Hallituksen esitys Eduskunnalle laiksi eräiden maaverojen lakkauttamisesta
Vastauksessaan huhtikuun 25 päivältä 1922 Hallituksen esitykseen laiksi valtion metsämaiden asuttamisesta on Eduskunta kehoittanut Hallitusta antamaan esityksen muun muassa maaverojen poistamisesta.
Valtion tulo- ja menoarviossa on maaverojen tuottamana tulona huomattu vakinaisen veron, kruununkymmenyksien, veroheinärahojen, lapinveron sekä silta- ja jahtivoudinkappojen tuotot. Kukin mainituilla nimityksillä tarkoitetuista veroista, lukuunottamatta vakinaista veroa, käsittää ainoastaan yhden ainoan veron. Vakinaiseen veroon sitävastoin kuuluu kokonainen ryhmä veroja, nimittäin: varsinainen maa- eli ruplavero, rälssivero, sääntönäisvero, metsävero ynnä vero tehtaiden käytettäväksi luovutetuista valtionmetsistä, vero kalastuksesta ja hylkeenpyynnistä, eräät papiston virkataloista suoritettavat ulosteot sekä karjaraha, jota muutamat kaupungit niille lahjoitetuista tiloista maksavat. Vakinaiseen veroon luettavia lienevät myös veroheinärahat ja lapinvero, jos kohta kummankin veron tuotto on tulo- ja menoarviossa erikseen huomattu.
Eri maanluonnot erilaisine velvollisuuksineen ja vapautuksineen, maaverojen lukuisuus sekä monet eri maksuperusteet eivät ainoastaan tee maaverojen maksuunpanoa ja tilitystä paljotöiseksi ja monimutkaiseksi, vaan aikaansaavat sen ohessa että veronmaksajain on melkein mahdotonta päästä selvyyteen suoritettaviensa verojen perusteista ja siten omasta kohdastaan valvoa niiden asetustenmukaisuutta. Kun maaverot sen lisäksi varsin epätasaisesti kohtaavat veronmaksajia, heräsi jo aikoja sitten vaatimus maaverotuksen uudistamisesta. Kysymyksen ratkaisua vaikeutti kumminkin paitsi muuta se, että pidettiin arveluttavana koskea siihen osittaiseen tai täydelliseen verovapauteen, jota kokonaiset taloryhmät perustuslainvoimaisten erioikeuksien ja -vapautuksien nojalla vanhastaan olivat nauttineet, ja että epäiltiin, eikä ilman syytä, ettei edes uudella koko maan käsittävällä pitkän aikaa ja paljon varoja vaativalla verollepanollakaan tyydyttävää tulosta saavutettaisi. Kun maaverot kohdistuvat ainoastaan yhdenlaatuiseen omaisuuteen, maalla olevaan maahan ja sen tuottoon, mutta muunlaisella omaisuudella ei ole kannettavana vastaavanlaisia rasituksia, niin ei ole puuttunut myöskään vaatimuksia maaverojen kokonaan poistamisesta. Nämä vaatimukset ovat saaneet entistä laajempaa kantavuutta ja suurempaa oikeutusta varsinkin sen jälkeen kuin meillä saatettiin voimaan yleinen tulo- ja omaisuusvero, joka puheenalaisesta erikoisverotuksesta huolimatta kohdistuu maahan ja sen tuottoon samalla tavalla kuin muuhunkin omaisuuteen ja tuloon. Näihin syihin nähden ja kun useat maaverot, jotka jo säännöllisinäkin aikoina aiheuttivat tuottoonsa verraten kohtuuttomia kustannuksia, sen lisäksi rahan arvon muututtua ovat käyneet valtion tulolähteinä aivan kannattamattomiksi, on nykyisten maaverojen lakkauttaminen katsottu olosuhteiden vaatimaksi.
Sen johdosta että melkoisia määriä ruplaveroa ja kruununkymmenyksiä on eri tarkoituksiin käytettäväksi sekä osoitettu että lahjoitettu, joko siten, että valtio kantaa verot ja maksaa ne asianomaiselle, tai siten, että veronosoituksen tai lahjoituksen saaja itse kantaa verot, ja näiden verojen lakkauttaminen tuottaa erinäisissä tapauksissa valtiolle mainitusta asianlaidasta johtuvan korvausvelvollisuuden, on tästä ja muista syistä katsottu tarkoituksenmukaiseksi antaa eri esitykset ruplaveron ja kruununkymmenysten lakkauttamisesta. Niinikään on näyttänyt tarkoituksenmukaiselta, että kysymys erinäisten tehdaslaitosten käytettäviksi annetuista valtion metsistä suoritettavasta vähäpätöisestä verosta jätetään selvitettäväksi yhteydessä sen kysymyksen kanssa, olisivatko ja millä tavalla itse puheenalaiset metsätkin valtion hallintaan jälleen palautettavat. Näin ollen ehdotetaan tässä yhteydessä ainoastaan rälssivero, sääntönäisvero, metsävero, vero kalastuksesta ja hylkeenpyynnistä, kaupunkien suoritettava karjaraha, papiston virkataloista maksettavat suostunta, karjaraha, taksa ja hengellinen rälssivero nimiset verot, lapinvero ja veroheinärahat sekä silta- ja jahtivoudinkapat lakkautettaviksi 1925 vuoden alusta alkaen.
Selvityksenä edellämainittujen lakkautettaviksi ehdotettujen verojen laadusta ja miten sekä millaisilta tiloilta niitä maksetaan mainittakoon tässä seuraavaa:
Rälssivero. Tavalliset rälssitalot olivat jo aikaisin, sen johdosta että niiden omistajat tekivät sotapalvelusta, vapaat kaikesta muusta vakinaisesta verosta paitsi puolesta karja- ja puolesta kyyditysrahasta. N. s. veroparselien muunnosta toimeenpantaessa ei rälssitaloista maksettavaa karja- ja kyyditysrahaa muutettu veroruplaksi, vaan jäivät ne suoritettaviksi suuruudeltaan määrättynä rahaverona. Tämä n. s. rälssivero vaihtelee 3 markasta 84 pennistä 9 markkaan 60 penniin kokonaiselta manttaalilta.
Sittenkuin asetuksella 26 päivältä helmikuuta 1828 säädetty verollepano Viipurin läänissä pääasiallisesti oli loppuun saatettu, määrättiin asetuksella 16 päivältä heinäkuuta 1886, että siellä olevien rälssitilojen tuli aikaisemmin suoritettujen veroheinärahain sijasta maksaa 40 markkaa rälssiveroa manttaalilta.
Vuodelta 1922 maksuunpantiin rälssiveroa muissa lääneissä paitsi Viipurin läänissä 5,597 markkaa ja viimemainitussa läänissä 4,960 markkaa.
Sääntönäisvero. Tämä vero, joka on määrätty maksettavaksi rahassa tai viljassa, mutta myös muutamissa tapauksissa kauroissa ja voissa, menee etupäässä pienistä manttaalittomista tiloista, kuten verollepannuista torpista, siirto- ja takalikkotiloista, kruunun niityistä ja saarista, kalastuspaikoista y.m., mutta poikkeustapauksissa maksetaan sitä manttaaliinpannuista taloistakin joko ainoana verona tai ruplaveron ohessa. Milloin sääntönäisvero on viljassa tai voissa määrätty, lasketaan se rahaksi verohinnan mukaan. Maakirjoihin on muutamien pienten manttaalittomien kruununtilojen kohdalle merkitty, että ne toistaiseksi ja kunnes valtio ehkä jälleen vaatii ne haltuunsa ovat annetut verotalojen omistajain nautittaviksi määrättyä vuotuista, maakirjoihin sääntönäisveron sarakkeeseen merkittyä korvausta vastaan. Sen ohessa on olemassa takalikko- ja muita manttaalittomia sääntönäisverolla olevia tiloja, jotka aikoinaan ovat olleet ratsutilojen kantatiloja. Näiden kantatilojen sääntönäisverosta on osa, elokuun 5 päivänä 1886 ratsutilojen vakanssimaksujen lakkauttamisesta ja niiden nauttimien aukumentti- ja muiden verojen peruuttamisesta annetun asetuksen perusteella, jäänyt ratsutilojen edelleen nautittavaksi. Kysymyksessä olevat kantatilat ovat monasti olleet ratsutilojen kanssa yhdysviljelyksessä ja, milloin kantatilat ovat olleet rinnatusten ratsutilojen maiden kanssa, sulautuneet aikojen kuluessa ratsutilojen tiluksiin, joten toisinaan on mahdotonta saada selvitetyksi, missä kantatila sijaitsee ja mitä tiluksia siihen kuuluu.
Taloista menevää ja taloihin yhdistetyistä manttaalittomista tiloista maksettavaa sääntönäisveroa maksuunpantiin vuodelta 1922 2,759 ja muista tiloista 8,723 markkaa, eli yhteensä 11,482 markkaa.
Metsäverolla tarkoitetaan sitä rahaveroa, jota talot maksavat isojaossa veroluvun mukaan jaetun metsämaan lisäksi 15 päivänä toukokuuta 1848 annetun maanmittausohjesäännön 119 ja 143 §:n perusteella niille annetusta metsämaasta. Poikkeuksena on muutamille itsenäisille ilman manttaalia oleville tiloille pantu ainoana verona suoritettavaksi metsäveroa. Sen ohessa on aikojen kuluessa erityisiä itsenäisiksi tiloiksi soveltumattomia ja valtiolle tarpeettomia pienempiä maa-alueita, niittyjä, saaria ja luotoja yhdistetty lähellä oleviin taloihin määrättyä vuotuista metsäveroa vastaan. Metsäveroa maksuunpantiin vuodelta 1922 44,000 markkaa.
Vero kalastuksesta ja hylkeenpyynnistä. Uusmaalaisen verollepanotavan mukaan vuodelta 1690 verollepantiin talot kalastuksestakin, mikäli se tuotti yli kotitarpeen, mutta sekä kalastuksesta että hylkeenpyynnistä pantu vero, kalastuksesta kuudes osa kolmen vuoden keskisaaliista ja hylkeenpyynnistä neljännes leiviskää hylkeenrasvaa kustakin saatavaksi arvioidusta hylkeestä, sisällytettiin talojen varsinaiseen maaveroon. Samoin tapahtui Viipurin lääniä varten vuonna 1828 vahvistetun verollepanotavankin määräysten mukaisesti Suomen lahdessa olevilla Suursaari, Tytärsaari, Lavansaari ja Pienisaari nimisillä ulkosaarilla oleviin taloihin nähden, jota vastoin niissä muissa Viipurin läänin osissa, joissa kalastus tuotti myytäväksikin, pantiin viidestoista osa kymmenen vuoden tietystä keskisaaliista erityiseksi veroksi, joka oli maaveron lisäksi suoritettava rahassa verohinnan mukaan.
Sittemmin määrättiin kirjeessä Turun ja Porin läänin kuvernöörille joulukuun 22 päivältä 1864, että Korpon ja Houtskarin pitäjissä toimeenpantavassa veronvähennyksessä talojen manttaali ja ruplavero oli tarpeen mukaan alennettava, jota vastoin kalastuksesta ja hylkeenpyynnistä oli samojen perusteiden mukaan kuin Viipurin läänissä taloille pantava erityinen verohinnan mukaan rahassa maksettava vero. Niinikään vuosina 1867, 1869 ja 1878 Turun ja Porin läänin rannikko- ja saaristokunnissa sekä Kökarin kunnassa Ahvenanmaalla tapahtuneet veronvähennykset ovat toimitetut samoja perusteita noudattaen. Niissä veronvähennyksissä taas, jotka 1890 luvun loppuvuosina ja 1900 luvun alussa toimitettiin Turun ja Porin läänin kaikissa saaristokunnissa ja Ahvenanmaan maakunnassa, poistettiin puheenaoleva vero melkein kokonaan.
Vuodelta 1922 maksuunpantiin tätä veroa:
- Turun ja Porin läänissä 750 markkaa,
- Ahvenanmaan maakunnassa 102 markkaa,
- Mikkelin läänissä 29 markkaa,
- Viipurin läänissä 32,370 markkaa,
- Yhteensä 33,251 markkaa.
Papistonvirkataloista maksettavat verot. Ne kirkkoherranvirkatalot, jotka nauttivat n. s. kirkkoherranvirkatalonoikeuksia, ovat jo vanhoista ajoista olleet vapautetut varsinaista maaveroa ja kruununkymmenyksiä maksamasta, mutta sen sijaan suoritetaan niistä, pappissuostuntaa, karjarahaa ja taksaa.
Kun 1617 vuoden valtiopäivillä muut säädyt suostuivat sotamenoja varten maksamaan suostuntaa, otti papistokin virkataloiltansa suorittaakseen 16 talaria kultakin kirkkoherrakunnassa olevalta 64 täystilalliselta. Tämä pappissuostunta korotettiin vuonna 1620 kultakin 64 täystilalliselta eli manttaalilta 18 talariksi, tehden manttaalia kohti 9 äyriä, joka vastaa 13 ½ kopeekkaa hopeassa eli 54 penniä, mikä suuruisena tätä suostuntaa yhä edellee kirkkoherranvirkataloilta kannetaan.
Karjaraha oli alkuaan karja- ja kylvötynnyriluvun perusteella menevä tilapäinen suostunta, jota myös papisto vuodesta 1627 alkaen suoritti. Vuonna 1642 määrättiin tämä suostunta 2 taalariksi, vastaten 96 kopekkaa eli 3 markkaa 84 penniä manttaalilta. Samoilla valtiopäivillä myöntyi papisto kirkkoherranvirkataloista maksamaan tätä karjarahaksi nimitettyä suostuntaa niin suurena kuin sitä kolmelta edelliseltä vuodelta oli keskimäärin sanotuilta virkataloilta suoritettu. Vuonna 1655 muuttui karjaraha pysyväksi veroksi ja on sitä sen jälkeen vanhoilta kirkkoherranvirkataloilta suoritettu sen suuruisena, joksi se 1642 määrättiin, mutta myöhemmin muodostetuilta kirkkoherranvirkataloilta on se määrätty maksettavaksi virkatalon manttaalin perusteella, ollen veron määrä 3 markkaa 84 penniä kokonaiselta manttaalilta ja suhteellisesti manttaalin osilta.
Taksa on vanha vero, jota papisto otti suorittaakseen täten vapautuakseen sotaväen majoitusvelvollisuudesta. Pysyväiseksi veroksi tuli se vuonna 1652. Tätä veroa ei liene määrätty Suomessa maksettavaksi, mutta on se joka tapauksessa pappissuostunnan ja karjarahan ohessa merkitty muutamien kuntien maakirjoihin ja näiden merkintöjen mukaisesti kannettu asianomaisilta kirkkoherranvirkataloilta.
Uusien verojen toimeenpanemisesta Viipurin läänissä 16 päivänä heinäkuuta 1886 annetulla asetuksella määrättiin, että hengellisen rälssiveron nimellä oli sanotussa läänissä olevien kirkkoherran- ja lukkarinvirkatalojen suoritettavaksi pantava 4 markkaa sekä kappalaisvirkatalojen 17 markkaa 52 penniä manttaalilta.
Näitä veroja on vuodelta 1922 maksuunpantu seuraavat määrät:
- pappissuostuntaa Smk. 14,390:06
- karjarahaa Smk. 977:17
- taksaa Smk. 325:16
- hengellistä rälssiveroa Smk. 220:69
- Yhteensä Smk. 15,913:08
Kaupunkien maksettava karjaraha. Kun karjaraha 1620 vuoden valtiopäivillä määrättiin maksettavaksi, suostuivat kaupunkien edustajat suorittamaan kaupungeille lahjoitetuista tiloista määrätyn summan, joka 1642 vuoden valtiopäivillä muutettiin 2 talariksi, vastaten 3 markkaa 84 penniä manttaalilta. Tällaisena on tätä veroa sittemmin kannettu. Suomessa ovat kuitenkin useat kaupungit vapautetut niille lahjoitetuista tiloista karjaveroa maksamasta. Tämä vero nousi vuodelta 1922 ainoastaan noin 120 markkaan.
Lapinvero, josta säädetään Lapinmaata koskevassa ohjesäännössä marraskuun 24 päivältä 1749 ja kaupunkien valituksiin 17 päivänä elokuuta 1762 annetussa päätöksessä, on ainoa maavero, jota maksetaan Lapin kihlakunnassa, Kuolajärven kunnassa Kemin kihlakuntaa ja Kuusamon kunnassa Oulun kihlakuntaa. Vero on rahassa määrätty ja tekee manttaalilta 38 markkaa 40 penniä taloilta, joilla isojako ja verollepano on toimitettu, ja 13 markkaa 80 penniä muilta taloilta.
Lapinveroa maksuunpantiin vuodelta 1922:
- Lapin kihlakunnassa 3,880:42
- Kuusamon ja Kuolajärven kunnissa 2,975:99
- eli kaikkiaan 6,856 markkaa 41 penniä.
Veroheinärahat. Ruotsin aikana olivat maaverot Viipurin läänissä määrätyt samojen perusteiden mukaan kuin muussa Suomessa. Maaverot maksuunpantiin ja kannettiin pitäjiä varten vahvistettujen veronosoitusten mukaan. Venäjän valloitettua Viipurin läänin toimeenpantiin maaveroissa erinäisiä muutoksia. Muun muassa muutettiin vakinainen vero rahaveroksi panemalla sen parseleille niiden veronosoituksissa oleva alkuperäinen raha-arvo. Kun sitten Venäjän rahan arvo aleni, korotettiin entisiä veroja ja määrättiin uusia. Niinpä ukasilla vuodelta 1765 määrättiin, että verovelvollisten oli maksettava veroheiniä, jotka olivat joko luonnossa suoritettavat tai rahassa verohinnan mukaan maksettavat. Vuoden 1787 jälkeen laati kameraalihovi miespuolisen henkilöluvun perusteella laskelman koko suoritettavasta heinämäärästä ja jakoi sen sitten manttaalin mukaan tilojen suoritettavaksi. Viipurin läänin tultua jälleen yhdistetyksi Suomeen on, asetuksissa 31 päivältä joulukuuta 1811 ja 9 päivältä huhtikuuta 1812 sekä kirjeessä 11 päivältä marraskuuta 1812 olevien säännöksien mukaan, veroheinärahoja kameraalihovin viimeisten laskelmien perusteella kannettu vero- ja kruununtaloilta 101 leiviskän mukaan manttaalilta ja rälssitaloilta 2 leiviskän 7 naulan mukaan kultakin hengillekirjoitetulta mieheltä.
Sittenkuin julistuksella 26 päivältä helmikuuta 1828 Viipurin läänissä toimeenpantavaksi määrätty verollepano oli loppuun saatettu, säädettiin asetuksella 16 päivältä heinäkuuta 1886, että veroheinärahat olivat 1889 vuoden alusta alkaen lakkautettavat ja että ainoastaan asukkaiden lunastettaviksi annetuista, lahjoitusmaihin kuuluvista tiloista maksetaan tilojen hinnan kuoletusaikana vanhat verot. Tämän johdosta näiltä tiloilta yhä maksetaan veroheinärahoja, jotka lasketaan siten, että kultakin hengillekirjoitetulta miespuoliselta henkilöltä menevät 19,975 kiloa heiniä muunnetaan rahaksi verohinnan mukaan ja näin saatu rahamäärä, siitä poduschnie-rahan korvauksena vähentäen 0,3361 penniä kilolta, kannetaan tiloilta niiden kesken manttaalin mukaan jaettuna.
Veroheinärahoja maksuunpantiin vuodelta 1922 327,702 markkaa 77 penniä.
Silta- ja jahtivoudinkapat kuuluvat niihin veroihin, joita maanomistajat aikaisemmin suorittivat palkkauksena virkamiehille. Jo uusmaalaisessa verollepanosäännössä vuodelta 1690 määrättiin, että silta- ja jahtivoudeille tulevat kaksi kappaa viljaa olivat talojen vakituisena menona vähennettävät taloille pantavasta verosta. Aina siihen asti kunnes silta- ja jahtivoudintoimet asetuksella 10 päivältä helmikuuta 1891 lakkautettiin ja samalla asetuksella säädettiin, että sanotut kapat olivat valtiolle peräytettävät, maksettiin kustakin talosta yksi kappa viljaa siltavoudille ja yksi kappa jahtivoudille. Sitä ennen eli jo 1808 oli kuitenkin määrätty, että jahtivoudinkapat Ahvenanmaalla olivat jahtivoudin tointen siellä tultua lakkautetuiksi maksettavat valtiolle.
Nykyään tekevät silta- ja jahtivoudinkapat 11 litraa viljaa, puoleksi rukiita ja puoleksi ohria, kustakin kokonaisesta maakirjatalosta ja samassa suhteessa talonosasta ja suoritetaan ne joko luonnossa tai rahassa keskiverohinnan mukaan. Silta- ja jahtivoudinkapat tuottivat vuonna 1922 422,685 markkaa ja arvioitiin niiden tuottavan vuonna 1923 450,000 markkaa.
Siihen nähden että elokuun 11 päivänä 1922 annetun lain 4 §:N mukaisesti Ahvenanmaan maakunnalla on oikeus tarpeisiinsa käyttää toukokuun 6 päivänä 1920 annetun lain 21 §:ssä mainittujen verojen lisäksi puolet maaveron tuloista sanotussa maakunnassa, ja että viimemainitun pykälän säännös siten ulottuu maakunnalle luovutettuun puoleen maaveroistakin, ei nyt kysymyksessä olevien verojen lakkauttaminen koske maakunnalle tulevaa osuutta veroista, vaan on tämän osuuden suhteen noudatettava nykyään voimassa olevia säännöksiä, kunnes maakunta siitä ehkä toisin päättää.
Sen nojalla, mitä edellä on esitetty ja kun viime valtiopäiville annettua esitystä ei ehditty loppuun käsitellä, esitetään nyt Eduskunnan hyväksyttäväksi seuraava lakiehdotus: