Hävityksen enteitä

Hävityksen enteitä. Kirjoittanut Emil Lindahl

Soolo:

Verenkarvainen ruskotus yltyy yhä.

Tytöt:

Sen punaroihuiset liekkikielet

nuoleskelevat taivaan lakea

Pojat:

ennustaen hävitystä ja kuolemaa,

Kuoro:

tieltänsä kaiken tuhoavan kulovalkean

pikaista syttymistä.

Tytöt:

Hätääntyneenä tuijottaa ihmiskunta

sodanjumalan saalistakarjuvaan kitaan.

Pojat:

Sähisten luikertelee sieltä esille

kähyjä sylkevä käärme...

Soolo:

– Eikö kukaan kykene sen päätä rikki polkemaan?

Kuoro:

Ahdistettuja sieluja jähmettää hyytävä väristys

On kuin kuoleman sormet kuristaisivat kurkusta.

Soolo:

– Siis sittenkin – – –

Kuoro:

– Vain mittaamattomat kärsimyksetkö

juoksuhaudoin ja piikkilanka-aidoin koristetuilla

ruumiskentillä

on miljoonien,

työtä ja leipää

ja hitusen elämäniloa janoavien matkan pää?

Tytöt:

Verenkarvainen ruskotus yltyy yhä.

Kuoro:

Sitä hehkuttavat he,

jotka kuvittelevat pedon irtipäästämisellä

ratkaisevansa ajankohtaisia pulmakysymyksiä.

Soolo:

Narrit!

Kuoro:

He näkevät vain alun, mutta ei loppua,

eikä sitä, mitä sitten seuraa!

Lähde: Lindahl, Emil 1937: Nouse, aurinko. Sos.-dem. työläisnuorisoliitto, Helsinki.