Hankiruusuja

Hankiruusuja. Kirjoittanut Viki Kärkkäinen

Kun aurinko nousee talvisena aamuna huurteisten, lumisten metsien takaa, kohtaa sen katse vain hohtavia hankia, kylmiä kinoksia, viluisia, valkeita järvien selkiä.

Luokaapa silloin te uneliaat ihmiset silmäys valkeille hangille, niin näette, miten aurinko voi talvellakin ihmeitä tehdä:

Aivankuin salaisten tenhojen voimalla kohoaa hankien kylmästä povesta lukematon sarja tuoksuvia, punaisia ruusuja. Ruusuja, joiden keinuvissa kuvuissa kimaltelee timanttisen kirkkaita, iloisia, helkkyviä helmiä.

Kaikkialla, minne katsoo, näkyy vain ruusuja. Äsken vielä vaaleansinervät hanget ovat nyt ruusujen hehkuvina, punervina kenttinä...

Elämän kuohu ja kohina alkaa jo kuulua kaikilta suunnilta. Liikettä syntyy. Ääniä kajahtelee kylistä ja teiltä ja metsien pilaristoista.

Ruusut valtaa nyt riemastuksen hilpeä huumaus. Iloisina, välkkyvinä laineina keinuvat punaisten kukkien miljoonat parvet. Ne tuntevat, että heidän elämänsä onkin vain elämää kirkkaalle auringolle. Siksipä ne hymyilevätkin nyt sille lemmen ja antautumisen onnekasta hymyä.

Ne rakastavat aurinkoa. Rakastavat niin, että menehtyvät vallan sen suutelojen lämmöstä. Haihtuvat hehkuvina tuoksuina yläisiin ilmoihin.

Myöskin minun rintaani peittävät joskus talviset hanget, kylmentävät valkeat kinokset. Mutta voipa sieltäkin aika ajoin puhjeta punaisia ruusuja...

Kunpa nekin voisivat haihtua tuoksuina ilmaan –

Lähde: Kärkkäinen, Viki 1909: Vuoden varrelta: suorasanaisia runoelmia. Otava, Helsinki.