Halki avaruuden

Halki avaruuden Kirjoittanut Saima Harmaja

Halki avaruuden tuiman

sulle puhun väristen.

Ajatuksen lento huiman

kyllin onko – tiedä en.

Ehkä tähtiviluun jäätyy

kauimpana siivet sen,

pilviportaikosta häätyy

eksyneenä poloinen.

Sentään rakkauden säteen

sydämeesi sinkoan.

Läpi ilmain tuttuun käteen

tartun, jota rakastan.

Tuska palaa pitkin hetkin

–- loppua en sille nää.

Sano, salat viimeisetkin

kuollessako selviää?

Siellä jälkeen unen maisen

toteen herännytkö liet,

vettä aallon jumalaisen

juoden hylkäät ihmistiet?

Kaikkeuden kasvot näätkö

hunnutonna kokonaan,

niiden loistoon yksin jäätkö,

unohtaen virvat maan?

Silloin vastaa viereltäni

ääni tajuamaton:

»Siellä vain on elämäni,

missä sydämeni on.

Tähtipuutarhoissa pysyy

vain ne, joit’ ei kutsu maa.

Rakkautta henget kysyy,

vain se juottaa janoovaa.

Halki avaruuden tarhain,

maailmoiden miljoonain,

myöhään tapahtuu ja varhain

rakkauden tahto vain.

Siksi eroittaa ei mikään

sydämien teitä voi.

Luonas olla iäst’ikään

saan – niin Luojan armo loi.»

Lähde: Harmaja, Saima 1937: Kaukainen maa: runoja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.