Hän kaihoo kotiaan

Hän kaihoo kotiaan.

Kirjoittanut Esa Paavo-Kallio


Neito nuori, ruusuposkinen
Astuskeli havupuitten alla,
Kanervat ne heilui tuoksuen
Sammaltunehella kankahalla;
Silmä usein ylös vilkahteli,
Linnut puissa virttään lauleskeli.
Lausui neiti äänin soinnukkain:
”Muinen kevätkäen kukkuessa
Riemuin unelmoitsin onneain,
Talvetkin, kuin lintuin laulellessa
Kului yhä; murhen pilvilöitä
Tuntenut en, unettomia öitä.
Muistan vielä, miten mökkimme
Puitten alla seisoi matalainen,
Jossa toimi armas äitimme,
Meidän eduksemme hyöri vainen;
Aamuin ennen meitä ylösnousi,
Illat myöhään siskoo pientä sousi.
Muistan vielä: huoneen takana
Vihantava metsä keinahteli:
Siellä monta iltaa, aamua
Kuuntelin, kun linnut lauleskeli,
Ajattelin: oi, jos lintu oisin,
Taivaan korkeulle nousta voisin!
Muistan vielä kiven lehdossa,
Jonka päällä istuskelin illoin,
Kuulin karjankelloin kaikua;
Oi, kuin hauska elää oli silloin!
Tuolla paimentorvi toitahteli,
Metsän kaiku taiten vastaeli.
Taasen kuulin jyskeen, paukkinan
Moisen, että metsä raikui vainen,
Paimenpojat tulinuijiaan
Jyskyttivät – Tunne kummanlainen
Valtaa vielä noita muistellessa,
Vaikka tapahtui ne lapsuudessa.
Muistan vielä tuomen tuuhean
Mustin, happamine marjoinensa,
Joita pieni lintu uutteraan
Poimi, kantoi pesään pojillensa. –
Usein peloitimme lintuparkaa;
Miksi onkaan pienoinen niin arka!
Lähdekään ei haihdu muistosta
Ruohopartaisine puroinensa;
Siellä tarkastelin kasvoja,
Muotoani ”poskiruusuinensa”;
Puron kukkasia poimiskelin,
Niistä kiehkuroita taivuttelin.
Noita aikoja mun muistaissa,
Kyynel usein kohoo silmälläni,
Ikävässä täydyn huudahtaa:
Miksi jouduinkaan näin yksinäni!
Elonaamun vaan sain olla koissa,
Toistakymmentä jo vuotta poissa.
Oi, jos vielä hyvä Luojani
Kurjalle tuon lohdutuksen soisi,
Että tai vahasta äitini
Lastaan lohduttamaan tulla voisi,
Pääni syliinsä mä saisin painaa,
Kuten ennen eläissänsä aina.
Tuopa sydämmeni pimeän
Säihkyttäisi kipunoilla valon,
Kirkastaisi silmän himmeän,
Nähdä voisin lapsuuteni salon –
Mitä toivonkaan, mä tyttö kurja,
Hourin raukka, tunteitteni orja!
Tuossa huomaan: lohdutusta saan,
Vaipuissani kylmän äidin luokse;
Siellä murheen kyynel konsanaan
Kumppaneitten pilkaksi ei juokse. –
Siksi kyllä tehtävää on mulla,
Valmiina kun tahdon tuonne tulla.”


Lähde: Paavo-Kallio, E. 1883: Rikkaruohoja. I. Jyväskylä.