollamme», sanoi herra Salmela.
»Olisi niin lohduttavaista ajatella tuolla kaukana jotain korkeampaa olomuotoa kuin me ihmiset täällä.
»Mutta sehän on raamatun oppia vastaan, neiti Mellin. Ihmisen loi Jumala omaksi kuvakseen, puhalsi häneen oman henkensä. Täydellisempää ja korkeampaa ei luomisessa voi olla.»
»Miksi hän sitten on niin paha?»
»Tiedätte kai sen, neiti Mellin. Vai oletteko tekin noita, jotka syntiinlankeemisen kieltävät.»
»Kieltävätkö ne syntiinlankeemisen?»
»Ettekö ole kuullut, kuinka nykyaikana juuri epäusko leviää kauheassa määrässä ihmiskuntaan; kaikki revitään alas, mitä ennen on totuttu pyhänä pitämään. Vanhat ideaalit paiskataan maahan eikä anneta mitään uutta sijaan. Kirkko, valtio, yhteiskunta, koko sivistynyt maailma häilyy pohjattoman syvyyden partaalla. Semmoinen, näettekös, on aika, jossa me elämme. Ja se on tuo realistinen katsantotapa, joka tämän häiriön matkaansaa. Tahdotaan tätä maailmaa vaan parantaa, tätä elämää vaan korjata, eikä iankaikkisuudesta mitään välitetä.»
»Olen kuullut, että te aiotte ruveta papiksi?»
»Siksi minä pyrin. Olen pannut elämäni päämääräksi olla uskonnon tukeena tähän aikaan, kun niin paljon vääriä oppia saarnataan ja kansa niillä villitään.»
Hanna katsoi ihaillen häneen. »Kuinka te olette onnellinen», hän sanoi. »Minäkin rupeisin papiksi, jos olisin mies. Naisena ei voi mitään.»
»Elkää sanoko, nainen vaikuttaa äärettömän paljon aviopuolisona ja äitinä. Se on hänen jaloin kutsumuksensa, pysyköön vaan siinä uskollisena.»
Hanna vaikeni.
Aviopuolisona, äitinä –? Mutta ellei hän naimiseen joutuisikaan, entäs sitten? Hänelle juohtui mieleen vanha neiti Savenius, joka asui siellä kaupungissa rännikadun varrella, pienessä matalassa kamarissa, ikkuna melkein maan tasalla. Lapset häntä pelkäsivät, sillä hänen sanottiin olevan vähän hupsun; ja kummalliselta hän todenperään näytti, kun mennä leuhkasi kadulla, otti pitkiä askeleita ikäänkuin jotain paeten eikä katsonut ihmisiin koskaan. Päässä hänellä tavallisesti oli vanhanaikuinen silkkihattu, jommoista ei kukaan ihminen enää pitänyt, ja hame, joka liehui ympärillä, oli varmaan mummo vainaan ajoilta. Kammonsekaisella uteliaisuudella oli Hanna aina sivukulkeissaan heittänyt silmänsä ikkunan kautta alas kamariin, mutta nopeampia askeleita hän otti, jos tapasi sieltä terävän leuan ja kiikastavan katseen nenälasien takaa. Sukanneule raukalla tavallisesti silloin oli kädessä ja pienen pöydän luona hän istui ikkunan alla. Kasvava myrtti oli hänen edessään pöydällä; muuten näytti huone surullisen elottomalta ja yksinäiseltä.
Noinko elämä tulisi olemaan, ellei naimiseen joutuisi?
Hannaa pöyristytti.
»Niin, aviopuolisona ja äitinä nainen kyllä voi vaikuttaa. Mutta entä kun jäisikin naimattomaksi?»
»Mitä semmoisia ajattelette, neiti. Te ette kumminkaan vanhana piikana kuole. Vai olisitteko niin kylmä, ettei kukaan voittaisi suosiotanne?»
Hanna siihen vaan hymyili. He olivat tulleet alas jäälle, ja ajoivat nyt Toivolaa kohden, joka oli rekiretken päämääränä. Hevonen oli heillä huononlainen; muut vähitellen menivät ohitse, jättäen heidät kappaleen matkaa jälkeen. Mutta sitä rauhallisemmin he saivat ajatuksia vaihtaa. Salmela enimmiten puhui, Hanna kuunteli. Ja yhä suuremmaksi hänen ihastuksensa kasvoi, sillä Salmela oli niin erinomaisen viisas hänen mielestään ja otti kaikki asiat niin ylevältä kannalta. Ennenkuin he Toivolaan tulivat, oli Hanna vakuutettu siitä, ettei Salmelan vertaista ollut koko heidän paikkakunnallaan. Hän oli yli kaikkien muiden herrojen.
Perillä ollessa syötiin, juotiin ja tanssittiin niinkuin ainakin rekiretkillä. Vapaampia ja luonnollisempia he kumminkin olivat keskenään kaikki; jäykkyys ja teeskenteleminen oli ainakin osaksi jätetty kaupunkiin. Ei tykkänään tietysti, siihen he, lapsuudesta saakka turmeltuneet ihmisraukat, olivat mahdottomat. Tavan mukaan oli herroille sentään täälläkin laitettu sivuhuone, jossa naisten näkemättä saivat kallistaa lasia ja vetää savua. Ja molemmat olivat heille täällä niinkuin kaupungissakin välttämättömät jok’ainoan tanssin jälkeen.
Paluumatka oli hauskinta kaikesta. Salmela oli väsymätön huolenpidossaan Hannan suhteen. Kyseli yhtenään, jos oli kylmä, suojeli ja holhoili häntä kuin pientä lasta juuri. Hannasta oli niin suloista ja turvallista istua tuossa hänen rinnallaan ja kuunnella, kun hän taaskin puhui, selittäen hänelle tieteen jumalattomuudesta, joka ei muuta tunnustanut todeksi, kuin minkä kokemus sille vahvisti, ja sitten runouden taantumisesta, sekin realismin vaikutuksia. Runotar oli syöksetty valtaistuimeltaan pois, luonnontiede oli astunut sijaan. Mitä kaunista, mitä ylentävää oli tuossa luonnon kuvaamisessa, varsinkin kun aivan tahallaan tuotiin vielä esiin kaikki rumuudet ja likaisuudet. Ihmiset kuvailtiin huonoiksi siihen sijaan kuin runoilijan tulisi luoda niistä esimerkiksi kelpaavia ihanteita. Tosin tämä osaksi meni Hannan ajatuspiirin ulkopuolelle, mutta sitä sokeammin hän kaikkeen luotti, aavistamatta että niitä asioita toiseltakin kannalta sopisi katsoa. Mitä hän tiesi realistisesta kirjallisuudesta, hän kun oli lukenut vaan Marlittia ja Marie Sofie Schwartzia. Tuskin hän oikeinpäin ymmärsi, mitä realismilla tarkoitettiinkaan. Mutta Salmela hänen silmissään nousi vaan yhä korkeammalle, kun hän näin tiesi ja tunsi semmoista, josta Hanna vasta hänen puheensa kautta sai hämärän aavistuksen.
Usein he tämän jälkeen ja pitkin kevättä sitten toisiaan tapasivat, milloin julkisissa tilaisuuksissa, milloin taas yksityisissä seuroissa. Salmela aina saattoi Hannaa kotiin; portille saakka hän tuli, siinä vielä hiukkasen seisahtuivat puhelemaan, sitten kädenlyönnillä erosivat.
Salmelan miehiselle itsetietoisuudelle Hannan ehdoton luottamus tuntui hyvältä. Semmoinen hauska tyttö, se Hanna hänen mielestään oli, ja viisas sitä paitse, ymmärsi häntä niin hyvin. Ei hän kehenkään tuntenut niin suurta vetovoimaa kuin Hannaan ja mitä enemmän he tutustuivat, sitä lämpöisemmäksi hänen sydämensä Hannaa kohtaan kävi. Ennen kevättä hän jo oli täydellisesti rakastunut, eikä muuta halunnut kuin saada Hannaa omakseen. Tuommoinen vieno, suloinen luonne oli juuri sopiva aviovaimolle. Hänen kanssaan mies onnelliseksi tulisi. Hän ajatuksissaan kuvaili kotiaan, jossa hän, perheen tuki ja turva, hallitsi ja ohjasi jokaisen elämää, hänen vaimonsa taas ihanana ja valoisana hänen ympärillään hääri, häntä ihaili ja kunnioitti, hänen mieltään kaikessa noudatti eikä muuta onnea kaivannut kuin hänen suosiotaan. Ja hän rakastaisi pientä herttaista vaimoaan, kantaisi häntä sylissään, istuttaisi häntä polvellaan, suutelisi – oh, he eläisivät onnellisinta elämää maan päällä. Että Hanna häntä äärettömästi rakasti ja ihaili, siitä hän oli ihan varma; että hän aina tulisi niin tekemään, siitä hän oli yhtä varma. Hän päätti puhua niin pian kuin sopivaa tilaisuutta siihen ilmestyisi.
Oltiin Toukokuussa. Jäät olivat lähteneet ja laivaliike oli alkanut. Vilkkaammalta näytti kaupunki; päivä paistoi ja kaduilla käveli ihmisiä. Aina kun suurempi laiva tuli rantaan, tulvailivat herrat ja hattupäiset naiset sitä vastaan. Huivipäisillä ei siihen ollut aikaa. Isvosikat ajoivat torin alanurkalta kilpaa pölypilvessä jalan kulkevien ohitse; rientää kokivat nämätkin, minkä ennättivät. Laiva puhisi ja jytkytti tullessaan; kapteini seisoi ylhäällä komantosillalla, touvit heitettiin ulos ja nyt sillalla seisojat pääsivät lähemmin tarkastamaan matkustajia, jotka kannelta heitä katselivat. Tutut tervehtivät toisiaan, muut vaan jöröttivät.
Näiden joukossa oli Salmelakin kerran, kun »Elias Lönnrot» tuli rantaan. Hänellä oli valkoinen ylioppilaslakki päässä ja hieno keppi kädessä. Matkustajia vähän silmäiltyään, kääntyi hän tarkastelemaan sillalla olijoita ja huomasi parven kaupungin nuoria neitosia siellä lähellä vähän matkaa hänestä. Hanna oli niiden mukana. Hän meni tervehtimään, ja puheli heidän kanssaan siksi kuin sekä ajurit että jalkaväki olivat hajonneet pois. Hekin lähtivät hiljalleen kulkemaan ylös, toiset edellä, Hanna ja Salmela jättääntyivät tahallaan jälkeen. Ei ollut kuin viikko lukukauden loppuun, silloin oli Salmelan matkustaminen pois, juuri tällä samalla laivalla.
Tätä he molemmat ajattelivat siinä kun äänettöminä kulkivat rinnakkain kadunvierustaa pitkin. Usein he viime aikoina olivatkin puhumattomina toisten seurassa, mutta äänettömyys heidän välillään oli täynnä sisältöä, tuota sielujen sanatonta yhdyselämää.
»Ettekö lähde Alavalle päin kävelemään?» kysyi vihdoin Salmela, kun olivat tulleet likelle Hannan kotia.
»Vaikkapa vaan, onhan nyt kaunis ilta», vastasi Hanna. »Kysymmekö noita toisia, ehkä heitäkin haluttaa.»
»Ei, elkää kysykö, minä tahtoisin puhua teille vähän kahden kesken.»
Hanna aavisti, mitä hän puhuisi; pari kertaa oli hän jo sinne viitannut. Sydän rupesi lyömään ja veri nousi poskille. Toiset kääntyivät kirkonkulmasta oikeaan; antoivat heidän mennä ja kulkivat kahden Etelävuorikatua suoraan ylös. Hiljaisina he taaskin astuivat; Salmela mietti, kuinka hän puheensa asettaisi. Siellä hän perillä vasta alkaisi, ei se näin kadulla käynyt.
Pumpputorin varrella leikitteli joukko lapsia, paljasjalkaisia, ryysyisiä, mutta vilkkaita ja iloisia. He kirkuivat ja juoksivat. Eräs valkotukkainen pieni poika hyppäsi keskikadulle, peljästyi hevosta ja kaatui. Hevonen meni ohitse, mutta poika jäi vatsalleen hiekkaan ja huusi minkä jaksoi. Toiset, suuremmat, seisoivat syrjässä ja katselivat.
»Mitä sinä siellä, kah. Tule pois.» Mutta eihän se; siinä vaan kelloitti ja parkui. Hanna kantoi hänet heidän luokseen. Poika kohta lakkasi kuin naulaan itkustaan ja kun Hanna laski hänet sylistään maahan hän jo nauroi. Muutkin tyrskivät, vaikka koettivat kädellään painaa suutansa, minkä jaksoivat. Eivätkä he oikein tienneet, mille nauroivat, mutta nauroivat kuitenkin. Hanna heille hymyili ja palasi takaisin Salmelan luokse, joka seisoi ja odotti kadun toisella puolen. He jatkoivat kulkuaan ja lapset jäivät katsomaan heidän jälkeensä. Tytöt ihmettelivät Hannan kaunista hattua ja parasollia; leninkiäkin he tarkastivat, se oli vaaleanpunainen, sievä, pumpulikankaasta. Helmat niin somasti heiluivat kävellessä. Tytöt koettivat eikö heidänkin ja kuroittivat katsomaan taakseen. Ja ihan ne olivat liikkuvinaan samalla lailla, vaikkeivät liikkuneetkaan, kun olivat vanhuuttaan vetelät ja löivät sääriin kiinni.
Hanna ja Salmela olivat likellä tulliporttia, kun eräs nainen tuli heitä vastaan. Hanna tunsi hänet; se oli Miina. Huivi oli vedetty alas silmille, mutta saattoipa yhtä kaikki nähdä, että hän oli punainen aina otsaan saakka ja kiireesti hän astui. Juuri heidän kohdalleen kun oli päässyt, hän tuota pikaa loi silmänsä Hannaan. Mutta Hanna käänsi päänsä pois eikä tervehtinyt. Ennätti hän kuitenkin nähdä, kuinka Miinan kasvoissa vavahti ja pää sen jälkeen vielä alemmaksi painui. Se kuva jäi hänelle mieleen ja nousi usein äkkiä eteen ilman että hän tiesi, minkätähden.
Alavan, tuon vanhan asumattoman herraskartanon portaille he istuivat. Ryytimaa suorine käytävineen ja lehtivine pensaineen oli heidän allansa. Korkeat riippakoivut sihisivät ja linnut visertelivät läheisessä metsässä. Ilma oli täynnä kevään nuoruutta ja alkavan kukoistuksen hienoa tuoksua.
Ja nyt se tapahtui; nyt Salmela toi Hannalle esiin sen puheen, jota hän pitkin matkaa oli miettinyt ja tätä ennenkin jo monasti harkinnut. Hiljaisella äänellä hän puhui, katkonaisissa lauseissa, pysähtyen aina väliin. Ja koko ajan hän kepillään piirteli maahan, sanojako vai kuvioita, ei hän sitä itsekään tiennyt, piirteli hän vaan, pyyhki pois ja taas uudestaan piirteli. Sitten kun hän oli päässyt puhuttavansa loppuun, hän kääntyi Hannaan, joka istui siinä hiljaisena, hehkuvin poskin ja silmät alas luotuina; tarttui hänen käsiinsä kiinni, etsi hänen katsettaan ja rukoili vastausta.
»Puhukaa, neiti Mellin. Lausukaa tuo sana, joka ratkaisee elämäni onnen. Rakastatteko minua, tahdotteko tulla omakseni, tahdotteko jakaa kanssani elämän surut ja ilot, olla minulle uskollinen kuolemaan saakka?»
»Tahdon», kuului Hannan huulilta niin hiljaa, että sen silmä oivalsi paremmin kuin korva.
Salmela veti hänet luokseen ja Hanna salli sen tapahtua. Hän oli puolipyörryksissä, sisällinen outo, kummallinen häiriötila, sielun ja ruumiin voimakas kuohahtaminen vei häneltä sillä hetkellä tiedon ja tunnon. Hän heräsi vaan hiukan, kun Salmela painoi huulensa hänen huuliaan vasten, kohotti siinä silmäluomiaan ja tapasi miehisen, oudosti kiiltävän katseen ja pingoittuneet kasvot. Häntä vähän pöyristytti; peljästyen hän painoi silmänsä umpeen ja tunsi samassa jotain vierasta ja kylmää. Kummastuksella hän kysyi itseltään mitä se oli, miksi hänen katseessaan juuri semmoinen outo ja vastenmielinen kiilto ilmestyi. Mutta ei hän sitä kauan joutunut ajattelemaan. Salmela oli täynnä riemuavaa onnea, sulki hänet syliinsä yhä uudelleen niin väkevillä käsivarsilla, että oli vähällä rutistaa hänet ja suuteli rajusti poskia, huulia, kaulaa. Hannalta putosi jo hattu maahan ja hiukset menivät epäjärjestykseen. Mutta hän oli onnellinen itse ja onnellisempi vielä Salmelan onnesta. Sitten he harjoittelivat sanomaan toisiaan sinuksi ja ristimänimeltä.
»Kalle.»
Hanna ajatteli itsekseen, ettei se ollut kaunis nimi; mutta ehkä hän vähitellen sentään oppisi siitä pitämään.
He olivat siis kihloissa, olivat tehneet liiton koko elämäniäksi! Se varmuus heillä oli, kun yhdessä taas tuuheiden koivujen varjostamaa tietä kotiapäin astuivat. Päättivät, etteivät vielä mitään sanoisi vanhemmilleen. Sitten he vasta tuonnempana ilmoittaisivat, kun Kallella olisi tutkinnot suoritettuina. Olgalle vaan uskoisivat, ei muille kenellekään.
Tämän ainoan viikon he saivat olla yksissä ja nauttia nuorta onneaan. Sitten oli Salmelan lähteminen pois; Joroisiin ensin köyhäin vanhempainsa luokse kesäksi ja syksyllä Helsinkiin lukuja jatkamaan. Mutta he kirjoittaisivat ahkeraan toisilleen, jokainoa viikko varmaan ja pitkän pitkiä kirjeitä.
»Muistathan, Hannaseni, pikku sulo nuppuseni, että minulle ahkerasti kirjoitat», sanoi Salmela, kun he viimeisenä iltana taas kahden kävelivät ja rauhallista paikkaa etsiessään olivat nousseet ylös Trobergin kallioille, linnaa lähellä.
»Muistan tok’», sanoi Hanna, »eipähän minulla muuta iloa tule olemaankaan».
Salmela palkitsi häntä suuteluilla.
»Mutta tiedätkö, armas, mitä sinulta vielä pyytäisin?»
Hän pani toisen kätensä Hannan kaulan ympäri, nosti toisella hänen leukaansa ylös ja katsoi häntä syvälle silmiin.
»Lupaatko täyttää?»
»Jos vaan voin. Mitä se on?»
»Elä käy varsin paljon seuroissa, eläkä tanssi. Nuorelle tytölle se ei ole hyvä. Hänen sielunsa on kuin kirkas peili, joka himmenee, jos maailma siihen henkeään puhaltaa.»
»Minä niin mielelläni pysyn poissa. Luuletko, että minua kovinkaan haluttaa.»
Salmela taas häntä suuteli, pitkään ja hartaasti. Ja nytkin ilmestyi hänen silmissään tuo samanen kiilto, joka aina kylmentäväisesti Hannaan vaikutti; hän joka kerran kummastui sitä ja vaistomaisesti hän tunsi, että Salmelassa jotain liikkui, jolle hän jäi vieraaksi. Mutta ei hän sitä tarkempaan huolinut ajatella, eikä jäljestäpäin enempää muistella, sillä epäselvästi hän pelkäsi sen takana piileilevän jotain rumaa, ja hän tahtoi rakastetussaan nähdä vaan hyvää, kaunista ja ylevää.
Kauan aikaa he istuivat siellä ylhäällä kallioilla. Hanna jo monta kertaa oli tahtonut pois, mutta Salmela ei ottanut sitä korviinsa.
»Rakas Kalle», hän taas sanoi, »meidän täytyy lähteä, mamma varmaan minua kaipaa».
»Mitä se tekee, sano että olit kävelemässä.»
Hän puristi Hannaa niin lujasti käsivarrellaan, että oli vähällä häntä tukehduttaa.
»Mutta ajatteles», uudisti Hanna, kun hetken päästä sai hiukan lomaa, »jos sattuisi joku tulemaan meitä vastaan, kun kahden tulemme metsästä. Silloin menee minulta maine.»
»Viivymme niin myöhään, ettei kukaan tule. Eikä täälläpäin paljo ihmisiä liikukaan.»
Salmela puhui kuiskaavalla äänellä; hänen huulensa polttivat, hänen hengityksensä oli lyhyt ja tiuha. Silmät paloivat, Hanna ei uskaltanut niihin enää katsoa.
Hän koetti välttää ja päästä noista hyväilyistäkin, jotka kävivät yhä rajummiksi. Ei hän tiennyt minkätähden, mutta ne tekivät hänet tuskallisen levottomaksi.
»Kalle, lähdetään pois!» Hän pyysi niin kauniisti; oli itkemäisillään. Mutta Salmela ei siitä huolinut, eikä laskenut häntä irti.
Kuului raskaita askeleita samassa ja metsästä läheltä tuli mies kulkien heidän ohitsensa. Hän oli ehtinyt nähdä heitä sylekkäin, Hanna oli siitä aivan varma. Ja kyynelet, jotka olivat pyrkineet esiin, valahtivat nyt alas poskille.
Salmela koetti häntä lohduttaa.
»Ei hän nähnyt, elä ole lapsellinen. Ja mitä sitten, jos näkikin, – – luuletkos, että hän semmoista minäkään pitää. Outo mies, ei hän tunne meitä eikä tiedä nimeämme. Mitä sinä suotta säikähdät, Hannaseni.»
Hän aikoi uudelleen vetää Hannaa luokseen.
»Ei enää, Kalle, ei enää.» Hanna nousi ylös ja teki lähtöä.
»Huomenna tulen saattamaan sinua laivalle, saammehan silloin vielä tavata toisiamme.»
»Niin, mitä siitä on, kun tuskin uskallan kättäsikään puristaa.»
Salmelan täytyi kuitenkin antaa myöten, sillä Hanna ei millään ehdolla enää suostunut viipymään. Hän oli kuin tulisilla hiilillä ja rauhoittui vasta sitten, kun pääsivät alas avonaiselle maantielle. Verkalleen he astuivat kaupunkiin päin ja puhelivat.
»Omani olet, pieni sirkkuseni, parin vuoden päästä, aviopuolisoni, armaani, jota suojelen ja säilytän kaikilta maailman myrskyiltä, jota rakastan ja käsilläni kantelen, puolustan henkeen ja vereen saakka. Kunpa se aika jo pian tulisi – –»
Siihen tapaan Salmela äänteli ja Hanna oli onnellinen hänen rinnallaan taas, luotti ja turvasi häneen eikä muistanut enää lainkaan tuota kummallista tuskaa, joka äsken metsässä oli häntä tavannut.
Tulliportin edessä oli joukko lehmiä, ruskeita toiset, toiset kirjavia. Hanna niitä pelkäsi, mutta Salmela asettui sille puolelle, valmiina keppineen turvaamaan häntä, vaikka koko sarvinen lauma yhtä haavaa olisi ryntäissyt päälle. Mutta lehmät eivät olleetkaan vihaisia, rauhallisesti vaan käänsivät päätään, katsoivat heihin suurilla vakavilla silmillään, leukojaan taukoamatta liikutellen. Pieni tyttö vitsa kädessä aukaisi heille verkalleen porttia ja sulki sen taas heidän jälkeensä.