Hänen korkea-arvoisuutensa Vexiön piispa
Hänen korkea-arvoisuutensa Vexiön piispa Kirjoittanut Gustaf Fröding |
- He piispankesteissä paistia syö nyt,
- lasin laitahan piispa on kahvelin lyönyt,
- hän maljansa täyttää ja katsehen niin
- salavihkaisen ystävä saa, Heurlin.
- Papinrouvat on vaiti, ei muista he ruokaa,
- ja rovastit arvoisat nöyrästi huokaa
- puol’kylläisin vatsoin, ja synkkinä näät
- niin pastorein kuin apupappien päät.
- Syvän hartauden pilvet ne salissa kulki,
- taas puheita piispan kun kuullahan julki,
- joiss’ uskoa aina hän vertailuin,
- kuvin mielevin kaunisti, sointuvin suin.
- Mut Foibos Apollon hän vaunuissa ajain
- valoloistossa käy yli Pohjan rajain,
- ja Olympon väikettä säteiden vuo
- yli piispan otsan ja kutrien valaa,
- ja kuin kreikkalaisilmeen siinä ne salaa
- jo piispan hienoihin piirteihin luo.
- Hän nousee, ja silmissä välähdys vilkkaa,
- ei hohda ne uskoa, uhmaa vaan, –
- pila huulilla piispan on Attikan pilkkaa,
- ja on Ateenast’ aattehet suorastaan.
- Niin huimasti kariitit paljaina kiitää
- jo huulilta piispan, niin huimasti liitää
- ne anakreonttista tahtiaan,
- niin ylhänä totuuden Kleio ja seessä
- käy kuoroa johtaen siskojen eessä,
- niin valtava Eros on voimassaan!
- Soi puheessa vapaus, uljuus mi viehtää
- voi sankaritöihin, ja kauneus, mi kiehtää
- sädehohteensa väikettä kaikkehen;
- miten Jumala riemun ja laulun ja soiton
- on silmissä urhon, kun voitti hän voiton,
- on jäsenten hemmessä impyen;
- miten yhtyyden henki se kaikkeuden täyttää,
- hän aineessa asuu ja itsensä näyttää;
- miten elon ja onnen ja voittojen maan
- sai suojaansa suuri ja mahtava Paan.
- On siinä kuin laulua auvojen kuoroin,
- ja käy kuni plektronin iskut vuoroin,
- kun Foibos Apollonin soitto soi;
- on ilmassa helke, on töminä maassa,
- kentaurit tannerta polkevat haassa,
- ja menaadit puistossa karkeloi.
- Väki faunein ja nymfein, mi metsässä lymyy,
- jo saapuu ja ikkunat täyttää ja hymyy
- tätä pappissäätyä arvoisaa.
- Ja jo piispa on vaiti, ja rovastit havaa
- ja ymmällä istuu, ja rouvat ne avaa
- suut auki ja katsoo ja tuijottaa.
- Mut jo salissa kuiske se kulkevi salaa:
- »Herra piispa hän liiaksi maistella halaa,
- jos jatkuvi tää, hänen aivonsa palaa!»
- Läpi kaupungin käy tämä skandaali julkein,
- koko Smoolannin murheenlaaksossa kulkein.
Lähde: Juva, Valter 1926 [1916]: Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.