Halla

Halla. Kirjoittanut Ina Lange

Sisältyy kokoelmaan Erämaan ja saariston tarinoita.

Pieni torppa lähellä Aholaa, sijaitsee kaukana Saarijärvellä. Millainen tuo tupa on, kaukana muista ihmisasunnoista. Siinä se kohoaa harmaan ja vakavan näköisenä neliskulmaisine, himmeine ikkunoineen. Lähimpänä seisoo puoleksi rappeutunut ja ruohokattoinen navetta, josta kuitenkin on kaunis näköala. Loitommalla siintää järvi ja lahdelman syvimmässä sopukassa punaiseksi maalattu kirkko, jonka kellotorni vähäsen kallistuu....

Seutu on kuitenkin niin kaunis. Enimmäkseen synkkiä metsiä, joissa siellä, täällä kätkeytyy syviä sisämaan järviä, ja väliin jonkun mäen rinteillä aaltoava ruispelto tahi viheriöitsevä niitty leveine ojineen, joiden reunalla suuria, tummanpunaista mesimarjoja kypsyy kesäauringossa. Korkeat riippakoivut reunustavat peltoja ja metsän syvyydessä laulelevat rastaat. Aamu on kaunis, kasteinen ja raitis. Kello ei ole vielä neljä, mutta tuvan ovi on jo selko selällään. Tuvassa poltetaan kahvia; lämmin sikurin ja rukiin höyry virtaelee aamuilmaan. Takkuinen koira hengittää nyreissään tätä väkevätä katkua. Hän odottelee herraansa ja katselee sillä aikaa ympärillä hyppiviä sammakoita, jotka ryömivät lammikkoon, joka sijaitsee suurten, kosteiden takkiaisten keskellä. Loiskis! tuossa loiskahti yksi veteen, ja nyt – tuossa toinen, sitte sama hiljaisuus.

Vähän matkan päässä sieltä, sidottuna aidan pylvähäsen, seisoo hevonen talonpoikaiskärryjen aisoissa. Elukka pureskelee seipäiden väliin pistetyn tukun mehukasta, vastanoukittua ruohoa.... raitis kaste kimeltelee lehdillä ja korsilla.

Tuvassa on suuri takka lavalla ja sija kahdelle sängylle, jotka ovat asetetut toinen toisensa yli. Muutamia lampaannahkavällyjä ja punaisen ja viheriän raitasia ryjyjä peitti sänkyjen oljet. Muuten ei mitään sänkyvaatteita.

Pitkin seiniä vastaveistettyjä hyllyjä, ja niillä rivi kulhoja, sankoja, maljoja, kauhoja ja pikaria, kaikki valkeasta, kirkkaaksi hierotusta katajapuusta. Ikkunan ääressä suuri kotona veistetty ja tukeva valkea pöytä. Yhdessä nurkassa seisoo kangaspuut; karkea palttinakangas on juuri aloitettu.

Mutta katossa riippuu kovia, mustia leipiä, pujotettuina pitkiin vartaihin. Ovella seisoo kannella peitetty ”kaljatynnyri”.... Perheenäiti keittää paraillaan väkevää ja hyvää aamukahvia.

Torpparilla on paikka itse lähteä pois nyt juuri, tänäpäivänä juuri, joka oikeastaan olisi pitänyt olla juhlapäivä. Vuosi sitten vietettiin heidän häänsä tuolla kirkossa. Mutta hänellä on asioita kaupungissa toimitettavina, ja vaimo ei koskaan pane vastaan. Annikka on tottunut tottelemaan. Sisimmäisessä huoneessa seisoo Paavo ja haeskelee laatikkokirstussa. Hän kääntää kaikki ylös alasin ja viskelee äkäissään kirstussa säilytettyjä juhlavaatteita ympäri lattiaa. Hänen vaimon kaunis messingistä ja helmistä tehty kruunu viereilee yhden tuolin alle. Upea suurikukkainen hame, perintö isoäidiltä, viskataan sivulle. Suuressa, keltaisenruskeassa nahkakukkarossa, säilytetään talon koko aarre, muuan kymmenkunta markkaa hopeassa. Mitäs Paavo rahoilla, hän joka aikoo myödä lehmän kaupungissa? Mutta Annikka ei kysy mitään; hän vaan puuhailee aamiaista; kahvia, reikäleipää, suolaista kalaa.

Vihdoinkin on isäntä valmis. Hän astuu hitaasti tuvasta, kumartuen oven matalan pihtipielen alitse. Mutta sitte kohottaa hän päätänsä, katsomatta kuitenkin vaimoonsa.

Kauniit kasvot täynnänsä lujuutta. Hänen vaaleankeltainen tukkansa valuu hänen kasvoilleen. Hänen silmäripsensä varjoovat silmien ilmausta, jotka harvoin kohotetaan. Suun piirteet ovat ankaria; näkyy että hymyileminen on hänessä harvinaista. Mutta lujuus, taipumattomuus, ja terveys ilmaantuu selvästi – sellaisena kuin hän seisoo tuolla, on hän tämän seudun luonnon kuva, kaunis, mutta ankara ja kova, totinen ja iloton.

Mikähän lienee painanut tämän kovuuden ja totisuuden leiman sekä ihmisiin että luontoon.... mikä on seppä tähän sanattomaan, melkeen uhkaavaan valitukseen, joka on luettava ihmisten piirteissä ja mielenilmauksissa tuolla sisämaassa? Vastaus on lähellä ja päivän selvä: jotakuta he pelkäävät, jotakuta vierasta joka on välttämätön kuin kalma, armahtamaton ja leppymätön kuin kohtalo. Se on tämä vieras, joka kesän pitkään on lymyssä odottamassa tilaisuutta päästäkseen sisään hengittämään kuoloa yli peltojen ja niittyjen, yli toiveitten ja – ihmissydämmien. Hänen nimensä on halla ja missä tämä vieras kulkee, siellä käy kaikki jäykäksi ja elottomaksi.

Juuri tätä kummitusta Paavo yhtenään pelkäsi ja näki. Se kummitteli valoisena kesäpäivänäkin, kun kaikki hänen ympärillään oli auringonpaistetta, hän näki ja pelkäsi...! Hän pelkäsi jokaista pilvetöntä iltataivasta, jokaista päivää, joka päättyi hiljaisuuteen ja rauhaan. Kuu oli kirkas ja valoisa kuutamoyö heinäkuulla nousi hän usein ja tuijotti yöhön.... tulleeko hän, tuo peljättävä Pohjolan tuhontuoja.

Sellainen oli Paavo. Aivan toisenlainen on hänen nuori kukoistava vaimonsa. Hän on kaunis kuin ruusu, tummanvärinen ja raitis. Hänen siniset, iloiset silmänsä vilkkuvat niin veitikkamaisesti, hänen kaunismuotoinen suunsa on punainen kuin puolukka. Hänen pulleva vartalonsa on isonlainen, mutta ponteva, ja hänen vilkkaat, voimakkaat liikuntonsa osoittavat tottumusta työhön, niinkuin koko tapakin on todisteena hänen järjestysmielestään ja ahkeruudestaan, joka voi kaunistaa kylmyyttäkin.

Sillä aikaa löi kello puoli viisi. Paavo on lopettanut aamiaisensa. Hänen vaimonsa ottaa nutun naulalta ja on avullisena sitä päällepantaissa. Väliin katsoo hän salavihkaan mieheensä, joka silmät luotuina ales ja kulmakarvat rypyssä tallustelee ruskeissa saappaissaan, kotona kutotussa, tummanviheriässä nutussaan, huopahattu alespainettuna otsaan, totisena ja hitaana, kankeana ja vakavana.

Vihdoin ei nuori vaimo voinut kauemmin olla vaiti.

– Mies mihin matkasi? – kysyi hän.

– Kaupunkiin, vaimo.

– Koska jälleen palaat?

– Ennen yötä – tahi jälkeen...

– Niin kiirehdi kotiin, kun olet saanut lehmän myydyksi; tiedäthän että sinua tarvitsen! Hevonen on vasta kengitetty; anna sen juosta mäkiä ylös, kyllä sillä voimia on...

– Vaimo, ajattele omia velvollisuuksia ja anna miesväen hoitaa omiansa. Jos tarvitset jotain, mene pappilaan; sinne pääset vesitse vähässä ajassa. Luota Herra Jumalaan, jos joudut johonkin. Ihmiset eivät voi auttaa. Sitä paitsi on korjuun kiire pahin pellolla. Huomenna on ruis pantava riiheen. Ole ääneti ja tee työtä; se on Jumalan sääntö.

Enempää ei puhuttu. Mies meni ulos tuvasta, pisti piipun suuhun – iski tulta, nyökkäsi hitaasti sisälle, huokasi ja katosi. Kotvan kuluttua kuului hevosen astuntaa, hiljakseen kuljettiin, jalka jalalta epätasaisella, kapealla kylätiellä.

Nuori vaimo hymyili niin ajattelevaisesti. – Ei kannata olla pahoillaan! Tuollaisethan miehet ovat – Jumala on heidät luonut hallitsemaan vaimoväkeä. Hepä ovat viisaita, ja sempätähden totisia. Täällä on tyhjää nyt, mutta pian se toisenlaiseksi muuttuu! Kuinka päivät pääksytysten rallatan, kuin meitä on kaksi iloista. Ja saadaanhan nähdä, eikö Paavokin ilostu! Onpa Jumala välin hyvä meille vaimoillekin!

Niin hän pakisi pannessaan tupaa järjestykseen. Sitte hän kiinnitti kapean, isoruntuisen villahameen vyötäisilleen, otti päällensä tummat liivit ja villahuivin sekä astui hiljaan hyräellen tuvasta ruokamytty kädessään.

Hän hengitti niin vapaasti raittiissa aamuilmassa, kiipesi rivakkaasti porraspuun yli ja ohjasi kulkuansa pellolle päin.

Loitommalla näki hän siellä täällä vilahdukselta puiden välissä muutamia torpparia, jotka vaimoineen ja lapsineen pyrkivät samaan suuntaan käsissä sirpit ja ruokamytyt. Mutta Annikan täytyi pysyä kaukana heistä. Häntä valtasi äkkiä arvaamaton tuska, hän istuutui levähtämään. Kuitenkin, se meni pian ohi, hän taisi jatkaa. Hetken perästä tarttui hän jälleen päähänsä.... häntä pyörrytti, täytyi vielä kerta seisahtua. Kuinka kaunista oli tällä, sammaleisella paikalla pitkän, hoikkarunkoisen riippakoivun alla, sirkankello kukki mättäillä, ja alhaalla sammaltuneiden kivien välissä lirisi pieni lähde, matalahko mutta viileä ja raitis.

Täällä toimi hän mättäiden välissä. Kului tunti, ehkä kaksikin. Aurinko nousi korkeammalle, vienot tuulahdukset suhisivat puissa. Tuuli toi kypsyneitten mesimarjain lemua.

Hän huokasi hieman tuossa istuessaan, pulikoitsi lähdevedessä, askaroitsi liinojensa kanssa, mutta nousi pian jälleen ylös. Hän aukasi ruokamyttynsä, otti aimo suolakalpalla päällystetyn leipäpalan ja rupesi syömään. Maitoastian tyhjensi hän puoleksi ja pani kaikki jälleen myttyyn. Hän kääri jotain, jota hän piti sylissään raitavaan, suureen huiviinsa, pannen ylinnä pienen valkean pääliinansa. Sitte meni hän pellolle, otti sirpin ja rupesi työhön.

Liinaan käärityn mytyn oli hän pannut ruiskuhilaan jalkaan, siellä oli niin viileätä ja varjokasta. Työ sujui rivakkaasti. Heikko porahdus ruiskuhilaasta kutsui hänet sinne. Ja siellä makasi hänen pieni rakastettu lapsensa ja ja hapuili käsillään, hänen oma pieni puolen tunnin vanha lapsensa, raittiina ja katsellen ympärilleen silmät selko selällään.

Annikka otti lapsen, suuteli pientä aukinaista suukkosta, punaista otsaa, suuteli koko olentoa, joka äsken metsälähteessä oli saanut ensimäisen haikean kesäkylpynsä ja joka nyt uikutti ensimäistä heikkoa itkuansa aamuilmassa.

Muutamat talonpoikaisvaimot, jotka näkivät heidät molemmat, tulivat sinne hikisinä ja ahvoittuneina. – Huomenta, Aholan muori, huomenta! sepäs oiva lapsi! Poika, tietysti. Näytäppäs miltä se näyttää! Niin, niin – hänellä on suuret kädet: tulee työntekijäksi kuin isä ja äiti – suuret jalat: – tekee pitkiä maamatkoja – suuret silmät: tulee naisten ihailijaksi – suuri suu: tulee syömäriksi. Onnea vaan. Aholan muori! – No sanohan, koska pääsemme ristiäisille?

Aholan muori hymyili kuin päiväpaiste; hän oli niin onnellinen.

– Sunnuntaina saatte kaikki tulla, lähden vielä illalla pappilaan. Ei Aholan poika kauan saa olla ristimättä; sitä ei Paavo tahdo, hän joka on niin kunnollinen ja Jumalinen. Nyt työhön – kello on yli kahdeksan, ja paljon on vielä tekemättä!

Kuinka hän työskenteli ja piteli ruislyhdettä, tuo vahva, nuori vaimo! Keltainen olki tuiski vaan haravan ympäri, ja nuo kuhilaat pystytettiin korkeiksi ja suoriksi, niin hän, tuo nuorin ja onnellisin, se oli joka väänsi kuhilaan hatuntyveen.

Mutta pienokaiseen tuolla pehmoisella olkivuoteella luotiin rakkauden lämpöisiä silmäyksiä ja väliinpä tuli hänen osakseen pikainen suutelo... Kuinka hauskat hetket! Päivällinen tuli ja meni, aurinko nousi ja laski, ilta oli pian käsissä. Paavo, miksi et tule? Nyt, jos koskaan, täytyy sinun hymyillä ja näyttää onnelliselta, nyt kuin näet tämän uhkean lapsen joka on vähäinen ja voimakas kuten itsekin olet, ja terve kuin äiti! Ja hän, joka ei tunne väsymystä eikä kipua, hän joka, terveenä kuin jumalatar, laulaen työskentelee yhtä keveästi kuin mies. Miksi et tule? Katso, täällä on onni ja rakkaus – kuinka voitkaan viipyä.

Kaste rupesi lankeemaan. Kuhilaat pellolla olivat nyt kaikki pystyssä. Kansa otti työkalunsa ja lähti kotimatkalle. Annikka nosti keveästi lapsen käsivarsilleen ja meni hyräillen metsän läpi. Auringon viimeiset säteet heittivät kultaisen kimellyksen hänen paljaille mustille hiuksilleen, jotka paksuna palmikkona valuivat ales hänen selälleen. Kasvot hymyilivät, silmät loistivat, hän lauloi täyttä kurkkua, sävel purkaantui sanoihin, ja pitkillä yksinkertaisilla värsyillä ennusti hän vastasyntyneelle onnea, pitkää ikää, rikkautta ja monta poikaa. – He, ho, haltia antakoon sinulle onnea!

Mutta äkkiä vaikeni hän: – Minä hullu vaimo, paras on että suoraa päätä soudan papin luo, sittehän se toimi on poissa! Paavolle saattaa lepo olla tarpeen kotona. Kun hän sitte näkee lapsen ja minut ja kuulee että kaikki valmistukset ristiäisiä varten ovat tehdyt, niin kyllä hän on tuleva iloiseksi, ajattelen! Kas niin, lapsukaiseni, älä itke!

– Pappi siunaa pian sinua – enpä enää laulakkaan haltijasta. Saapas nähdä jos ruuhi on ruohokossa! Niin, todella onhan tuo siellä. Nyt saat kiikkua! Sinähän makaat mainiosti pohjalaudalla, kun saat ruohotukun pääsi alle! Kas niin! Nyt soudamme! Eikös ole hauskaa? Kuinka hyvin käy! He, ja ho, haltija sinulle onnea suokoon...

– Voi! nyt taas haltija... Ei, paras on että vaikenen, muuten tapahtuu jotain ikävää tänä iltana! Sen sijaan olisi parempi lukea rukoukset, synnintunnustus on ainakin hyvä: Minä vaivainen syntinen ihminen... Aj, ja – nyt olemme yli! Heijaan, poikani, ole nyt vaiti; tuossa on pappila, ja se on pyhä paikka, jossa kaikkien pienokaisten täytyy olla kilttinä, kun ovat saaneet suutelon äidiltä... Kas niin.

Nyt he olivat päämaalinsa päässä. Punainen pappilanrakennus mataline kattoineen ja valkoisine ikkunalaudoineen oli sievästi koivuviidakon varjossa. Pihalla lypsettiin lehmiä. Piiat istuvat kiuluinsa luona, papinmuori itse, hyväntahtoinen, lihava ja molemmat paksut, mahtavat käsivarret puuskassa katseli tätä. Raitava pumpulihuivi peitti hänen harmaakähäräistä tukkaansa, siniset, uskolliset silmät vilkkuivat niin iloisesti silmälautojen alta. Alhaalla maassa pyyhkäisi ahne, lihava, musta kissa emäntänsä hameen liepeitä... se oli niin kauan turhaan saanut odottaa iltamaitoaan.

Annikka astui esiin, syvään kumartaen. – Tässä on esikoiseni – sanoi hän ja näytti lapsensa – minä tahtoisin mielellään papin luo ilmoittamaan, että mielellään tahtoisimme hänet ristityksi sunnuntaina jälkeen jumalanpalveluksen, ja sitte tahtoisin että pastori siunaisi häntä heti kun hän kirjoittaa kirkonkirjaan! Paavo oli kaupungissa tänään, mutta nyt on hän kotona jälleen, uskon minä. Poika syntyi aamulla eikä vielä ole nähnyt isäänsä! Onhan hän kaunis... eikös pastorinkin mielestä, kaunis ja isänsä näköineen...

Ystävällisenä ja hurskaana otti papinmuori lapsen, hyväili sitä ja tuuditteli käsissään. Annikka hymyili ja punehtui ilosta. Hän kumarsi niin syvään ja näytti niin onnelliselta, kun pappi itse synkkänä ja totisena tuli ulos. Hän oli laiha mies, vaalea ja kaljupäinen. Kädessä oli hänellä avattu kirje; toista kättänsä nojasi hän paksuun sauvaan.

– Hyvää iltaa, Ahola-muori – sanoi hän, – minulla on ikäviä uutisia. Miehesi on tätä nykyä laivassa; hän on matkustanut pääkaupunkiin ja sieltä Amerikkaan. Ei ollut tyytyväinen torppaansa, on kyllästynyt työhön ja on nyt jättänyt tämän maan ijäksi päiväksi koettaaksensa onneansa vieraassa maassa. Lukkari tuli takaisin jo päivälliseksi, kun Paavo juuri oli matkustanut. Hän sanoi Paavon käskeneen viedä sinulle terveisiä, Annikka, oli arvellut sinun, joka olet niin tanakka ja työtelijäs kyllä tulevan aikoisin yksin tuvan, pienen peltotilkun ja perunamaan kanssa. Niin, hän on nyt matkustanut. Ei auta surra. Paras on kääntyä Jumalan puoleen. Ihmisiltä ei saa lohdutusta. Luota Jumalaan, sillä Herra ei koskaan hylkää sitä, joka uskoo häneen.

Ja hän meni ulos katsomatta lapseen, joka vaan vinaili papin-muorin valtavassa povessa.

Hän meni, vaiti kun itse halla; hitaasti vaikenivat hänen askeleensa ruohistossa. Annikka ei horjunut, hän töllisteli vaan eteensä kauan, kauan. Hänen lämpöiset, punaiset poskensa saivat vähitellen toisen värin, hänen punaiset, hymyilevät huulensa kävivät kalpeiksi. Kylmä, kolkko halla keräisi hänen sydämensä kukkaistarhan yli ja otti kaikki hänen raittiit kukkasensa, jälkeen jättäen tuon kylmyyden, joka on kuoleman esikuva.

Hän ei enään kuullut ei nähnyt. Kiivaasti tempasi hän pienokaisen luoksensa ja kääntyi takaisin, sanomatta sanaakaan. Lasta likisti hän lujaan rintoihinsa ja meni rantaan. Siellä nousi hän raskaana ja kankeana veneeseen ja souti epävakaisena siellä, täällä järvellä. Vihdoin laskeusi hän maalle toiselle puolelle, otti ylös lapsen ja meni kotio päin kapealla, luikertelevalla polulla.

Metsä oli nyt mykkä. Ruusuhohde oli poissa. Joku tähti vilkkui tuolla ylhäällä. Maa oli kostea; kylmiä höyryjä nousi suosta.

Annikan askeleet kävivät yhä epävakaisemmiksi ja raskaammiksi. Hän horjui välistä, mutta reipastui taas ja koetti vielä enemmän kiirehtiä.

Kah, tuossa on tupa. Tyhjä, autio, pimeä. Hän meni pieneen kammioon arkun luo jossa juhlavaatteet säilytettiin. Mutta ne olivat poissa. Rahat niinikään.

Enempää hän ei nähnyt. Tuskin hän osasi vuoteelle jolle laski pienokaisensa. Vesikruukkua hän ei enään jaksanut ottaa. Hänen sydämensä jähmettyi, jäinen kylmyys laskeusi salaisesti hänen jäseniin, puistutti häntä ja muuttui vihdoin raivokkaaksi kuumeeksi.

Yö kului. Päivä tuli ja meni... ne menivät ijäisyyden helmaan... heinäkuun auringon lämpöisesti paistaessa.

Kun viikko oli kulunut, palasi Paavo. Hän oli pääkaupungissa ilostellut muutamia päiviä toivossa että viinalasi tukehuttaisi hänen omantunnon vaivansa; mutta tämä ei auttanut. Kovin helppoa on muuttaa päihdyttämiksi juomiksi monivuotisilla uhrauksilla saadut hopeamarkat, ja, kun ei enään ole järjiltänsä, menettää jälellä olevan niukan matkarahaston. Ja hän palasi, tuo alituisesti ponteva ja seikkailuhaluinen talonpoika, palasi autioon torppaansa, synkkänä ja umpimielisenä ja, kuin ennenkin, kylmänä ja kolkkona, mutta jyrkällä päätöksellä, niin pian kuin jälleen oli koonnut tarvittavat rahat, vielä kerran koettaa onneansa, onnea, joka haamotti hänen mielessään vieraassa maassa tuolla-puolen valtamerta, jossa ei hallaa eikä talvea ole! Se oli hänen päätöksensä, ja siinä hän pysyi vielä, kun näki pienen tupasen matalien ikkunien välkkyvän kuusen oksien välillä. Annikkaa ajatteli hän kokonaan välinpitämättömästi; hän luultavasti iloitsee miehensä kotiintulosta, palvelee häntä kuin ennenkin, tottelee ehdottomasti ja hyväksyy hänen tekonsa, olkoonpa ne sitte kummoiset tahansa. Hänellä, naisella, ei suinkaan olisi ajatustakaan joka ei olisi yhtäpitäväinen hänen miehensä ajatuksen kanssa! Hän ei, sitä paitsi, ajattelisi ensinkään. Eihän naiset ajattele. He saavat tyytyä miehen päätökseen. Naisten täytyy antaa anteeksi miesten virheet, tahi oikeammin, he eivät näitä virheitä näe, nainen on luotu palvelemaan, mies käskemään. Hänellä oli ollut asioitsemista pääkaupungissa, ja tulee nyt kotiin. Että rahat olivat poissa, heidän rahansa, sehän oli hänen yksityinen asiansa.

Ihmeellistä, tupa oli autio. Avain ei ollut tavallisella paikallansa kiven alla. Paavo kurkisti sisään lasin takaa. Sisällä oli kuin ennen, vaan ei aivan niin järjestyksessä. Hän repi tukkaansa. – Missä Annikka? – Äkkiä valtasi eräs tunne hänet, se oli kuin pistos, viiltävä, terävä keskellä sydäntä.

Hän meni pappilaan. Meni samaa tietä kuin hänen vaimonsakin muutamia päiviä sitte oli mennyt kalma sydämessä kuultuansa että se mies, jota hän niin palavasti oli rakastanut, oli häntä pettänyt. Hän, mies käveli tuossa ja ajatteli häntä, joka kaikki taisi kantaa, häntä, tuota voimakasta, iloista ja aina hymyilevää vaimoa. Missä oli hän!

Ja pappilaan tultuaan sai hän kaikki tietää. Tämä hänen vaimonsa taisi kaikki kantaa, vaan ei tätä ainoata! Hän taisi kaikki uhrata, kaikki kärsiä, kaikki kadottaa, vaan ei sitä, jonka uskollisuuteen hän oli luottanut! Kun hänen miehensä oli hänet hyljännyt, ei hän enään tainnut elää. –

Pienokainen löytyi pappilassa. Tuo hyvä, hurskas papinmuori oli hoitanut sairasta aina viimeiseen asti. Ja ihmeellistä, Annikka, tuo iloinen, puhelijas Annikka, ei koskaan koko sairautensa aikana puhunut sanaakaan, ei kertaakaan vilkaissut ylös, ei huokaissut, ei itkenyt. Kun halla panee, tulee noin mykäksi, mykäksi hamaan kuolemaan asti.