Halkihuulinen kerjäläinen
| Halkihuulinen kerjäläinen Kirjoittanut Arthur Conan Doyle |
Herra Isa Whitney vainaja, St. Georg’en yliopiston jumaluusopin professorin Elias Whitney’n veli, oli opiumin myrkyttämä onnettomuuden uhri. Minä olen kuullut kerrottavan hänen saaneen tuon onnettoman tottumuksen hurjapäisestä päähänpistosta ylioppilaana ollessaan. Hän oli lukenut De Qwincey’n kuvauksia unista ja näyistä ja koetti saada aikaan samaa vaikutusta sekottamalla tupakkaansa opiumia. Hän huomasi kuitenkin olevan äärettömän paljon helpomman päästä tämän nautintoaineen makuun kuin luopua sen käyttämisestä. Ja monet vuodet oli hän opiumihimonsa täydellinen orja ja sukulaistensa ja ystäväinsä inhon ja säälin esine. Minä voin vieläkin, milloin vain tahdon, nähdä hänet edessäni naama keltasen lihavana, silmäluomet velttoina ja silmäterän pupillit pieninä kuin neulankärki, istuvan kyttyrässä nojatuolissaan ruumiillisen ja henkisen alennuksen elävänä esikuvana.
Eräänä iltana kesäkuussa soi eteisenkello juuri siihen aikaan illasta, jolloin aletaan haukotellen katsella eikö olisi jo maatamenoaika. Minä istuuduin tuolille ja vaimoni jätti työnsä tehden samalla pienen tyytymättömän liikkeen.
”Se on varmaankin joku sairas”, sanoi hän, ”ja sinun täytyy kenties taas mennä ulos.”
Minä huokasin, sillä olin juuri palannut kotiin päivän rasittavan työn jälkeen.
Ovi avattiin, me kuulimme muutamia kuiskaavia sanoja ja nopeita askeleita eteisestä ja nainen, puettuna tummaan pukuun, musta harso silmillään, tuli sisään huoneeseen.
”Te annatte kai anteeksi näin myöhäisen tuloni”, alkoi hän, mutta kadotti samassa itsehillitsemiskykynsä, syöksähti vaimoni eteen, kietoi nyyhkyttäen kätensä hänen kaulaansa. ”Ah, minulla on äärettömiä huolia ja minä tarvitsen välttämättömästi teidän apuanne!”
”Sehän on Kate Whitney”, sanoi vaimoni ja nosti harson hänen silmiltään. ”Sinä säikäytit minua. Minulla ei ollut aavistustakaan, että se olit sinä.”
”Minä en tiennyt mihin mennä ja senvuoksi tulin tänne.” Oli näet aina niin, että surevat ihmiset tulivat heti vaimoni luo saadakseen osanottoa suruunsa.
”Sinä teit oikein kiltisti tullessasi meille. Istu tuohon mukavaan tuoliin ja kerro sitten meille miten asiat ovat. Tai tahdotko kenties että minä lähetän James’in nukkumaan?”
”Ei suinkaan, sillä minä tarvitsen tohtorin neuvoa ja apua. Se koskee Isa’a. Hän ei ole ollut kotona kahteen päivään ja minä olen hänen vuokseen levoton.”
Ei ollut ensi kertaa kun hän puhui meille murheistaan miehensä takia. Hän oli monesti suruineen kääntynyt minun puoleeni lääkärinä ja vaimoni puoleen vanhana ystävänä ja koulutoverina. Me koetimme häntä tyynnyttää ja lohduttaa miten paraiten taisimme. Tiesikö hän niissä hänen miehensä oli? Olikohan mahdollista tuoda hänet takaisin vaimonsa luo?
Se ei näyttänyt mahdottomalta, sillä hänellä oli varmat tiedot. Kun hänen miehensä viime kerran oli sortunut tuon huumaavan myrkynhimon valtaan, oli hänet tavattu eräässä kuuluisassa opiumipaikassa Lontoon itäosassa. Näihin asti olivat hänen öiset nautintonsa kestäneet ainoastaan yön kerrallaan, ja oli hän tullut illalla kotiin vavisten ja väsyneenä. Nyt oli tuo kauhea huumaus ollut hänessä neljäkymmentäkahdeksan tuntia ja hän venyy luultavasti merimiesten huonoimpien hylkiöiden joukossa ja hengittää sisäänsä myrkkyjä tai makaa pohmelossa. Hän oli varma, että miehensä oli tuossa kauheassa paikassa, jonka nimi oli ”Keltanin lippu” Swandam lane’n varrella. Mitä hänen pitäisi tehdä? Miten voisi hän, nuori ja hermostunut nainen hakea käsiinsä sellaisen paikan ja löytää miehensä noiden häntä ympäröivien villien roikaleiden joukosta?
Nain oli asianlaita ja oli olemassa vain yksi keino hänen auttamisekseen tästä arveluttavasta tilasta. Ensin ajattelin seurata häntä opiumipesään, mutta muutaman minuutin mietittyäni huomasin minä hänen mukaantulonsa aivan tarpeettomaksi. Minähän olin Isa Whitney’n lääkäri ja oli minulla sellaisena häneen sangen suuri vaikutusvalta. Yritys luultavasti onnistuisi paremmin, jos minä olisin yksin, ja minä lupasin kahden tunnin kuluessa lähettää hänet hevosella kotiin, jos hän vain oli löydettävissä vaimon minulle antaman osotteen mukaan. Näin olin pakotettu jättämään mukavan nojatuolini ja hauskan vierashuoneeni ja minä kiidätin ennen pitkää hevosella Lontoon itäosaa kohden. Minä tunsin alusta alkaen olevani omituisella asialla, mutta tulevaisuus vasta osottaisi, miten kummallisesti se itse asiassa loppuisi. Alussa ei minulla ollut mitään vaikeuksia, minä löysin helposti Swandam lane’n, erään likaisen solan, joka ulottuu pitkin Thems’in pohjoista rantaa itäänpäin London Bridge’stä. Etsittäväni opiumipesä oli erään kapakan ja merimiesten valmiiden vaatteiden myymälän välissä ja taloon voitiin tulla ainoastaan laskeutumalla alas muutamaa jyrkkää porrasta myöten. Minä käskin ajajan odottamaan ja haparoin alas pimeässä porraskäytävässä, jonka portaat olivat kuluneet opiuminpolttajien askelista. Oven yläpuolella olevan tuikkivan lampun valossa löysin ovenrivan ja menin sisään pitkään, matalaan huoneeseen, jossa ilma oli ruskeasta opiumisavusta läpinäkymätöntä ja raskasta. Huone oli jaettu lukemattomiin puukomeroihin, jotka muistuttivat etukannen matkustajien makuupaikkoja siirtolaislaivoissa. Ja puolipimeässä voin minä epäselvästi huomata ihmisiä venyvän omituisissa kiemuraisissa asennoissa, hartiat köyristyneinä, polvet yhdessä, päät hartioiden välissä. Ja minä näin siellä täällä tumman, puoleksi sulkeutuneen silmän tuijottavan äskentulleita. Sisällä noissa pimeissä makuupaikoissa oli siellä täällä pieniä punasia valoja, milloin vahvempia milloin taas heikompia, aina sen mukaan oliko tuo palava myrkky äsken pantu piippuun tai loppuunpalanut pienissä metallipiipuissa. Useimmat polttajat venyskelivät hiljaa, muutamat mumisivat silloin tällöin aina itsekseen. Toiset taas puhelivat yhdessä omituisen matalalla yksitoikkoisella äänellä. Heidän puhelunsa kesti vain ajottain, vaikeni vähän väliä ja kukin keskusteluun osaaottanut mumisi omia ajatuksiaan, ottamatta ollenkaan varteen toisten sanoja. Huoneen äärimmässä päässä oli hehkuvilla hiilillä täytetty rautapannu ja matalalla puutuolilla istui sen vieressä pitkä, laiha ukko ja tuijotti tuleen leuka käsiin nojattuna.
Sisääntullessani hyökkäsi vastaani vastenmielinen malajilainen tarjoilija kädessään piippu ja myrkkyannos ja osotti minulle tyhjän lepopaikan.
”Kiitoksia paljon, minä en ole tullut jäädäkseni tänne”, sanoin minä. ”Minulla on täällä eräs ystävä, herra Isa Whitney ja minä tahdon mielelläni puhua hänen kanssaan.”
Minä kuulin liikkeen ja huudahduksen oikealta puoleltani ja savun läpi näin minä hämärästi Whitney’n tuijottavan itseeni kalpeana, perin uupuneena, ja puku epäkunnossa.
”Jumalani! Sehän on Watson”, sanoi hän. Hän oli humalan jälkeen surkeassa pohmelossa, jokainen hermo oli hellä ja kipeä. ”Kuulehan, sano minulle paljonko kello on?”
”Kello on kohta yksitoista.”
”Mikä päivä on tänään?”
”Perjantai, yhdeksästoista päivä kesäkuuta.”
”Armias taivas! Ja minä luulin olevan keskiviikon. Keskiviikkohan se onkin. Miksi sinä tahdot säikyttää minut näin?” Hän painoi kasvonsa käsiinsä ja alkoi nyyhkyttää kuuluvalla äänellä.
”Sinähän kuulet, että tänään on perjantai, poikaseni. Vaimosi on odottanut sinua kaksi päivää. Sinun pitäisi todellakin hävetä.”
”Sen minä teenkin, mutta sinä olet kokonaan erehtynyt, Watson, sillä minä olen ollut täällä ainoastaan pari tuntia, minä olen polttanut ainoastaan kolme tai neljä piippua minä olen unohtanut kuinka monta. Mutta nyt minä seuraan sinua kotiin. Minä en suinkaan tahtonut pelästyttää Kate’a – pikku Kate raukkaani. Anna minulle kätesi. Onko sinulla vaunut?”
”Minulla on hevonen ulkona odottamassa.” ”Silloin minä menen siinä. Mutta minä olen varmaan jotakin velkaa. Ota selko mitä minä olen velkaa, sillä minä olen niin väsynyt enkä voi itse tehdä mitään.”
Minä pujottelin verkalleen kaksinkertaisten nukkujarivien lomitse ja pidätin henkeäni välttääkseni noita epämiellyttäviä opiumihöyryjä ja katselin paikan omistajaa. Mennessäni tuon hehkuvien hiilien ääressä istuvan pitkän miehen ohi, tunsin minä jonkun vetävän itseäni nutusta ja kuulin matalan kuiskauksen. ”Mene ohitseni ja katso sitten minuun.” Minä kuulin sanat täysin selvästi ja katsoin alas. Ne voi lausua ainoastaan hiilihehkun vieressä istuva ukko ja kuitenkin istui hän yhtä uinailevana kuin ainakin, laihana, ryppyisenä ja vanhuuden köyristämänä, opiumipiippu höllästi riippuen polvien välissä ikäänkuin se äärettömästä veltostumisesta olisi pudonnut hänen käsistään.
Minä otin kaksi askelta eteenpäin ja katsoin sitten jälelleni. Minä tarvitsin koko itsehillitsemiskykyni, etten olisi huutanut hämmästyksestä. Mies oli nyt kääntänyt selkänsä huoneeseen päin, niin ettei häntä nähnyt kukaan muu kuin minä. Hänen kasvonsa olivat paisuneet, rypyt olivat kadonneet, silmänsä saaneet takaisin loisteensa. Tulen vieressä istui Sherlock Holmes, joka naureskeli minun kummastukselleni. Hän antoi minulle merkin tulla lähemmäksi, ja samassa kun hän käänsi kasvonsa puoleksi seurueeseen päin, muuttui hän roistomaiseksi ja änkyttäväksi puolipölhöksi.
”Holmes”, kuiskasin minä, ”mitä herran nimessä teet sinä tässä helvetissä?”
”Puhu niin hiljaa kuin voit, sillä minulla on oivalliset korvat. Jos sinä tahdot olla hyvä ja erota väsyneestä ystävästäsi, niin tahdon puhua mielelläni sinulle muutaman sanan.”
”Minulla on vaunut ulkona”, huomautin minä.
”Lähetä siten hänet heti niillä kotiin. Sinä voit olla aivan tyyni hänestä, sillä hän näyttää niin veltolta, ettei hänellä ole voimia yrittää uusia hullutuksia ominpäin. Minä neuvon sinua sitäpaitsi lähettämään sanan vaimollesi ajurin mukana, että sinä olet mennyt minun mukanani eräälle tutkimusmatkalle. Jos sinä sitten odotat ulkona viisi minuuttia, niin minä tulen ulos luoksesi.”
Oli vaikea sanoa ”ei” mihinkään Sherlock Holmes’in ehdotukseen, sillä ne olivat aina niin tavattoman määriteltyjä ja esitettyjä tyynellä etevämmyydellä. Minä pidin muuten velvollisuuteni täytettynä saatuani Whitney’n vaunuihin, enkä siis voinut toivoa itselleni parempaa kuin saada seurata ystävääni jollekin hauskalle seikkailulle, joka muodosti osan hänen jokapäiväisestä elämästään. Heti olin minä kirjoittanut kirjeen vaimolleni, maksanut Whitney’n laskun, auttanut hänet vaunuihin ja nähnyt hänen katoavan pimeään. Kohta sen jälkeen sukeltautui tuo elähtynyt vanha ukko ylös opiumipesästä ja minä kävelin kadulla Sherlock Holmes’in kanssa. Mennessämme parin kolmen kadun poikki horjui Holmes eteenpäin selkä köyryssä epävarmoilla askelilla, mutta sitten oikaisi hän itsensä äkkiä ja puhkesi äänekkääseen nauruun.
”Minä otaksun sinun luulevan minun alkaneen polttaa opiumia.”
”Minä kummastuin todellakin nähdessäni sinut siellä.”
”Mutta luultavasti et enemmän hämmästynyt kuin minä nähdessäni sinut.”
”Minä tulin ottamaan selkoa eräästä ystävästäni.”
”Ja minä saadakseni vihiä eräästä vihollisesta.”
”Vihollisesta?”
”Niin, eräästä luonnollisesta vihollisestani tai kenties paremmin sanoen uhristani. Lyhyesti sanottuna, minä olen keskellä sangen mieltäkiinnittävää tutkimusta ja toivoin saavani jotakin johtolankaa noiden juopuneiden hajanaisista sanoista, kuten monesti ennenkin. Jos minut olisi tunnettu siinä paikassa, ei minun elämäni olisi ollut minkään arvoinen, sillä minä olen ennen ollut siellä omilla asioillani ja sen pesän omistaja, tuo roistomainen malaiji, on vannonut kostoa. Rakennuksen takaosassa lähellä Paul’in varastohuoneen kulmaa on eräs aukko, joka voisi kertoa kamaloita historioita siitä, mitä kaikkea sen kautta on pilvisinä öinä mennyt jokeen.”
”Mitä, ethän sinä tarkoittane murhaa?”
”Kyllä, juuri murhaa, Watson. Me olisimme rikkaita miehiä, jos meillä olisi tuhat puntaa jokaisesta raukasta, joka on nukkunut kuolemanuneen siinä kolossa. Se on ilkein kuilu koko jokivarrella ja minä pelkään herra Neville St. Clair’in menneen siitä sisälle tulematta ikinä takaisin. Mutta vaunujen pitäisi nyt olla täällä.”
Hän asetti etusormensa hampaidensa väliin ja vihelsi kimakasti, johon vastattiin jonkun matkan päästä samanlaisella vihellyksellä ja kohta kuului meitä lähestyväin vaunujen tärinä.
”Tässä on vaunut, Watson”, sanoi Holmes, ja eteemme pysähtyi ”gigg”, jonka lyhdyt valaisivat pimeyden ympärillämme. ”Sinä seuraat luonnollisesti minua, eikö niin?”
”Voinko minä olla sinulle joksikin avuksi?”
”Luotettava toveri on aina hyödyllinen ja kertoja sitä hyödyllisempi. Minulla on kaksi vuodetta huoneessani huvilassa maalla, jossa nyt tilapäisesti oleksin.”
”Maalla?”
”Niin, herra St. Clair’in maatilalla. Minä asun siellä sill’aikaa kun toimitan tätä tutkimusta.”
”Missä se on?”
”Lähellä Lee’tä Kent’issä. Meillä on peninkulma ajettavanamme ennenkuin tulemme sinne.”
”Mutta minähän en ollenkaan tiedä, mitä sinulla nyt on tekeillä.”
”Luonnollisesti et. Sinä saat kumminkin heti tietää kaikki, hyppää nyt vain ajoneuvoihin. Hyvä on, Johan. Me emme tarvitse enää teidän apuanne. Tähystelkää minua huomenna yhdentoista aikaan. Kas niin, antaa mennä.”
Hän hujautti hevosta hiukan piiskalla ja me kiidimme matkoihimme lukemattomia pimeitä tyhjiä katuja pitkin, jotka tulivat vähitellen leveämmiksi, kunnes me vihdoin kuljimme erästä uljasta siltaa myöten yli pimeän Thems’in. Toisella puolella oli meidän vielä pujoteltava talo- ja katusokkeloiden välitse, jossa hiljaisuutta häiritsivät ainoastaan poliisimiesten raskaat ja säännölliset askeleet, tai jonkun myöhästyneen yökulkijan laulu ja kirkuminen. Tummia hattaroita ajelehti hitaasti taivaalla ja silloin tällöin tuikahti joku tähti jostakin pilvenrepeämästä. Holmes ajoi ääneti pää painuneena rintaa vasten, syviin ajatuksiin vaipuneen ilme kasvoillaan, samalla kun minä istuin hänen vieressään uteliaana, saadakseni tietää, mikä tuo tutkimus oli, joka voi vallata kokonaan hänen ajatuksensa, mutta en tahtonut kumminkaan häiritä hänen mietteitään. Me olimme ajaneet hyvän aikaa ja aloimme tulla Lontoota ympäröivään huvilavyöhykkeeseen, kun hän ojentautui, kohotti olkapäitään ja sytytti piippunsa, ikäänkuin ilmaistakseen menetelleensä parhaan kykynsä mukaan.
”Sinulla on erinomainen taito olla vaiti, Watson. Se tekee sinut korvaamattomaksi seuralaiseksi. Tänä iltana on oikea onni, että minulla on joku, jonka kanssa saan puhua, sillä minun omat ajatukseni eivät ole iloisimpia. Minä ihmettelin juuri, mitä sanoisin tuolle rakastettavalle pikku naiselle, kun hän tänä iltana on vastassani”
”Mutta sinähän unhotat, etten minä tiedä tästä asiasta mitään.”
”Minulla on hädin tuskin aikaa kertoa sinulle ennen Lee’hen tuloamme, miten asian laita on. Tutkimus näyttää niin tavattoman yksinkertaiselta ja kumminkin en minä voi päästä kiinni mihinkään, joka voi johtaa minut oikeille jäljille. Epäilemättä on paljonkin johtolankoja, mutta miten lieneekään, minä en voi saada oikeata päätä käsiini. Nyt kerron asian lyhykäisyydessään sinulle, ehkä sinä voit keksiä jonkun valovalähdyksen, kun kaikki on minulle pimeää.”
”Niin, no ala sitten!”
”Muutamia vuosia sitten, tai tarkalleen sanoen toukokuussa 18', tuli Lee’hen eräs herra nimeltä Neville St. Clair, jolla tuntui olevan paljon rahaa. Hän vuokrasi erään huvilan, laittoi kauniin puutarhan ja eli yleensä jokseenkin suurellisesti. Vähitellen teki hän tuttavuuksia seudulla ja meni naimisiin rikkaan oluttehtailijan tyttären kanssa ja on heillä nyt kaksi lasta. Hänellä ei ollut mitään vakinaista tointa, mutta oli osakkaana useissa osakeyhtiöissä ja matkusti tavallisesti joka aamu Lontooseen ja palasi kotiinsa joka iltapäivä junalla k:lo 5.14. Herra St. Clair on nyt 37 vuotias ja tavoiltaan sangen hiljainen; hän on hyvä puoliso ja hellä isä, ja kaikki hänestä pitävät, jotka hänet tuntevat. Minä voin lisätä, että mikäli olemme huomanneet, ovat hänen velkansa nykyään L 88. 10 s. kun hänellä on taas pankissa L 220 talletustilillä. Ei sentähden ole mitään syytä uskoa rahahuolien häntä peloittaneen.
Maanantaina herra St. Clair matkusti kaupunkiin aikaisemmin kuin tavallista ja ilmotti ennen lähtöään, että hänellä on kaksi tärkeää asiaa toimitettavana ja sanoi ostavansa laatikon leikkipalikoita pikku pojalleen. Aivan sattumalta sai hänen vaimonsa samana päivänä herra St. Clair’in lähdettyä sähkösanoman, jossa hänelle ilmoitettiin kallisarvoisen paketin, jota hän kauan oli odottanut, olevan Aberdeen’ista tulevien laivojen konttorissa. Jos sinä tunnet Lontoon, niin sinä tiedät, että näiden laivojen konttori on Fresnostreet’illä, joka vie Swandam lane’en, jossa tapasit minut tänä iltana. Rouva St. Clair läksi päivällisen syötyään Lontooseen. Hän kävi ensin muutamissa myymälöissä, meni sitten höyrylaivakonttoriin, sai pakettinsa ja kulki säntilleen k:lo 4.35 Swandam lane’a pitkin asemalle. Oletko sinä voinut seurata mukana?”
”Kyllä, aivan täydellisesti.”
”Jos muistat, oli maanantaina tavattoman lämmin päivä, ja rouva St. Clair käveli verkalleen ja silmäili ympärilleen saadakseen hevosen, sillä hänen mielestään alkoi seutu tulla vähän siivottomaksi. Näin kulkiessaan Swandam lane’a pitkin kuuli hän äkkiä kauhistuneen huudahduksen ja aivan jäykistyi nähdessään miehensä vastaisella puolen katua katselevan eräästä toisen kerroksen ikkunasta. Ikkuna oli auki ja hän näki selvästi miehensä kasvot, jotka näyttivät vääntyneiltä ja liikutetuilta. Hän viittasi käsillään vaimolleen ja katosi yht’äkkiä, ikäänkuin joku olisi häntä kiivaasti vetänyt takaapäin. Erään asian huomasi hänen nopea naissilmänsä heti, nim. ettei hänen miehellään ollut kaulusta eikä kaulaliinaa yllään, vaikka olikin puettuna tummaan nuttuun, samannäköiseen, mikä hänellä oli kotoa lähtiessään.
Vakuutettuna, että jotakin oli hullusti, meni hän alas rappuja myöten samaan opiumipesään, josta tapasit minut tänä iltana, sillä hän oli nähnyt miehensä samassa talossa, juoksi suuren huoneen läpi ja koetti tulla rappuja myöten ensimmäiseen kerrokseen. Täällä kohtasi hänet tuo lurjusmainen malaiji, josta jo olen sinulle puhunut, ja onnistui erään avustajanaan olevan tanskalaisen merimiehen kanssa tunkemaan hänet ulos kadulle. Mitä kauheimman levottomuuden ja pelon valtaamana hän syöksyi solaa myöten ylös ja kohtasi onneksi Fresnostreetillä pienen poliisijoukon, joka oli matkalla konttoriin. Kolme poliisia seurasi häntä ja raivasivat he omistajan vastarinnasta huolimatta tien siihen huoneeseen, jossa St. Clair oli viimeksi nähty. Mutta he eivät huomanneet jälkeäkään hänestä. Tässä kerroksessa ei ollutkaan muita kuin eräs rampa raukka, sangen inhoittavan näköinen, joka näytti siellä asuvan. Sekä hän että malaiji vannoivat, ettei siellä ollut ketään muita koko iltapäivällä. Heidän vakuutuksensa olivat niin varmoja, että poliisit hämmästyivät ja alkoivat melkein luulla rouva St. Clair’in erehtyneen. Samassa rouva kirkaisten juoksi erään pöydällä olevan puulaatikon luo ja kiskasi kannen auki. Siitä putosi joukko lasten rakennuspalikoita ja se olikin sama palikkalaatikko, jonka St. Clair oli luvannut tuoda pikku pojalleen.
Ramman tätä löytöä katsellessa osottama selvä hämmennys vakuutti poliiseja asian vakavuudesta. Huoneet tarkastettiin huolellisesti ja kaikki mitä voitiin saada selville, viittasi kauhean rikoksen tapahtumiseen. Kadullepäin oleva huone oli yksinkertaisesti kalustettu arkihuoneen tavoin ja johti siitä ovi pieneen makuuhuoneeseen, jonka ikkuna oli erään suuren varastohuoneen takaosaan päin. Varastopaikan ja huoneen takaosan välillä kulkee pieni rännimäinen joenhaara, jonka pohja on pakoveden aikana kuiva, mutta tulvanaikana vähintäin metrin syvyisen veden peitossa. Makuuhuoneen ikkuna on leveä ja avautuu alhaaltapäin. Tutkittaessa huomattiin verenjälkiä ikkunalaudalla ja veripisaroita näkyi siellä täällä makuuhuoneen lattialla. Erään verhon taakse kätkettyinä löysi poliisi kaikki herra Neville St. Clair’in vaatteet, paitsi nuttua. Hänen kenkänsä, sukkansa, kellonsa, kaikki olivat siellä. Vaatteissa ei näkynyt mitään väkivallan merkkiä, mutta ei löydetty mitään muita jälkiä herra St. Clair’ista. Hän näytti kadonneen ikkunan kautta, sillä mitään muuta tietä ei voitu löytää ja nuo vallan tuoreet veripisarat ikkunalaudalla tekivät vähän uskottavaksi hänen pelastumisensa uimalla, sillä jokivesi oli tällä kertaa sangen korkealla. Nyt alettiin tutkia, kuka olisi voinut olla tässä asiassa syyllinen. Malaijin entinen elämä oli tunnettu mitä ilkeälaatuisemmaksi, mutta kun rouva St. Clair kertoi hänen olleen rapunjuuressa muutamia sekuntteja sen jälkeen kun hän oli nähnyt miehensä ikkunassa, voi hän tuskin ottaa persoonallisesti osaa rikokseen. Hän puolusti itseään sanomalla olevansa asiasta aivan tietämätön, eikä hän sanonut tietävänsä ramman Hugh Boon’en toimista, sillä tämä oli ainoastaan vuokrannut itselleen huoneet. Samoin ei hän voinut millään tavoin selittää, miten tuon kadonneen miehen vaatteet olivat joutuneet kerjäläisen huoneeseen.
Niin paljon tiedämme me malaijista. Nyt tulee tuon onnettoman ramman vuoro, joka vuokraa opiumikapakan toisen kerroksen ja joka epäilemättä viimeksi näki herra St. Clair’in. Hänen nimensä on Hugh Boone ja hänen inhottava naamansa on tuttu kaikille useamman kerran Lontoon City’ssä käyneille. Hän on ammattikerjäläinen, joka välttääkseen poliisimääräystä on kaupittelevinaan vahatikkuja. Threadneedlestreet’in alkupäässä on, kuten kenties muistat, vasemmalla kädellä kahden talon välillä pieni nurkkaus. Ja tähän pieneen syvennykseen istuutuu tuo olento joka päiväksi jalat ristiin alle, pieni tulitikkuvarasto polvellaan. Kun hän näyttää sangen onnettomalta, putoilee pienenä alinomaisena sateena kuparirahoja hänen vieressään maassa olevaan likaseen nahkalakkiin. Minä olen useamman kerran pysähtynyt ja katsellut tuota kerjäläistä ennenkuin aavistin tulevani johonkin tekemiseen hänen kanssaan. Ja minä olen aina ihmetellyt hänen runsasta rahasatoaan, minkä hän vähän ajan kuluessa kokoaa. Sinä ymmärrät, ettei kukaan hänen ulkomuotonsa omituisuuden takia voi mennä ohi häneen katsomatta. Hänellä on vanukkeinen, punakeltainen tukka ja kalpeat kasvot, joita rumentaa paha arpi, joka on halaissut ja vetänyt ylös ylähuulen yläosan, hänellä on pari terävää tummaa silmää, jotka muodostavat omituisen vastakohdan tukan värille. Kaikki nämä seikat erottavat hänet tavallisesta kerjäläisjoukosta. Hän vetää huomion sitäpaitsi itseensä huumorillaan, sillä hänellä on aina valmiina sukkela vastaus ohikulkevien hänelle huutamiin pilkkapuheisiin. Sellainen on opiumikapakan yläkerran asukas. Ja, kuten hän viimeksi sen herran, tiedämme, näki josta nyt olisi koetettava ottaa selkoa.”
”Mutta hänhän on rampa”, sanoin minä, ”mitä hän olisi voinut tehdä yksin voimakkaalle, parhaassa iässä olevalle miehelle?”
”Hän on tosin rampa, sillä hän ontuu, mutta yleensä näyttää hän olevan voimakas ja hyvin ravittu mies. Sinun kokemuksesi lääkärinä, Watson, pitäisi sinulle sanoa, että yhden jäsenen heikkouden korvaa tavaton voima muissa.”
”Jatka kertomustasi, ole niin hyvä!”
”Rouva St. Clair oli pyörtynyt nähdessään veren ikkunalaudalla ja hänet vei kotiin hevosella eräs poliisimies, sillä hän ei missään tapauksessa voinut olla miksikään avuksi tutkimuksissa. Poliisikomissario Barton otti jutun ajaakseen, tutki talon mitä tarkimmin ylhäältä alas asti, saamatta kumminkaan selville mitään asiaa valaisevaa. Tapahtui iso erehdys, kun ei Boone’a vangittu heti, sillä nyt kului hetkinen ja hän ehti neuvottelemaan ystävänsä malaijin kanssa. Mutta tämä erehdys korjattiin heti, hänet vangittiin ja hänen vaatteensa tutkittiin, kumminkaan saamatta selville mitään rikosta todistavaa. Hänen oikean paidanhihansa reunassa oli kyllä muutamia veripilkkuja, mutta hän osotti oikean kätensä nimetöntä sormea, jonka kynnenjuurta hän oli kaivellut ja selitti veren tulevan siitä haavasta sekä juuri vähää ennen olleensa ikkunan luona ja sielläkin nähtyjen veripilkkujen tulleen samasta haavasta. Hän kielsi jyrkästi tavanneensa herra St. Clair’ia ja vannoi hänen vaatteidensa olon hänen huoneessaan olevan itselleen yhtä hämärän kuin poliiseillekin. Mitä taas rouva St. Clair’in vakuutukseen tulee, että hän oli nähnyt miehensä ikkunan luona, niin sanoi hän rouvan joko nähneen unta tai olevan hullu. Hänet vietiin heti poliisikonttoriin, mutta komissario jäi taloon toivoen pakoveden valkaisevan jonkun verran asiaa.
Niin kävikin, vaikka he liejusta tuskin löysivät mitä toivoivat. Pohjalla oli veden paettua herra St. Clair’in nuttu, mutta ei hänen ruumistaan. Ja mitä sinä luulet löydetyn nutun taskuista?”
”Sitä en todellakaan voi sanoa,”
”Ei, minä en luule sinun voivan arvata sitä. Jokainen tasku oli pakattu täyteen kuparirahoja, neljäsataakaksikymmentäyksi pennyn rahaa ja kaksisataaseitsemänkymmentä puolen pennyn rahaa. Ei ollut niin ollen ihme, ettei virta sitä vienyt. Mutta ruumiin laita on toinen, sillä virta on talon ja varastopaikan välillä voimakas, eikä näytä mahdottomalta, että nuttu on jäänyt paikalleen, vaikka virta on vienyt ruumiin mukanaan.”
”Mutta sinä sanoit toiset vaatteet löydetyn huoneesta. Voiko ruumiilla olla yllä ainoastaan nuttu?”
”Ei, mutta asia voidaan selittää sangen helposti. Jos tuo kerjäläinen Boone heitti Neville’n ikkunasta ulos, ei voi olla yhtään ihmistä, joka voi tämän ilkityön todistaa. Mitä hän sitten ajatteli tehdä? Luonnollisesti oli hänellä heti selvillä, että hänen pitää hävittää vaatteet, jotka muuten voisivat hänet ilmaista. Hän tarttuu nuttuun heittääkseen senkin ulos, mutta samalla huomaa hän että se ei vajoa, vaan kulkee veden mukana. Hänellä on vähän aikaa, sillä hän on kuullut alhaalta jyrinän, kun kuolleen miehen vaimo koetti tulla sisälle taloon, ja hän on kenties kuullut rikostoveriltaan malaijilta poliisin olevan tulossa taloon. Hänellä ei ole hetkeäkään hukattavana. Hän syöksyy johonkin piilopaikkaan, johon hän on koonnut kerjäämänsä kuparirahat ja pistää kaikki mitä saa taskuihin, ollakseen varma nutun vajoamisesta. Hän heittää sen ulos ja aikoo juuri tehdä saman muillekin vaatteille, mutta samassa kuuluu askeleita rapusta ja hän ehtii ainoastaan lukita ikkunan ennen poliisin huoneeseen tuloa.”
”Niin, se ei tunnu mahdottomalta.”
”Paremman puutteessa voimme me otaksua asian olleen toistaiseksi näin. Boone vangittiin, kuten mainitsin, ja vietiin vankilaan, mutta ei ole voitu todistaa hänen ennen olleen osallisena missään rikollisessa teossa. Hän on jo monta vuotta tunnettu ammattikerjääjänä, mutta hänen elämänsä tuntuu olleen sangen hiljainen ja viaton. Niin on asia tällä hetkellä ja nyt on ratkaistava ennen kaikkia, mitä herra Neville St. Clair teki opiumikapakassa, mitä hänelle siellä tapahtui, missä hän nyt on ja mitä tekemistä on Hugh Boone’lla hänen katoamisensa kanssa. Minä tunnustan, etten muista yhdenkään tapauksen, jonka kanssa olen ollut tekemisissä, ensi alussa näytettyään näin yksinkertaiselta, olleen niin vaikean selvittää.”
Sherlock Holmes’in kertoessa näitä omituisia tapahtumia olimme menneet esikaupunkien läpi ja ajettuamme viimeisten talojen ohi tulleet leveälle maantielle, jonka molemmin puolin oli vihreitä pensasaitoja. Juuri hänen kertomustaan lopettaessaan kuljimme parin pikkukylän läpi, joista loisteli muutamia valoja ikkunoissa.
”Nyt olemme lähellä Lee’tä”, sanoi ystäväni. ”Me olemme pienellä ajomatkallamme koskettaneet kolmea Englannin maakuntaa. Me lähdimme Middlesex’istä, kuljimme Surrey’n kulman poikki ja olemme nyt tulleet Kent’iin. Näetkö tulen tuolta puiden välistä? Se on herra Clair’in huvila ja tuon lampun ääressä istuu nainen, joka levottomuudessaan luultavasti on jo kuullut vaunujemme tärinän.”
”Mutta mikset sinä hoida tätä tutkimustasi asunnostasi käsin Bakerstreet’illä?” kysyin minä.
”Sentähden, että täällä maalla täytyy tehdä niin paljon kyselyjä. Rouva St. Clair on antanut kaksi huonetta käytettäväkseni ja sinä voit olla varma hänen sydämellisesti ottavan vastaan yhden apumiehen luokseni. Minusta on sangen epämieluista tavata häntä tänä iltana, kun minulla ei ole mitään tietoja hänen miehestään. Täällä me nyt olemme.”
Me pysähdyimme kauniin huvilan edustalle, joka oli jokseenkin suuren puutarhan keskellä, ja kun tallipoika oli ottanut hevosemme, seurasin minä ystävääni kapeaa, hiekotettua käytävää myöten taloon. Tultuamme lähemmäksi, lensi ovi auki ja pieni vaalea nainen seisoi aukossa. Hän oli puettu vaaleaan silkkipukuun, tuuhea musliinirusetti kaulan ympärillä. Hänen vartalonsa piirteet esiintyivät terävinä kirkkaasti valaistun eteisen peräseinää vasten. Innoissaan piti hän toisella kädellään ovea, ruumis vähän etunojassa ja seisoi siinä levottomuus kuvastuen kasvoistaan.
”Mitä uutisia!” huudahti hän ja kirkaisi hiukan toivon elähdyttämänä nähdessään meitä kaksi, mutta se muuttui kohta huokaukseksi hänen huomatessaan Holmes’in pudistelevan päätään ja kohottavan olkapäitään.
”Teillä ei ole mitään hyviä uutisia?”
”Ei, ei mitään.”
”Eikä mitään huonojakaan?”
”Ei.”
”Jumalan kiitos! Tulkaa nyt sisälle, te olette varmaankin väsyksissä, sillä teillä on ollut pitkä päivä.”
”Tämä on tohtori Watson. Hän on ollut minulle suurena apuna useissa tutkimuksissani ja sattumalta olen voinut tuoda hänet mukaani ja esittää tämän asian hänelle.”
”Minulla on suuri ilo tehdä tuttavuutta kanssanne”, sanoi hän lämpimästi ja ojensi minulle kätensä. ”Te suotte kai minulle anteeksi, jollei kaikki ole täällä järjestyksessä, sillä tehän ymmärrätte, ettemme ole omat itsemme meitä kohdanneen iskun jälkeen.”
”Hyvä rouva St. Clair, minä olen ollut mukana leirielämässä ja vaikka ei niinkään olisi, huomaan minä kaikki anteeksipyynnöt tarpeettomiksi. Minä olen iloinen voidessani olla apuna.”
”Nyt, herra Holmes”, sanoi hän astuessamme hyvin valaistuun ruokasaliin, jossa meitä odotti kylmä illallinen, ”tahdon minä mielelläni tehdä teille muutamia suoria kysymyksiä, ja pyydän teidän antamaan minulle vilpittömät vastaukset.”
”Sen teen mielelläni.”
”Älkää olko peloissanne minun tähteni, minä en ole hermotautinen, enkä helposti pyörrykään. Minä haluan aivan yksinkertaisesti kuulla teidän sisimmän ja todellisen mielipiteenne asiasta.”
”Mitä te erittäin tahdotte tietää.”
”Luuletteko sisimmässänne, että mieheni elää?”
Holmes näytti vähän hämmästyneeltä kysymyksestä.
”Sanokaa nyt totuus”, sanoi rouva seisoessaan uunin edessä ja katsellen korituolissa selkäkenossa istuskelevaa Holmesia.
”Sanoakseni totuuden, niin en minä luule sitä.”
”Te luulette hänen kuolleen?”
”Niin luulen.”
”Murhattuko?”
”Sitä en tahdo varmaan sanoa. Hyvin mahdollista.”
”Ja minä päivänä luulette hänen kuolleen?”
”Maanantaina.”
”Silloin te kenties tahdotte olla hyvä ja selittää minulle, mistä johtuu, että sain tänään häneltä kirjeen?”
Holmes hyppäsi tuolistaan ikäänkuin olisi saanut sähköiskun.
”Mitä”, parkasi hän.
”Niin, tänään”, sanoi rouva hymyillen ja piti paperia ylhäällä ilmassa.
”Voinko saada sitä nähdä?”
”Luonnollisesti.”
Hän tempasi sen kiihkoissaan rouvan kädestä ja levitettyään sitten kirjeen pöydälle veti hän lampun lähemmäksi ja tutki sitä tarkasti. Minä olin myös noussut paikaltani ja nojauduin hänen hartioihinsa. Kuori oli sangen huonoa paperia ja postimerkki leimattu Gravesend’issa sekä päivätty samana päivänä tai oikeammin päivää ennen, sillä kello oli nyt yli kaksitoista yöllä.
”Sangen harjaantumatonta käsialaa”, mutisi Holmes, ”se ei ole varmaankaan teidän miehenne käsialaa.”
”Ei, ei kuoressa, mutta kyllä kirjeessä.”
”Minä huomaan, että osotteenkirjoittajan on ollut pakko mennä kysymään osotetta.”
”Kuinka te sen näette?”
”Nimi on, kuten näette, täysin musta, joka osottaa musteen kuivuneen itsestään. Loppu on harmaalle vivahtavaa, joka taas osottaa imupaperia käytetyn. Jos se olisi kirjoitettu samalla kertaa, ei kumpainenkaan osa vivahtaisi tummalle. Tuo henkilö on ensin kirjoittanut nimen, sen jälkeen on kulunut joku aika ennenkuin hän kirjoitti osoitteen, mikä voi ainoastaan osottaa, ettei hän sitä tuntenut. Se on luonnollisesti pikkuseikka, mutta eihän mikään olekaan yhtä tärkeää kuin pikkuseikat. Katsokaamme nyt kirjettä. Ahah, siinä on ollut jotakin.”
”Niin, siinä oli sormus. Hänen sinettisormuksensa.”
”Ja te olette varma, että se on miehenne käsialaa?”
”Jotakuta hänen käsialoistaan.”
”Jotakuta niistä?”
”Hänen käsialaansa hyvin kiireesti kirjoitettuna. Se eroaa suuresti hänen tavallisesta käsialastaan, mutta minä tunnen sen täydellisesti.”
”Tässä on: ”Rakastettuni, älä ole levoton. Kaikki päättyy hyvin. On tapahtunut kuulumaton erehdys, jonka oikaiseminen ottaa paljon aikaa. Ole vain kärsivällinen. ’Neville’.” Se on kirjoitettu lyijykynällä kirjasta revästylle lehdelle, eikä paperissa ole vesiviivoja. Hm. Kirjeen on pannut postiin Gravesend’issä likapeukaloinen mies, ja jollen kovin erehdy, tupakanpurija mies on sen liimannut kiinni. Ja te olette todellakin aivan varma, että se on miehenne käsialaa?”
”Kyllä, minä olen aivan varma, että Neville on kirjoittanut nuo rivit.”
”Kirje on pantu postiin Gravesend’issä tänään. Näyttää siltä, rouva St. Clair, kuin pilvet alkaisivat hälvetä, mutta minä en uskalla sanoa koko vaaran vielä olevan ohi.”
”Mutta hänen täytyy olla elossa, herra Holmes.”
”Jos vain tämä kirje ei ole taitavaa petkutusta meidän saattamiseksemme väärille jälille. Sormus ei ylimalkaan merkitse mitään, sillä se on voitu ottaa häneltä ja sulkea kuoreen.”
”Ei, minä olen varma, että se on hänen omaa käsialaansa.”
”Tosin kyllä, mutta sehän on voitu kirjoittaa maanantaina, mutta ei ole pantu postiin ennenkuin tänään.”
”Se on kyllä mahdollista.”
”Siinä tapauksessa on teidän miehellenne voinut tapahtua paljon siitä lähtien.”
”Te ette saa peloittaa minua, herra Holmes. Minä tiedän hänen asiansa olevan kaikin puolin hyvin. Samana päivänä kun hänet viimeksi tapasin, leikkasi hän itseensä haavan ajaessaan partaansa makuuhuoneessa ja minä, ollen alhaalla ruokasalissa, hyökkäsin hänen luokseen varmasti vakuutettuna, että jotakin oli tapahtunut. Luuletteko minun voivan tuntea tuollaisen pikkuseikan niin selvään ja kuitenkin olla tietämätön hänen kuolemastaan?”
”Minä olen nähnyt liian paljon ollakseni tietämättä naisen tunteilla olevan äärettömän paljon suuremman todistusvoiman kuin terävän ajattelijan puhelulla. Ja tuossa kirjeessäkin on teillä todellakin sangen voimakas todistus mielipiteenne oikeudellisuudesta, mutta jos teidän miehenne elää ja voi kirjoittaa, miksi hän pysyttelee sitten pois luotanne?”
”Sitä on minun mahdoton ymmärtää, se on mahdotonta ajatella.”
”Eikö hän maininnut maanantaina mitään sinnepäin vivahtavaakaan?”
”Ei, ei mitään.”
”Olitteko te kovin hämmästynyt nähdessänne hänet Swandam Lane’ssa?”
”Kyllä, sangen hämmästynyt.”
”Oliko ikkuna auki?”
”Kyllä.”
”Voiko hän mahdollisesti huutaa teitä?”
”Kyllä hän saattoi sen tehdä.”
”Teidän mielestänne hän huudahti kerran?”
”Kyllä.”
”Käsitittekö te sen avunhuudoksi?”
”Kyllä, sillä hän viittasi käsillänsä.”
”Mutta kenties se oli vain ihmetyksen huudahdus. Hämmästys saadessaan aivan odottamatta nähdä teidät voi saattaa hänet ojentamaan kätensä?”
”Sekään ei ole mahdotonta.”
”Peräytyikö hän taaksepäin? Ettekö nähnyt ketään muuta huoneessa?”
”En, mutta tuo kauhea kerjäläinen tunnusti hänen olleen siellä ja malaiji oli portaiden juuressa.”
”Aivan niin, ja miehellänne oli, mikäli voitte nähdä, yllään tavalliset vaatteensa?”
”Kyllä, mutta hän oli ilman kaulusta ja kaulaliinaa, sillä minä näin aivan selvästi hänen paljaan kaulansa.”
”Oliko hän koskaan puhunut Swandam Lane’sta?”
”Ei koskaan.”
”Oliko hän koskaan osottanut merkkejä siitä, että hän poltti opiumia?”
”Ei toki, ei koskaan.”
”Kiitoksia paljon, rouva St. Clair, minä tahdon vielä kerran saada nämä seikat täysin selville. Meidän täytyy nyt syödä vähän illallista ja mennä sitten nukkumaan, sillä meillä on luultavasti huomenna edessämme vaivaloinen päivä.”
Meidän käytettäväksemme oli annettu kahdella vuoteella varustettu suuri makuuhuone ja minä menin heti vuoteeseen perin väsyneenä illan seikkailuista. Mutta Sherlock Holmes oli niitä miehiä, joka ei levännyt useaan päivään, ei viikkomääriinkään, jos hänellä vain oli joku tehtävä päässään kaikin puolin käänneltävänä ja yhdisteltävänä siihen kuuluvat seikat eri tavoilla, kunnes hän oli vihdoin ratkaissut arvoituksen tai tullut vakuutetuksi tietojensa vajavaisuudesta. Heti voi huomata hänen nyt varustautuvan valvomaan tämän asian vuoksi. Hän heitti yltään nutun ja liivin, puki ylleen avaran, sinisen yönutun ja käveli sitten ympäri huonetta ja kokosi yhteen tyynyt vuoteelta ja kaikki sohvatyynyt, mitä voi saada käsiinsä. Näistä hän laati jonkunlaisen itämaalaisen leposohvan, jolle hän heittäytyi jalat ristissä, ja asetti eteensä tupakka-astian ja tulitikkulaatikon. Heikossa lampunvalossa näin minä hänen istuvan siinä vanha piippu hampaissaan ja silmien tuijottavan kattoon hiljaa ja liikkumatta, lampunvalon heijastaessa hänen ankaraan, kotkaa muistuttavaan muotoonsa, sinertävän savun kiemurrellessa hänen ympärillään.
Niin istui hän minun nukkuessani ja samoin istui hän äkillisen huudahduksen herättäessä minut ja huoneen ollessa aamuauringon säteilevän valon valaisema. Piippu oli hänellä vieläkin hampaissaan, savu kiemurteli ylöspäin ja huoneen tupakansavupilvessä ei seiväskään olisi kaatunut, mutta illalla nukkuessani hänen edessään olleessa tupakka-astiassa ei ollut jälellä mitään.
”Oletko sinä valveilla, Watson?” kysäsi hän.
”Olen.”
”Oletko huvitettu aamuretkestä?”
”Luonnollisesti.”
”Pue yllesi. Ei kukaan ole vielä valveilla, mutta minä tiedän missä tallirenki nukkuu ja me saamme kohta hevosen valjaihin.” Hän nauroi itsekseen, hänen silmänsä säteilivät ja hän näytti aivan toiselta ihmiseltä kuin tuo eilisiltainen syvämielinen ajattelija.
Minä vilkaisin kellooni pukiessani ylleni, enkä pitänyt ollenkaan ihmeellisenä, ettei kukaan vielä ollut valveilla, sillä kello oli vasta kaksikymmentä minuuttia yli neljä. Minä olin tuskin saanut ylleni ja peseytynyt, kun Holmes palasi ja ilmoitti rengin juuri valjastavan hevosta.
”Minä haluan koettaa erästä pikku teoriaani”, sanoi hän pannessaan kenkiä jalkaansa. ”Tiedätkö mitä, Watson, minä luulen, että sinä tällä hetkellä näet edessäsi erään Englannin suurimmista tyhmyreistä. Minun pitäisi todellakin saada potkaisu, joka minut passittaisi aina Lontooseen asti. Mutta minä luulen nyt keksineeni arvotuksen avaimen.”
”Ja mistä sinä löysit tuon avaimen?” kysyin minä hymyillen.
”Kylpyhuoneesta. Niin, älä luulekaan minun laskettelevan pilaa. Minä olen juuri ollut siellä, tuonut sen ja pannut sen matkalaukkuuni. Tule nyt, niin saamme nähdä, onko ratkaisuni oikea.”
Me menimme portaita alas mahdollisimman hiljaa ja tulimme ulos kirkkaaseen päiväpaisteeseen. Ulkona maantiellä seisoi puoleksi puettu tallirenki ajopelien kanssa. Me nousimme ajopeleihin ja ajoimme kiireesti Lontoota kohden. Me sivuutimme muutamia talonpoikaiskärryjä, jotka olivat matkalla pääkaupunkiin vihanneksia viemään, mutta tietä vierustavat huvilat muistuttivat nukkuvaa kaupunkia.
”Tämä on muutamissa suhteissa ollut ainoa tapahtuma laatuaan”, sanoi Holmes. ”Minun täytyy tunnustaa olleeni sokea kuin maamyyrä, mutta parempi on tulla viisaaksi myöhäänkin kuin ei milloinkaan.”
Kaupungissa näimme me muutamien aamu-unestaan nousseiden reippaiden ihmisten siellä täällä katselevan ulos ikkunoista kulkiessamme katuja pitkin. Me kulimme yli Thems’in Waterloo Bridge’ä myöten, tulimme alas Wellington street’ille ja olimme ennen pitkää Bowstreet’illä Lontoon poliisikunnan pääasemalla. Sherlock Holmes’in tunsi poliisikunta hyvin ja kaksi konstaapelia tervehti häntä käytävässä.
Toinen niistä piteli kiinni hevosta, toisen viedessä meitä sisään.
”Kenen vahtivuoro on tänään?” sanoi Holmes.
”Komissario Brandstreet’in.”
”Hyvää päivää, Brandstreet, mitä kuuluu?”
Suurikasvuinen ja lihavahko poliisivirkamies tuli eteiseen ja tervehti meitä.
”Minä tahtoisin mielelläni puhua kanssanne pari sanaa kahdenkesken.”
”Se käy kyllä päinsä, olkaa hyvä ja käykää minun huoneeseeni, herra Holmes.”
Se oli pieni konttorintapainen huone suurine päiväkirjoineen ja puhelinkoneineen. Komissario istuutui kirjoituspöydän viereen.
”Millä tavoin voin palvella teitä?”
”Minä tulen tuon kerjäläisen, Boone’n, takia – hänen, jonka sanotaan olleen tekemisissä herra Neville St. Clair’in katoamisen kanssa.”
”Niin, hän odottaa uutta tutkintoa.”
”Minä olen kuullut sen. Onko hän täällä?”
”Kyllä, hän on kopissa.”
”Onko hän hiljainen?”
”Kyllä, hänestä ei ole meille mitään vaivaa. Mutta hän on likainen heittiö.”
”Likainenko?”
”Niin, me saamme hänet pesemään ainoastaan kätensä; hänen kasvonsa ovat likaiset kuin nokikolarin. No niin, kun juttu on ratkaistu, saamme kai antaa hänelle kunnollisen vankilakylvyn. Jos näkisitte hänet, niin olisitte varmaan yhtä mieltä kanssani sen tarpeellisuudesta.”
”Minä tahtoisin sangen mielelläni nähdä hänet.”
”Vai niin, sehän on helposti tehty. Tulkaa tätä tietä! Te voitte jättää matkalaukun tänne.”
”Ei, minä luulen, että minä otan sen mukaani.”
”Miten tahdotte. Tätä tietä!”
Hän vei meidät erääseen käytävään, avasi rautaoven, meni alas kapeita portaita valkoseksimaalattuun käytävään, jonka molemmin puolin oli ovia.
”Kolmas ovi oikealle”, sanoi poliisikomissario. ”Kas täällä!”
Hän työnsi hiljaa syrjään erään oven yläosassa olevan luukun ja katseli koppiin.
”Hän nukkuu”, sanoi hän, ”te voitte nähdä hänet tästä aivan mainiosti.”
Me katselimme molemmat sisään ja näimme vangin nukkuvan, kasvot meihin päin käännettyinä ja hengittävän harvakseen ja raskaasti sikeään uneen vaipuneena. Hän oli keskikokoinen mies ja puettu karkeaan pukuun, joka sopi hyvin hänen toimialaansa, ja me näimme värillisen paidan pistävän esiin hänen hajallisen nuttunsa rei’istä. Hän näytti sangen siivottomalta, kuten komissario oli sanonut, eikä lika voinut peittää hänen kasvojensa hirmuista rumuutta. Yli kasvojen kulki vanhan haavan iso arpi korvasta ylähuuleen ja oli se kasvaessaan umpeen halaissut ylähuulen ja vetänyt sen toisen laidan niin, että hampaat näkyivät ikäänkuin hän olisi aina irvistellyt. Paksu, tuuhea tulipunainen tukka riippui alhaalla otsalla ja silmillä.
”Eikö ole aika kaunis mies, vai kuinka?” kysäsi komissario.
”Hän tarvitsee todellakin pesun”, lisäsi Holmes. ”Minä aavistin asianlaidan ja otin sentähden vapauden tuoda mukanani tarpeelliset kojeet.” Hän avasi tätä sanoessaan matkalaukkunsa ja otti hämmästykseksemme sieltä esiin suuren pesusienen.
”Ahaa, te olette todellakin hauska velikulta”, nauroi poliisikomissario.
”Jos te tahdotte olla hyvä ja avata kopin oven hyvin hiljaa, niin annamme hänelle kunnioitettavamman ulkomuodon”, sanoi Holmes.
”Niin, miksi ei”, sanoi komissario. ”Hän ei todellakaan ole kopillemme suureksi kunniaksi, vai kuinka?”
Hän pisti avaimen reikään ja me menimme kaikki hiljaa koppiin. Nukkuva käännähti vähän ja näytti vaipuvan yhä sikeämpään uneen. Holmes pisti sienen pesuastiaan ja hierasi sillä voimakkaasti vangin kasvoja.
”Sallikaa minun esittää teidät herra Neville St. Clair’ille”, huudahti hän samassa.
Minä en ole koskaan eläessäni nähnyt moista näkyä. Miehen kasvot muuttuivat ikäänkuin olisi naamari otettu hänen silmiltään. Karkeanruskea ihonväri katosi ja samoin kasvoja rumentava arpikin. Ja halkinainen ylöskiskoutunut epämiellyttävä ylähuulikin sai luonnollisen muotonsa. Punanen tukka tipahti lattialle Holmes’in sitä voimakkaasti kiskastessa ja me näimme nyt kalpean miehen, jolla oli hienostuneet, surumieliset kasvot, musta tukka, iho aivan virheettömän sileänä, istuvan suorana sängyssään, hierovan silmiään ja tähystelevän ympärilleen unenpöpperössä. Huomattuaan naamarinsa otetuksi kasvoiltaan kirkasi hän ja heittäytyi sänkyyn painaen kasvot tyynyä vasten.
”Suuri Jumala”, huudahti poliisikomissario, ”hän on todellakin kadonnut mies, minä tunnen hänet valokuvan mukaan.”
Vanki kääntyi nyt päin näyttäen kohtaloonsa tyytyväiseltä. ”Olkoon niin”, sanoi hän. ”Sanokaa minulle hyväntahtoisesti, mistä minua on syytetty?”
”Teitä on syytetty herra Neville St. Clair’in murhasta. Mutta teitä ei voida syyttää siitä, jos ei oikeus muuta sitä syytteeksi itsemurhayrityksestä”, sanoi komissario. ”Minä olen tosin kuulunut kaksikymmentä vuotta poliisikuntaan, mutta tämä voittaa kaikki tähänastiset näkemäni kummallisuudet.”
”Jos minä olen herra Neville St. Clair, niin on selvää, ettei mitään murhaa ole tehty ja minua pidetään näinollen laittomasti vankeudessa.”
”Ei mitään rikosta, vaan suuri erehdys on kyllä tapahtunut”, sanoi Holmes. ”Teidän olisi pitänyt luottaa vaimoonne.”
”Minä en pahoittele niin paljon vaimoni kuin lasteni takia”, huokasi vanki. ”Jumala minua auttakoon! Minä en tahtoisi ikinä heidän tarvitsevan hävetä isänsä tähden. Mikä paljastus, mihin minun pitää kääntyä?”
Sherlock Holmes istuutui sänkyyn hänen viereensä ja taputti häntä olkapäälle.
”Jos te jätätte asian tuomioistuimen selvitettäväksi, niin ette te luonnollisesti voi estää salaisuuttanne tulemasta tunnetuksi. Mutta jos te voitte vakuuttaa poliisiviranomaisille, ettei teitä voida syyttää mistään rikoksesta, niin en minä katso tarvittavan asiaa panna sanomalehtiin. Minä olen varma, että herra Brandstreet panee muistiin kaikki mitä hänelle ilmoitatte ja jättää asian sitten asianomaisten viranomaisten tarkastettavaksi. Juttu ei näinikään tarvitse tulla ollenkaan tuomioistuimen eteen.”
”Jumala teitä siunatkoon”, huudahti vanki innokkaasti. ”Minä kärsin mieluummin vankeutta, vieläpä tahtoisin tulla tuomituksi rikoksestakin, kuin jättäisin kurjan salaisuuteni häpeäpilkkuna painamaan lasteni mainetta. Te olette ensimmäiset ihmiset, jotka ikinä ovat kuulleet minun elämäkertani. Isäni oli opettaja Chesterfield’issä ja minä sain hyvän kasvatuksen. Matkustelin vähän nuorena ollessani, tulin sitten näyttelijäksi ja antauduin vihdoin erään Lontoon iltalehden kertojaksi. Eräänä päivänä halusi toimittaja kirjoitussarjaa pääkaupungin kerjäämisoloista ja minä tarjouduin sen kirjoittamaan. Tästä alkavat seikkailuni. Tahdoin vain aluksi huvikseni koettaa kerjäämistä saadakseni kirjoituksiini tarvittavia tietoja. Näyttelijänä olin luonnollisesti oppinut hyvästi naamioimaan, olivatpa toverini kiittäneet minua taitavaksikin tällä alalla. Minä päätin nyt käyttää taitavuuttani. Minä naamioin itseni ja herättääkseni sääliä maalasin minä suuren arven ja vedin ihonvärisellä haavalaastarilla ylähuuleni toisen puolen ylös. Sitten panin minä päähäni punasen tekotukan ja ylleni sopivat vaatteet, istahdin erääseen Cityn vilkkaimman osan nurkkaukseen näennäisesti tulitikkujen myyjänä, mutta todellisuudessa kerjäläisenä. Minä istuin siinä seitsemän tuntia ja kotiintultuani huomasin minä kummastuksekseni saaneeni kaksikymmentäkuusi shilling’ä ja neljä pence’ä.
Minä kirjoitin kirjoitukseni ajattelematta enempää asiaa, ennenkuin useita kuukausia myöhemmin, ymmärtämättömästi kylläkin, kirjoitin erään ystäväni vekseliin ja äkkiä velkauduin 25 puntaa. Minä en tiennyt mistä saisin rahat kunnes keksin keinon. Minä pyysin velkojilta neljäntoista päivän pitennyksen ja virkavapauden sanomalehdestä käyttääkseni aikani – kerjäämiseen City’ssä keksimässäni valepuvussa. Kymmenessä päivässä sain minä kokoon rahat ja maksoin velkani.
Te voitte nyt ymmärtää, miten vaikealta minusta tuntui palata kovaan työhön kahdesta punnasta viikossa, kun tiesin voitelemalla vähän kasvojani ja heittämällä hattuni kadulle viereeni voivani hiljaa istuen ansaita päivässä yhtä paljon. Ylpeyteni ja rahat saivat riidellä kauan, mutta kulta voitti kumminkin lopuksi. Minä jätin paikkani ja istuin päivän toisensa perästä ensin valitsemassani paikassa herättäen hirveällä naamallani sellaista myötätuntoa, että taskuni tulivat kuparirahoja täyteen. Ainoastaan yksi mies tunsi minun salaisuuteni ja se oli tuon Swandam Lane’n varrella sijaitsevan opiumikapakan omistaja. Minä näet vuokrasin häneltä pari huonetta, voidakseni lähteä sieltä ulos joka aamu köyhänä kerjäläisenä ja joka ilta muuttaa itseni siellä hyvintunnetuksi hyvätuloiseksi herraksi. Minä maksoin tälle malaijille hyvin huoneistani ja tiesin niin ollen salaisuuteni olevan häneen nähden hyvässä säilössä.
No niin, minä huomasin heti voivani panna melkoisia rahasummia pankkiinkin. Minä en tällä tarkota kaikkien Lontoon kerjäläisten voivan ansaita 700 puntaa vuodessa, mikä summa on pienempi minun keskimääräisiä vuositulojani, sillä minulla oli tavaton etu taitavuudestani naamioida itseni ja taidossani keksiä sukkelia vastauksia ohikulkeville, joiden silmissä tulin City’ssä hyvin tunnetuksi ja huomatuksi. Koko päivän sateli hattuuni vuoroon kuparirahoja ja hopeaa; ja täytyi olla tavattoman huono päivä, kun en saanut kahta puntaa enempää.
Tultuani varakkaammaksi kohosivat vaatimuksenikin. Minä vuokrasin itselleni huvilan maalla ja menin naimisiin kenenkään tietämättä oikeaa tointani. Vaimoni tiesi minulla olevan tehtäviä City’ssä aavistamatta kumminkaan minkälaisia ne olivat.
Maanantaina lopetettuani työpäiväni ja pukeutuessani huoneessani opiumikapakan yläpuolella katsahdin minä ulos ikkunastani ja huomasin kummastuksekseni vaimoni seisovan ulkona kadulla katse minuun kiinnitettynä. Minä huudahdin hämmästyksestä, panin käteni kasvoilleni peittääkseni ne ja hyökkäsin uskottuni malaijin luo pyytäen häntä estämään kenenkään pääsemästä luokseni. Minä kuulin vaimoni äänen alhaalta, mutta tiesin, ettei hän päässyt ylös. Minä heitin heti vaatteet päältäni, puin ylleni kerjäläispukuni, maalasin kasvoni ja pistin valetukan päähäni. Eivät edes vaimonikaan silmät voineet tuntea minua sellaisessa valepuvussa. Tulin sitten samassa ajatelleeksi, että kenties voitaisiin tutkia huoneeni ja vaatteeni voisivat paljastaa minut. Minä avasin senvuoksi ikkunan, jolloin aamulla loukkautunut sormeni alkoi vuotaa verta. Minä tempasin päivän kuluessa saamillani kuparirahoilla lastatun nuttuni, heitin sen ulos ikkunasta ja näin sen katoovan Thems’iin. Muutkin vaatteet olisivat saaneet seurata samaa tietä, mutta samassa hyökkäsivät poliisit huoneeseen. Muutaman minuutin kuluttua huomasin minä suureksi ilokseni joutuvani vankeuteen, sen sijaan, että minut olisi tunnettu herra Neville St. Clair’iksi.
Minä en luule olevan enempää kerrottavana. Minä olin vahvasti päättänyt pitää valepukuni mahdollisimman kauan ja olin senvuoksi haluton pesemään kasvojani. Tietäessäni vaimoni olevan levottoman annoin minä sormukseni ja äkkiä kirjoitetun kirjeen malaijille pyytäen vaimoni olemaan levollisen, sillä minä olin turvassa.”
”Hän sai vasta eilen tämän kirjeen”, sanoi Holmes.
”Jumalani, minkälaisen viikon hän on mahtanutkaan viettää!”
”Poliisi on vartioinut malaijia mitä tarkimmasti”, sanoi komissario, ”ja on helppo käsittää, ettei hän voinut huomaamatta panna kirjettä postiin. Nähtävästi on hän antanut sen jollekin juopuneelle merimiehelle, joka on unohtanut asian useaksi päiväksi.”
”Se on luultavasti aivan oikein”, sanoi Holmes. ”Mutta sanokaa minulle, onko teitä koskaan sakotettu kerjäämisestä?”
”Monta kertaa, mutta mitäpä nuo muutamat sakot minulle merkitsevät –?”
”Mutta nyt on kai asia lopussa. Jos viranomaiset vaikenevat asiasta, niin täytyy Hugh Boone’n kadota olemattomiin”, sanoi poliisikomissario.
”Minä olen sen asian jo pyhästi vannonut”, vakuutti vanki.
”Siinä tapauksessa pidän minä uskottavana, ettei poliisi ryhdy mihinkään enempiin toimenpiteihin. Mutta jos me vielä kerran yllätämme teidät, niin täytyy meidän tarttua asiaan kaikella ankaruudella. Me olemme teille suuressa kiitollisuudenvelassa, herra Holmes, te kun olette selvittänyt tämän sotkuisen asian. Minä haluaisin vain tietää, miten te onnistuitte niin hyvin tutkimuksissanne.”
”Tämän sain minä selville istuessani viidellä tyynyllä ja polttaessani laatikollisen tupakkaa. Minä luulen, Watson, meidän ehtivän hyvissä ajoin aamiaiselle, jos me hetimiten ajamme Bakerstreetille.”
Lähde: Doyle, Arthur Conan 1923: Halkihuulinen kerjäläinen. Kustannusliike Minerva Oy, Helsinki.