Hän kaihoo kotiaan
Hän kaihoo kotiaan. Kirjoittanut Esa Paavo-Kallio |
- Neito nuori, ruusuposkinen
- Astuskeli havupuitten alla,
- Kanervat ne heilui tuoksuen
- Sammaltunehella kankahalla;
- Silmä usein ylös vilkahteli,
- Linnut puissa virttään lauleskeli.
- Lausui neiti äänin soinnukkain:
- ”Muinen kevätkäen kukkuessa
- Riemuin unelmoitsin onneain,
- Talvetkin, kuin lintuin laulellessa
- Kului yhä; murhen pilvilöitä
- Tuntenut en, unettomia öitä.
- Muistan vielä, miten mökkimme
- Puitten alla seisoi matalainen,
- Jossa toimi armas äitimme,
- Meidän eduksemme hyöri vainen;
- Aamuin ennen meitä ylösnousi,
- Illat myöhään siskoo pientä sousi.
- Muistan vielä: huoneen takana
- Vihantava metsä keinahteli:
- Siellä monta iltaa, aamua
- Kuuntelin, kun linnut lauleskeli,
- Ajattelin: oi, jos lintu oisin,
- Taivaan korkeulle nousta voisin!
- Muistan vielä kiven lehdossa,
- Jonka päällä istuskelin illoin,
- Kuulin karjankelloin kaikua;
- Oi, kuin hauska elää oli silloin!
- Tuolla paimentorvi toitahteli,
- Metsän kaiku taiten vastaeli.
- Taasen kuulin jyskeen, paukkinan
- Moisen, että metsä raikui vainen,
- Paimenpojat tulinuijiaan
- Jyskyttivät – Tunne kummanlainen
- Valtaa vielä noita muistellessa,
- Vaikka tapahtui ne lapsuudessa.
- Muistan vielä tuomen tuuhean
- Mustin, happamine marjoinensa,
- Joita pieni lintu uutteraan
- Poimi, kantoi pesään pojillensa. –
- Usein peloitimme lintuparkaa;
- Miksi onkaan pienoinen niin arka!
- Lähdekään ei haihdu muistosta
- Ruohopartaisine puroinensa;
- Siellä tarkastelin kasvoja,
- Muotoani ”poskiruusuinensa”;
- Puron kukkasia poimiskelin,
- Niistä kiehkuroita taivuttelin.
- Noita aikoja mun muistaissa,
- Kyynel usein kohoo silmälläni,
- Ikävässä täydyn huudahtaa:
- Miksi jouduinkaan näin yksinäni!
- Elonaamun vaan sain olla koissa,
- Toistakymmentä jo vuotta poissa.
- Oi, jos vielä hyvä Luojani
- Kurjalle tuon lohdutuksen soisi,
- Että tai vahasta äitini
- Lastaan lohduttamaan tulla voisi,
- Pääni syliinsä mä saisin painaa,
- Kuten ennen eläissänsä aina.
- Tuopa sydämmeni pimeän
- Säihkyttäisi kipunoilla valon,
- Kirkastaisi silmän himmeän,
- Nähdä voisin lapsuuteni salon –
- Mitä toivonkaan, mä tyttö kurja,
- Hourin raukka, tunteitteni orja!
- Tuossa huomaan: lohdutusta saan,
- Vaipuissani kylmän äidin luokse;
- Siellä murheen kyynel konsanaan
- Kumppaneitten pilkaksi ei juokse. –
- Siksi kyllä tehtävää on mulla,
- Valmiina kun tahdon tuonne tulla.”
Lähde: Paavo-Kallio, E. 1883: Rikkaruohoja. I. Jyväskylä.