Halla (Leino)
| Halla Kirjoittanut Eino Leino |
- Suot on suuret Suomenmaassa,
- rimmet sekä nevat,
- Suomen soilla hallan immet
- öisin laulelevat.
- Noin ne laulaa hallan henget:
- »Heilu-, heilukaamme!
- Kukkii viljat vainioiden,
- tähkät täydet saamme.
- Meille heilii hengen laihot,
- meille miesten mietteet.
- Suot on suuret Suomenmaassa,
- liejut sekä lietteet.
- Suo on Suomen sydämessä,
- viluinen ja arka.
- Kunis ei kuulu kuokkijoita,
- sinis ei siitä sarka.
- Kukat kasvaa Suomen suosta,
- kamalat ja kummat.
- Sumut nousee Suomen suosta
- myrkylliset, summat.
- Peittää päivän paistamasta,
- pilvet sit’ ei peitä.
- Kansa vaisu vaeltaapi
- virvatulten teitä.»
- Noin ne laulaa hallan henget
- Suomen sydänsoilla,
- noin ne heiluu Hiiden neiet
- Suomen rapakoilla.
- Kunnahilla kultaviljat,
- tieteet sekä taiteet.
- Kansa raukka rakentaapi
- kansalliset kaiteet.
- Vihurit ei viljaa kaada,
- lyödä voivat lakoon,
- kamalampi hallan kanssa
- käydä tasajakoon.
- Saat sa pivoon korren tyhjän,
- toiseen torajyvän.
- Kuka rakas rakentaisi
- meille muurin hyvän?
- Ettei tuhmuus, tunnottomuus
- yöllä yli hiipis,
- ettei hengen tähkäpäitä
- rivo koura riipis.
- Vaan ne vastaa hallan henget:
- »Meit’ on monta, monta,
- kukin hoitaa toimensa,
- ei yhtään toimetonta.
- Puhallamme miesten poviin –
- itsekkyys syö aatteet.
- Nakerramme naisten mielet –
- jälelle jää vaatteet.
- Vallan haluun vaihdamme
- me edistyksen enteet,
- leipähuoliin hukutamme
- monen miehen jänteet.
- Mukavuutta muille suomme,
- nautintoa hiukka,
- itse imarrustakin,
- jos tulee tuiki tiukka.
- Tuhmuudella tuon me lyömme,
- ilkeydellä toisen,
- kansan nimellä kukistamme
- miehen minkä moisen.»
- Noin ne kuiskii äänet kummat
- Suomen sydänsoilla,
- noin ne raikuu surman naurut
- Suomen rapakoilla.
- Kunnahilla kultaviljat,
- tieteet sekä taiteet.
- Ah, te armaat, vienot, lujat
- kansalliset kaiteet!
- Kuinka vähän autatte
- te vastaan Suomen hallaa,
- kuinka teidät helposti
- myös vihur’ vieras tallaa!
- Aik’ on ylös yksilöin,
- ei monet maata nosta,
- monen kanssa kohota
- ei koskaan rapakosta.
- Monet kaikki kaatavat,
- miss’ yhdet voivat seista.
- Monet koskaan rakenna
- ei kansaa pirstaleista.
- Vaan ne vastaa hallan henget:
- »Heilu-, heilukaamme!
- Suo on Suomen sydämessä,
- tää on meidän maamme.
- Kuinka yhdet seista vois,
- kun paikkaa ei, mi kantaa.
- Suomen suossa hyllyvässä
- ei oo saarta, rantaa.
- Hento, hieno sammal vaan
- ja alla lieju musta,
- siin’ on Suomen kulttuuri –
- ei mitään pelastusta.
- Missä jalan maahan poljet,
- siinä puhkee kuori.
- Suomen suohon uponnut
- on moni haave nuori.
- Rakas, heikko rahkasammal –
- hallan vaan se kestää.
- Liiku hiljaa, jos sa tahdot
- tapaturman estää!»
- Jos ei kestä Suomen suo,
- me tuntureille noustaan.
- Tulkoon tänne jokainen,
- ken jännittää voi joustaan!
- Kuoltava jos kunkin on,
- niin kuollaan kukkuloilla.
- Lumeen kuollaan kukkuloilla,
- lokaan Suomen soilla.
- Suomen sumut päivän peitti,
- pilvet sit’ ei peitä.
- Siksi täällä tarvitahan
- tarmon säveleitä.
Lähde: Leino, Eino 1949: Kirjokeppi: valikoima runoja alkuperäiskokoelmien ulkopuolelta. Toimittaneet ja selityksin varustaneet Aarre Peltonen ja Eino Kauppinen. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.