Halki avaruuden

Kirjoittanut Saima Harmaja


Halki avaruuden tuiman
sulle puhun väristen.
Ajatuksen lento huiman
kyllin onko – tiedä en.
Ehkä tähtiviluun jäätyy
kauimpana siivet sen,
pilviportaikosta häätyy
eksyneenä poloinen.
Sentään rakkauden säteen
sydämeesi sinkoan.
Läpi ilmain tuttuun käteen
tartun, jota rakastan.
Tuska palaa pitkin hetkin
–- loppua en sille nää.
Sano, salat viimeisetkin
kuollessako selviää?
Siellä jälkeen unen maisen
toteen herännytkö liet,
vettä aallon jumalaisen
juoden hylkäät ihmistiet?
Kaikkeuden kasvot näätkö
hunnutonna kokonaan,
niiden loistoon yksin jäätkö,
unohtaen virvat maan?
Silloin vastaa viereltäni
ääni tajuamaton:
»Siellä vain on elämäni,
missä sydämeni on.
Tähtipuutarhoissa pysyy
vain ne, joit’ ei kutsu maa.
Rakkautta henget kysyy,
vain se juottaa janoovaa.
Halki avaruuden tarhain,
maailmoiden miljoonain,
myöhään tapahtuu ja varhain
rakkauden tahto vain.
Siksi eroittaa ei mikään
sydämien teitä voi.
Luonas olla iäst’ikään
saan – niin Luojan armo loi.»


Lähde: Harmaja, Saima 1937: Kaukainen maa: runoja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.