Hallituksen esitys Eduskunnalle laiksi ruplaveron lakkauttamisesta

1924 vuoden valtiopäivät N:o 19.


Hallituksen esitys Eduskunnalle laiksi ruplaveron lakkauttamisesta.

Maanviljelyksen voittaessa alaa tuli maakin, alkuperäisten henkilökohtaisten verojen ohella, verotuksen esineeksi. Aikaisimmat maaverot tosin syntyivät tilapäisesti myönnetyistä suostuntaveroista, jotka jäivät pysyväisiksi, mutta pian alkoi maan varsinainenkin verotus. Verot määrättiin kaikenlaisissa luonnontuotteissa ja muissa kullakin paikkakunnalla aikaansaatavissa esineissä eli veroparseleissa. Valtion verosaatavien selville saamiseksi ja niiden kannon valvomista varten määrättiin Kustaa Waasan aikana, että kunkin maatilan vero oli vietävä veroluetteloon eli maakirjaan, jonka mukaan silloin voimassa olleet verot nimitettiin maakirjaveroiksi, jota vastoin myöhemmin käytäntöön otettuja maaveroja sanottiin taloluku- tai manttaaliveroiksi. Maaveroja määrättäessä laskettiin talojen tilusten arvioidun tuoton perustella,[1] kuinka monta käytännössä olevaa eri verolukua tilalle oli pantava. Näiden verolukujen perusteella kannettiin paikkakunnalla voimassa olevan vero-osoituksen mukaan tilan suoritettavana oleva vero. Kun vero-osoitusten lukumäärä oli erittäin suuri ja samalla paikkakunnalla saattoi olla voimassa montakin eri osoitusta, jotka käsittivät kunkin eri veroluvun kohdalla lukuisan määrän parseleita, oli verojen laskeminen siksi monimutkaista ja aikaa kysyvää, että jo 1600 luvulla alotettiin ja 1700 luvulla yhä jatkettiin yrityksiä maaverotuksen yksinkertaistuttamiseen, kuitenkaan tyydyttävää tulosta saavuttamatta.

Suomen tultua Ruotsista erotetuksi oli Porvooseen kokoontuneiden valtiosäätyjen käsiteltäväksi jätettyjen esitysten joukossa myös esitys veroparselien muuttamisesta, millä tarkoitettiin yhden ainoan yksinkertaisen vero-osoituksen aikaansaamista, jonka mukaan maavero oli suoritettava. Valtiosäätyjen laatima ehdotus, joka käsitti uudet vero-osoitukset, erilaiset kutakin lääniä varten, ei kuitenkaan saavuttanut hallituksen hyväksymistä. Asia jäi näin ratkaisematta aina vuoteen 1840, jolloin huhtikuun 9 päivänä ilmestyneellä käskykirjeellä määrättiin, että Suomessa voimassa olleiden monien vero-osoitusten sijaan oli käytäntöön otettava yksi ainoa vero-osoitus ja vanhojen verolukujen sijaan yksi veroluku, nykyinen verorupla. Siihen vero-osoitukseen, jonka mukaan verot olivat kultakin veroruplalta maksettavat, tuli maaliskuun 5 päivänä 1841 annetun julistuksen mukaan sisältyä viisi veroparselia: kolme kappaa jyviä, yksi kappa kauroja, kolme naulaa voita, kaksi naulaa talia sekä rahamäärä, joka eri lääneissä vaihteli viidestä kopeekasta neljäänkolmatta kopeekkaan.

Mainitun vero-osoituksen mukaisesti varsinaista maa- eli ruplaveroa vuoden 1850 alusta alkaen maksettiin, kuitenkaan ei enää, kuten tähän asti, veroparselien vuotuisen verohinnan mukaan, vaan maaliskuun 31 päivänä 1840 annetun julistuksen nojalla siten, että veroparselit olivat kymmenen vuoden keskiverohinnan mukaan rahaksi laskettavat. Kun kuitenkin veroruplaan sisältyvien veroparselien hinnan kallistumisen takia ruplavero nousi enemmän kuin oli voitu aavistaa, nostettiin jo 1863–64 vuoden valtiopäivillä kysymys toimenpiteistä ruplaveron kohoamisen estämiseksi. Mutta vasta 1885 vuoden valtiopäivillä mainitussa tarkoituksessa hyväksyttiin veroruplalle uusi vero-osoitus ja asetuksella 16 päivältä heinäkuuta 1886 sitten säädettiin, samalla kuin metrinen mittajärjestelmä otettiin käytäntöön, että veroruplalta oli suoritettava kaksikymmentäviisi litraa jyviä, kymmenen litraa kauroja ja rahamäärä, joka erisuuruisena eri lääneissä vaihteli yhdestä markasta seitsemästätoista pennistä yhteen markkaan neljäänkymmeneenviiteen penniin. Vuoden 1889 alusta otettiin tämä vielä voimassa oleva vero-osoitus käytäntöön.

Verorupla vastasi vuonna 1889 keskimäärin koko maassa neljää markkaa seitsemääkymmentäneljää penniä ja oli seuraavien kahdenkymmenen vuoden aikana verrattain vakaantunut arvoltaan, sillä vuoteen 1909 oli se noussut ainoastaan neljään markkaan yhdeksäänkymmeneenkahteen penniin, siis keskimäärin vähemmällä kuin yhdellä pennillä vuotta kohti. Vuonna 1916 oli veroruplan arvo vielä viisi markkaa seitsemänkymmentäkolme penniä, mutta viimemainitusta vuodesta alkoi se rahanarvon laskiessa ja viljan hinnan kohotessa ripeästi nousta, joten se vuonna 1923 oli kolmekymmentä markkaa kuusikymmentäkahdeksan penniä ja nousee edelleen ainakin vuoteen 1928.

Manttaalin talolla on nykyään Uudenmaan, Turun ja Porin sekä Hämeen lääneissä ynnä Satakuntaan ja Hämeeseen kuuluvissa osissa Vaasan lääniä 35–60, paikka paikoin Turun ja Porin läänissä 70–80 veroruplaa ja enemmänkin, Mikkelin ja Kuopion lääneissä 34–36, Viipurin läänissä 20, Vaasan läänin pohjanmaalaisessa osassa ja Oulun läänin eteläisessä sekä läntisessä osassa 30–32, Tornion jokilaaksossa eli Alatornion, Karungin, Ylitornion, Turtolan ja Kolarin kunnissa 16 sekä Kajaanin kihlakunnassa 9 veroruplaa. Lapin kihlakunnassa ja Kuusamon sekä Kuolajärven pitäjissä suoritetaan ruplaveron sijasta markoissa ja penneissä määrättyä n. s. lapinveroa. Uudistalot ja muut vuoden 1848 jälkeen verollepannut tilat maksavat muualla paitsi Viipurin, Waasan ja Oulun läneissä[2] keskimäärin 35 ruplaa 40 kopeekkaa manttaalilta. Paitsi taloista suoritetaan ruplaveroa muutamista verolle pannuista torpista, takalikkotiloista, niityistä, saarista, kalapaikoista y.m. manttaalittomista maakirjatiloista.

Aikaisemmin valtion menoista ainoastaan osa maksettiin rahassa. Toisia menoja varten, kuten erinäisten laitosten ylläpitämiseen ja virkakuntien palkkaukseen, osoitettiin kruununtaloja veroineen tai ainoastaan valtiolle tulevia maaveroja. Tämä maksujärjestelmä on nyttemmin, mitä niin sanottuihin palkkataloihin tulee, lakkautettu. Myöskin ne talot, jotka olivat asianomaisille virkataloiksi osoitetut, ovat, lukuunottamatta papiston virkataloja maalla, peruutetut valtiolle, paitsi arkkipiispan hallussa olevaa Koroisten taloa Maarian pitäjässä, Strömsberg nimistä piispantaloa Porvoon pitäjässä sekä Porvoon entisen kimnaasin lehtorille annettua Porvoon pitäjän Ebbon kylässä olevaa Fogdas-nimistä kruununsäteriä. Tosin virkamiehillä Lapin kihlakunnassa ja muutamilla henkikirjoittajilla sekä nimismiehillä muualla Suomessa on hallittavana kruununtaloja, mutta nämä talot, joita nimitetään asuntotaloiksi, eroavat virkataloista muun muassa siinä, että maaverot niistä lyhentämättä suoritetaan.

Virkatalon haltija oli, kuten edellä on mainittu, yleensä vapautettu maksamasta virkatalon varsinaista maaveroa ja sai sen siten hyväkseen lukea. Senkin jälkeen kuin virka- ja palkkatalot ynnä sairaaloille eli hospitaaleille sekä yliopistolle annetut talot olivat tulleet valtiolle peruutetuiksi ja annettiin vuokralle, jäi tämä sääntö edelleen voimaan, joten näiden talojen vuokraajat ovat olleet vapautetut maksamasta talojen ruplaveroa.

Kun ratsuvarustusvelvollisuudesta tehtiin Suomessa vuodesta 1670 alkaen valtion ja tilanomistajain välillä sopimuksia, saivat ratsutilalliset korvauksena tästä velvollisuudesta vapautuksen tilojensa vakinaisen veron suorittamisesta, jotapaitsi ratsutilojen haltijat, ellei ratsutilan omien verojen katsottu vastaavan ratsuvarustuksen arvioitua kustannusta, oikeutettiin täytteeksi kantamaan kruunulle tulevia veroja muilta taloilta, jotka tämän takia kutsuttiin apu- eli akumenttitiloiksi. Ratsuvelvollisuuden tultua asetuksella 5 päivältä elokuuta 1886 lakkautetuksi, peruutettiin valtiolle ratsutilan akumenttiverot kokonaan ja ratsutilan omista veroista niin paljon, että ne akumenttiverojen kanssa nousivat 79 ruplaan. Se ruplavero, joka täten ratsutilan omista veroista peruutettiin, jäi tilan vastaiseksi veroksi, mutta sen osan, jota ei peruutettu, sai ratsutila edelleen hyväkseen nauttia. Jos ratsutilan akumenttiverot nousivat yli 79 ruplan, ei ratsutilan oman veron peruuttaminen tullut kysymykseen. Tästä johtuu se asiantila, että monet entiset ratsutilat ja niille kantatiloiksi määrätyt manttaalittomat tilat nauttivat täydellistä tai osittaista verovapautta, mitä niiden alkuperäiseen ruplaveroon tulee.

Kupunkeja[3] perustettaessa lahjoitti hallitus usein niille avustukseksi maatiloja veroineen ja sen ohessa kruununtiloista tai yksityisten omistamista tiloista kruunulle maksettavia veroja, etupäässä vakinaista veroa. Tällaisia veroja, joita kaupungit itse saivat kantaa, lahjoitettiin etenkin maistraattien palkkaukseen. Kun monet niistä tiloista, joiden verot olivat kaupungeille lahjoitetut, sijaitsivat kaupunkien maiden välittömässä yhteydessä, on aikojen kuluessa tapahtunut, että kaupungit ovat hankkineet itselleen omistusoikeuden muutamiin näistä tiloista, joten ne nauttivat täydellistä vapautusta sen ruplaveron maksamisesta, joka on kaupungeille lahjoitettu.

Myöskin papiston virkatalot ovat ruplaveroon nähden erikoisasemassa. Jo ennen vuotta 1200 oli katolinen papisto hankkinut hallussaan oleville maatiloille verovapauden. Uskonpuhdistuksen johdosta papiston maaomaisuutta ja muita etuja melkoisesti supistettiin, mutta todelliset virkatalot säilytettiin ja vakuutettiin niille niiden entinen hengellinen rälssivapautus, joka vahvistettiin muun muassa 1723 vuoden papiston erioikeutuksissa. Tämän perusteella ovat piispantalot, kirkkoherranvirkatalot sekä vanhat kappalais- ja lukkarinvirkatalot ynnä palkkatalot vapautetut koko ruplaveron maksamisesta, uudet kappalais- ja lukkarinvirkatalot sen suurimman osan maksamisesta. Vuoden 1846 jälkeen perustetut kappalais- ja lukkarinvirkatalot suorittavat 14 päivänä toukokuuta 1846 annetussa kirjeessä olevan määräyksen mukaan 2 ruplaa 40 kopeekkaa manttaalilta. Viipurin läänissä ovat asetuksen perusteella 16 päivältä heinäkuuta 1886 kirkkoherran-, kappalais- ja lukkarinvirkatalot vapautetut ruplaveroa maksamasta, mutta suoritetaan niistä sen sijaan hengellistä rälssiveroa.

Paitsi edellämainittuja poikkeuksia ja vapautuksia ruplaveron suorittamisvelvollisuudesta on vielä olemassa kokonaisia tilaryhmiä, jotka erioikeutuksien ja erinäisten asetusten tai päätösten perusteella nauttivat osittaista tai täydellistä vapautusta ruplaveron suorittamisesta. Tällaisia tiloja ovat: entiset kuninkaankartanot ja -karjatalot, rälssisäterit, rälssiluontoiset karjatalot sekä piiritalot, entiset ratsuvelvolliset säterit ja tavalliset rälssitalot, uudistalot niiden perustamispäätöksissä mainittuna aikana sekä Viipurin läänissä perintömaiksi myydyt lahjoitusmaat tilojen hinnan kuoletusaikana.

Voimassa olevain vuoden 1905 maakirjain mukaan on koko maan veroruplamäärä tasaisissa luvuissa 719,000, josta on vähennettävä maakirjain laatimisen jälkeen Turun ja Porin läänissä tapahtuneissa veronvähennyksissä alennetut noin 21,000 ruplaa, joten koko veroruplamäärä on noin 698,000 ruplaa. Tästä määrästä ei valtiolle kanneta: siviili- ja sotilaskunnan entisten virkatalojen ynnä muiden valtiolle peruutettujen, nykyään vuokralla olevien talojen ruplaveroa 23,150 ruplaa, entisten ratsutilojen ja näiden kantatilojen nauttimaa, valtiolle peruuttamatta olevaa ruplaveroa 70,790 ruplaa, kaupungeille lahjoitettua ruplaveroa 1,660 ruplaa ja papiston virkatalojen ruplaveroa 12,400 ruplaa eli yhteensä 108,000 ruplaa. Valtiolle kannetaan siis noin 590,000 ruplaa. Vuonna 1923 valtiolle kannettavaksi maksuunpantu ruplavero vastasi 15,831,197 markkaa 91 penniä.

Yhden manttaalin talolla oleva veroruplamäärä vaihtelee suuresti, kuten jo edellä on mainittu, Uudenmaan, Turun ja Porin sekä Hämeen lääneissä, mutta niissäkin osissa maata, joissa ruplamäärä manttaalia kohti on jotakuinkin yhtä suuri, ei talojen veroruplamäärä eikä niin muodoin myöskään niiden maksettava ruplavero ole sopusoinnussa talojen etuuksien kanssa. Kun nimittäin vanhat maaverot muunnettiin verorupliksi, ei tämä muunnos tarkoittanut minkäänlaista verojen huojennusta eikä tasoittamista, vaan ainoastaan talojen vanhoissa vero-osoituksissa lueteltujen veroparselien laskemista niiden keskihinnan mukaan viimeisiltä viideltätoista vuodelta rahaksi, jona silloin oli rupla ja kopeekka. Parselien yhteenslaskettu[4] hinta muodosti talojen veroruplamäärän. Täten tuli veroruplamäärä taloja toisiinsa verrattaessa yhtä epätasaiseksi kuin vanhatkin verot olivat olleet. Talojen eri aikoina ja eri perusteiden mukaan määrätyt verot eivät nimittäin olleet läheskään suhteelliset talojen tilus- ja muihin etuihin. Samassa pitäjässä, jopa samassa kylässä on ollut ja on yhä manttaaliltaan ja veroltaan yhtäläisiä taloja, joista toiset sekä laajuuteen että laatuun nähden ovat toisia moninkerroin edullisemmassa asemassa. Tämä maaveron epätasaisuus on sen takia, että veron peruste on kerta kaikkiaan määrätty ja muuttumaton, aikojen kuluessa käynyt vielä räikeämmäksi, kun viljelysten laajentamisen ja muuttuneiden olosuhteiden johdosta toisten maatilojen veronkantokyky on melkoisesti enentynyt, toisten jäädessä edistymismahdollisuuksien puutteessa entiselleen. Nykyisen ruplaveron vastamainitut, enin silmiin pistävät epäkohdat herättivät jo aikaisin oikeutettua tyytymättömyyttä, joka on käynyt entistään yleisemmäksi sen jälkeen, kuin meillä on käytäntöön otettu yleinen tulo- ja omaisuusvero, joka kohtaa maastakin saatua tuloa. Vanhan maaveron tasoittaminen enemmän oikeudenmukaiseksi ei kuitenkaan ole missään tapauksessa mahdollinen ilman erittäin kalliita ja aikaa vieviä katasteroimistoimenpiteitä. Kaiken tämän johdosta ja huomioonottaen maaverojen tuottoon nähden verrattain suuret maksuunpano- ja kantokustannukset on näyttänyt asianmukaiselta, että niiden maaverojen lisäksi, joiden lakkauttamisesta eri esitykset ovat Eduskunnalle jätetyt, myöskin ruplavero lakkautetaan.

Kuten edellä on esitetty nauttivat entisten ratsutilojen omistajat, papiston virkatalojen sekä virka-, hospitaali-, yliopisto- ynnä muiden valtiolle peruutettujen tilojen haltijat sen ruplaveromäärän, jota näistä tiloista valtiolle ei kanneta. Näiden tilojen omistajia tai haltijoita ruplaveron lakkauttaminen ei koske, koska he tähänkin asti ovat olleet sanottua veroa suorittamatta. Toisin on laita, jos ruplavero, jota tilalta ei kanneta valtiolle, tulee jonkun muun kuin saman tilan omistajan tai haltijan hyväksi. Tässä tapauksessa ruplaveron nauttija menettää sen edun, jonka oikeus ruplaveron kantamiseen hänelle tuottaa. Näin on laita niiden kaupunkien, joille yksityisten omistuksessa olevista tiloista maksettavaa ruplaveroa on lahjoitettu, joten ruplaveron lakkauttaminen perustaa valtiolle korvausvelvollisuuden näihin kaupunkeihin nähden. Tällaista lahjoitettua ruplaveroa kantavat alempana mainitut kaupungit pyörein luvuin seuraavat määrät:

Helsingin kaupunki
Porvoon kaupunki
Turun kaupunki
Oulun kaupunki
Kajaanin kaupunki

180 ruplaa
101 ruplaa 70 kop.
390 ruplaa 90 kop.
 32 ruplaa 30 kop.
  2 ruplaa 20 kop.

eli yhteensä 707 ruplaa 10 kopeekka, vastaten 1923 vuoden verohinnan mukaan 21,600 markkaa 87 penniä. Kaupungeille vuosittain korvattava ruplavero on katsottu voitavan rahaksi laskea veroruplan 1923 vuoden hinnan mukaan. Tällaisen menoerän vuosi vuodelta huomaamisen välttämiseksi valtion menosäännössä on kuitenkin tarkoituksenmukaisempana pidetty kerta kaikkiaan maksaa korvaus, jona olisi sanottu vuotuinen korvausmäärä laskettuna pääomaksi 8 prosentin mukaan eli siis 270,011 markkaa.

Kun tämän, ruplaveron lakkauttamista koskevan esityksen ohella Eduskunnan hyväksyttäviksi jätetään eri esitykset kruununkymmenysten ja eräiden pienempien, vakinaiseen veroon luettavien maaverojen lakkauttamisesta, esitetään siten kaikki maaverot lakkautettaviksi, lukuunottamatta ainoastaan erinäisten tehdaslaitosten käytettäviksi annetuista valtion metsistä suoritettavaa vähäpätöistä veroa, jota koskeva kysymys on, kuten esityksessä eräiden maaverojen lakkauttamisesta mainitaan, katsottu olevan, käsiteltävä yhteydessä näiden metsien valtion haltuun palauttamista koskevan kysymyksen kanssa.

Siihen nähden että porvaristolle ja kaupungeille vuonna 1789 vahvistetut erioikeudet koskevat myöskin niitä kaupungeille lahjoitettuja maaveroja, joita kaupungit nauttivat niihin yhdistämättä olevista maatiloista, on lakiehdotus ruplaveron lakkauttamisesta käsiteltävä voimassa olevan valtiopäiväjärjestyksen 60 §:ssä säädetyssä järjestyksessä.

Kun elokuun 11 päivänä 1922 annetun lain 4 §:n mukaisesti Ahvenanmaan maakunta on oikeutettu tarpeisiinsa käyttämään, toukokuun 6 päivänä 1920 annetun lain 21 §:ssä mainittujen verojen lisäksi, puolet maaveron tuloista sanotussa maakunnassa ja kun viimemainitun pykälän säännös siten ulottuu maakunnalle luovutettuun puoleen maaveroistakin, ei ruplaveron lakkauttaminen koske maakunnalle tulevaa osuutta ruplaverosta, vaan on tämän osuuden suhteen noudatettava nykyään voimassa olevia säännöksiä, kunnes maakunta siitä ehkä toisin päättää.

Sen nojalla, mitä edellä on esitetty annetaan Eduskunnalle hyväksyttäväksi seuraava lakiehdotus:


Huomautukset

muokkaa
  1. pitää olla perusteella
  2. pitää olla lääneissä
  3. pitää olla kaupunkeja
  4. pitää olla yhteenlaskettu

Katso myös

muokkaa