Hämeen linnan esi- ja rakennushistoria:Hämeen linnan aseet ja muu kalusto

Hämeen linnan puolustuslaitokset ja lisärakennukset uudella-ajalla.

Hämeen linnan aseet ja muu kalusto. Hämeen linnan esi- ja rakennushistoria Kirjoittanut Julius Ailio

Hämeen linnan asukkaista ja oloista.

XIV. Hämeen linnan aseet ja muu kalusto.

Erikoisia niin linnain puolustuksessa kuin piirityksessä keskiajalla käytettyjä aseita olivat monenlaiset heittokoneet, joilla sinkautettiin kiviä, pitkiä vasamia, tulikuulia, raatoja y. m. s. Heittokoneet olivat Skandinaviassa tunnettuja jo 1100-luvun alkupuolella, ja Itämeren maakunnissa tiedetään niiden olleen yleisesti käytettyjä 1200-luvun alussa, jopa sikäläisten alkuasukkaidenkin linnain puolustuksessa^[1]. On siten syytä arvella, ettei Hämeen linnakaan ollut vailla ainakaan vähempikokoisia heittokoneita. Näiden seuraajina voidaan pitää v. 1578 tileissä mainittuja «stålbågar med vippar», joita kenties on käytetty samassa yhteydessä mainittujen tulinuolien lennättämiseen. Nimestä päättäen ovat ne olleet samankaltaisia kuin se keskiaikainen heittokonelaji, jonka viskaavan voiman aiheutti iso jännitetty kaari^[2].

Paitsi suojavarusteita kuuluivat miehistön aseistukseen keskiajalla ainakin jousi ja keihäs tai keihään sijasta usein hilpori. Nämä olivat ajan tärkeimmät kauko-ja hyökkäysaseet. Hämeen linnan tileissä on niistä eräitä tietoja uudenajan alkupuolelta, jolloin ne vielä olivat käytännössä ruutiaseiden ohella.

Jousista on useissa asehuoneen kalustoluetteloissa puhe aina vuoteen 1575 asti, mutta toisinaan ovat nimitykset niin häilyviä, ettei aina käy selville, tarkoitetaanko jalka- eli varsijousta vaiko ehkä käsijousta (vrt. kuvaa 105). Vuonna 1541 mainitaan 11 sarvista jalkajousta (hornarmborstar), v. 1548 2 sarvikaarta (hornbågar) ja 1 jännitysvyö, v. 1556 7 rikkinäistä käsi- eli sarvikaarta (hand- eli hornbågar) ja 1 jännitysvyö, v. 1565 11 rautakaarta (järnbågar) sekä v. 1575 11 sarvikaarta ja 7 uutta teräskaarta. Erittäinkin antaa v. 1556 mainittu nimitys aihetta oletukseen, että ikivanha käsijousi todella on linnalla ollut käytännössä varsijousen ohella näin myöhäiseen aikaan. Oletusta tukee se seikka; että käsijousi muualla Europassa oli osittain käytännössä kautta koko keskiajan. Sitä on edullisesti voitu käyttää rauta-asua vailla olevia hämäläis- y.m. joukkoja vastaan, vallankin käsijousen suuren ampumisnopeuden takia, joka saattoi nousta 12 nuoleen minuutissa (kantomatka oli n. 200 metriä)^[3]. Varsijousella, jolla voitiin ampua vain 3 — 4 nuolta minuutissa, mutta joka sen sijaan vei varmemmin maaliin ja vielä 125 m päässä läpäisi peltihaarniskan tai 15 sm vahvuisen puuseinän, on kuitenkin epäilemättä linnan alkuajalta asti ollut suurempi merkitys sekä linnan puolustuksessa että linnalta tehdyillä retkillä kuin käsijousella.

Jousen kaari näyttää yllämainittujen tietojen mukaan vielä uuden ajan alussa tavallisesti olleen sarvesta ja puusta. Samaa todistanee Kustaa Vaasan kirje v:lta 1555, jolloin hän ilmoittaa seuraavalla avovedellä linnaan lähettävänsä putkia ja teräskaaria ja lupaa lisäksi toimittaa Uplannista ja Helsinglannista putki- ja jousiseppiä, joita varten oli tilattava putkilevyjä tai terästä^[4]. Teräskaaret olivat siksi vänkeitä, että niitä oli jännitettävä erityisellä koneella (ks. kuv, 106). Sarvikaaristen varsijousien jännitys tapahtui joko käsivoimin tai jännitysvyön avulla. — Nuolista on eri tileissä puhe, esim. v. 1548 ja 1566, jolloin mainitaan tynnyrillisestä pistonuolia (stickepilar) ja samasta määrästä murtonuolia (bräckepilar).

Keihäät ja hilporit (kuva 104, missä on nähtävänä muitakin keskiajalla ja uudenajan alkupuolella käytettyjä aseita) ovat pysyneet käytännössä vielä kauvemmin kuin jouset. Vuonna 1545 taottiin linnalla keihäänteriä (speisuddar) 690 kpl.; v. 1611 on asehuoneen kalustoluettelossa mainittuna 3 pitkänkeihään vartta (long spijsskafftar) sekä v. 1687 kelvottomia ja palaneita varrettomia piikkikeihään (pik) teriä 64 kappaletta. Hilporeita (keihään ja sotakirveen yhdistyksestä syntynyt asemuoto) on esim. 1617 mainittu 40 kappaletta (ynnä lisäksi kädensuojuksella varustettuja 5). Vuonna 1687 oli hilporeita 16 ynnä lisäksi 6 kelvotonta, palanutta ja varretonta.

Miekan käytöstä en ole löytänyt varhaisempia tietoja kuin v:lta 1556, jolloin Kustaa Vaasa käskee antamaan m.m. Hämeen linnan sotamiehille, joilla ei ollut kunnollisia miekkoja, samanlaisia kuin Viipurissa on^[5].

Mitä suoja-aseisiin tulee, on haarniskain käyttö (kuv. 115) vielä 1500-uvulla, jopa 1600-luvun alulla ollut yleistä. Varhaisimpain tilien mukaan linnalla oli erityinen haarniskatupa haarniskain säilyttämistä varten, ja v:n 1556 tileissä on mainittu tieto silavan käyttämisestä haarniskain rasvaamiseen. Kustaa Vaasa kehottaa v. 1542 kirjeessään linnanvouti Baneria ottamaan palvelukseen linnaan huoveja ja muita nuoria miehiä, joilla on halua varustautua hyvällä haarniskalla ja hevosella^[6].

Suuri oli se muutos, jonka ruudin käytäntööntulo sai sota-aseiden alalla aikaan, ja vielä suurempia olivat muutokset, joita tämä seikka osaltaan aiheutti keskiaikaiseen sodankäyntiin ja välillisesti muihinkin oloihin^[7]. Ennen on jo huomautettu linnain vähenevästä merkityksestä uusien hyökkäysaseiden yleisiksi tullessa. Silloin murtui ritarijoukkojen sotainen mahti, läänityslaitos hajosi, kuningasvalta alkoi lisääntyä ja kansanvaltaisempi yhteiskuntamuoto kehittyä. Rautaiset suojavarustukset tulivat turhiksi. Jalkaväki sai jälleen suuremman merkityksen, ja ruhtinaille kävi mahdolliseksi palkata seisovaa sotaväkeä, joka tuli paljon halvemmaksi kuin ritarien ylläpitäminen monine asepalvelijoineen ja ratsuineen, ja joka keveämmin aseistettuna kykeni menestyksellä kilpailemaan raskasliikkeisten ritarijoukkojen kanssa.

Milloin ruuti on Europassa tunnetuksi tullut, on hämärän peitossa — ruutimunkki Schwarz on vain tarun tekemä henkilö. Ruutiaseita, s.o. kanuunia eli pyssyjä, niinkuin niitä aluksi aivan sekaisin nimitettiin, esiintyy Europassa tiettävästi 1300-luvun alkupuolella, Ruotsissa viimeistään 1400-luvun vaiheilla ja Suomessa, esim. Viipurissa ja Raaseporissa, 1400-luvun alkupuoliskolla. Aluksi oli niiden tehokkuus ja osumiskyky vähäinen. Ne olivatkin enemmän pelättyjä korvia särkevän jyrynsä kuin kuulainsa takia. Kaarle Knutinpojalla oli Tanskan retkellään v. 1458 muutamia kanuunia muassaan, mutta ne eivät näytä erityistä vaikutusta tehneen. Päinvastoin väittivät tanskalaiset Ruotsin joukon paenneen, kun tanskalaisten puolelta ammuttiin yksi ainoa kanuunanlaukaus^[8]. Ruuti itse oli heikkoa, jauhomaista ja vaikeasti sekotettavaa. Sekottamisen tuli tapahtua vasta ennen käyttämistä. Alussa ruuti sekotettiin kivihuhmareissa, sittemmin erityisissä ruutimyllyissä. Vuoden 1500 vaiheilla opittiin jauhomaisen ruudin sijasta valmistamaan rakeista, ja vähän myöhemmin sellaista ruutia, jota oli mahdollista kuljettaa muassa ja kauvemman aikaa käyttää. Ruutia varten tarpeellinen salpietari eli kivisuola oli Ruotsiin ja Suomeen hankittava ulkoa, sillä kotimainen tuotanto ei riittänyt, vaikkakin Kustaa Vaasa ynnä hänen seuraajansa kokivat edistää salpietarin keittämistä. Niinpä esim. Kaarle IX kirjoittaa kuulleensa, ettei Hämeen ja useissa muissa lääneissä maalla, tuhalla ja haloilla tarpeeksi edistetä salpietarin keittämistä; tämän vuoksi hän kehottaa vouteja täyttämään tehtävänsä^[9], Linnan tileissä on joku harva tieto salpietarin valmistuksesta, esim. v. 1608 sääksmäkeläisestä salpietarinkeittäjästä.

Ensi aikana valmistettiin kanuunia yhteentaotuista rautatangoista, jotka vannehdittiin rautasiteillä (kuv, 107), jopa lisäksi saumoista juotettiin lyijyllä. Ainakin 1300-luvun lopusta asti on Europassa kanuunia myös valettu, nimittäin pronssista, joissakin tapauksissa raudastakin. Lataaminen tapahtui suusta, mikä kävi päinsä siitä huolimatta, että ruuti oli jauhomaista, niin kauvan kuin kanuunat olivat aivan lyhyitä, nykyisten mörssärien kaltaisia. Mutta kun niitä sittemmin pitennettiin, tehdäkseen ne kantavammiksi ja tarkemmin osuviksi, tehtiin ne kahdesta osasta, nimittäin irroitettavasta taka- eli kamarikappaleesta, johon ruuti pantiin, ja etu- eli putkikappaleesta, jonka perässä kuula sai sijansa (kuva 109). Myöhemmin, kun rakeinen ruuti oli tullut käytäntöön, palattiin jälleen suulataukseen.

Keskiajan tuliaseet erotetaan kivipyssyihin, luotipyssyihin ja pienikokoisiin käsipyssyihin. Kaksi ensimäistä lajia vaihteli kooltaan eli kaliiberiltaan suuresti. Isoilla kivipyssyillä ammuttiin vähintään 50 kilon painoisia, pienillä päänkokoisia kiviä. Luotipyssyillä ammuttiin lyijyluoteja, joiden läpimitta oli 3-11 sm. Rautakuulia onnistuttiin valamaan keskiajan lopulla, ja ne tulivat pian yleiseen käytäntöön. Kanuunain käyttö ja hoito oli kauvan aikaa erityisen pyssymestarin hallussa, jonka tuli olla oikea monitaituri: hänen tuli osata lukea ja, pitääkseen muistossa kaikki taitonsa, kirjoittaa, hänen tuli tietää ruudin valmistustapa, kyetä tekemään kaikkia eri pyssylajeja, tuntea linnojen rakennetta ja linnoitussotaa, olla reellinen sekä sanoin että töin ja varoa itseään juoppoudesta.

Alussa puuttui kanuunain alalla kaikkea järjestelmää. Kannunain koko ja suuaukon laajuus riippui valajan tai tilaajan mielivallasta. Valmistaminen tapahtui yksitellen, joten suurempaa määrää samanlaisia kanuunia ei ollut. Kun sitte 1500-luvulla tykistöt tulivat lukuisammiksi, oli välttämätöntä yhtenäisyyden aikaansaaminen, s.o. eri tarkoituksiin sopivain määrättyjen kanuunalajien valmistaminen ja latingin yksinkertaistuttaminen. Kanuunat tehtiin yleensä keveämmiksi ja lavetit parannettiin. Seurauksena oli entistä helpompi kanuunain käsittely ja laukaisunopeuden melkoinen suureneminen.

Hämeen linnassa olivat kanuunat eli pyssyt 1500-luvulla useassa suhteessa keskiajan kannalla. Linnalla valmistettiin takomalla vähäisiä määriä pienempiä kanuunia. Kustaa Vaasa harrasti erityisesti linnainsa varustamista näillä. Hän muistutti m.m. kirjeessään v:lta 1553 Erik Haakoninpoika Slangia, että tämä lähettäisi Suomen linnoihin kankirautaa, koska oli suotavaa, että niissä taottaisiin kaikenlaisia tarpeellisia rautapyssyjä^[10]. Vuonna 1545 on tileissä mainittu raudan luovuttamisesta yhteen neljänneslangaan ja yhteen kaksoisfalkonettiin (ynnä 2 kaksoiskoukkuun, s. o. käsipyssyyn); 1554 sai linnan pyssyseppä rintasuojakseen sonninnahan. Mutta myös valamalla on kanuunia (pronssisia) tehty , sillä v. 1549 mainitaan linnanväen joukossa olleen kanuunanvalaja. Kuparia on ainakin yritetty valmistaa linnan omista kuparivuorista, joita 1550-luvulla mainitaan Akaassa, Hyvinkäällä ja nähtävästi Lopellakin^[11]. Kanuunat ovat useamman laatuisia, niistä jotkut keskiajan tyyppejä, kaikki kuitenkin verrattain pientä kokoa.

Vuonna 1541 on tileissä vielä mainittu 10 kivipyssyä. Niistä ei kuitenkaan voi sanoa, olivatko ne aijottuja keskiajan tavan mukaan kivikuulilla ampumista varten, vai olivatko ne ehkä rautakuulia varten muodostettuja^[12]. Vuonna 1556 on lueteltuna m.m. 14 pientä jymypyssyä (dunderbyssor). Nämä lienevät olleen samoja, joita muissa maissa aijemmin nimitettiin bombardeiksi. Lisäksi kuului linnan tykistöön kuparisia tai rautaisia eri kokoisia slangakanuunia, falkonetteja (kuv. 108) ja kaksoisfalkonetleja, serpentiinejä sekä rynnäkkökanuunia (stormstycken). Slangat (saks. Schlange, käärme) olivat lähes 4 m pituisia ja niiden kuulat useamman kilon painoisia. Linnallamme oli näitä aseita vain kolmeneljännes-, puoli- ja neljänneskokoa. Falkonetti-ja serpentiininimitys näyttää tarkoittavan eri kanuunalajeja, jotka molemmat kooltaan lienevät vastanneen pieniä neljännesslangoja. Kalmarissa esim. oli serpentiinejä v. 1525 asetettu linnanmuurille 30 kappaletta. Samanaikaisen ilmoituksen mukaan piti jo isoilla ja pienillä serpentiineillä voitaman ampua hajalle linnain muureja^[13].

Ainakin osa kanuunista näkyy vielä olleen kamarikappaleilla varustettuja (kutakin kanuunaa kohti on ollut useampia kamareita, mikä seikka edisti laukaisunopeutta). Alustoina mainitaan olleen laatikoita; jotka toisinaan ovat olleet pyörille asetettuja. Vuonna 1556 esim. mainitaan asehuoneessa olevan 14 vanhaa pyöränrengasta ja 13 irtonaista rautaista pyörän vannetta; v. 1565 on puhe pyörällisistä puolislangoista ja 1575 rynnäkkötykkien pyöristä.

Ampuma-aineista antavat tilit usein tietoja. Ruuti on rakeista (1541), kivipyssyruutia, slangaruutia ja koukku-eli käsipyssyruutia. Vuonna 1556 on linnassa asehuoneen kalustoluettelon mukaan^[14]

rautaluoteja . . . . . . . . . 17 leiviskää 5 markkaa (= naulaa)

lyilyluoteja, rautakuutioille valettuja, . . . . . . . . . 14 leiviskää 6 markkaa

rautakuutioita . . . . . . . . . 2 leiviskää 7 markkaa

lyijyä . . . . . . . . . 2 kippuntaa 9½ leiviskää

rikkiä . . . . . . . . . 2 tynnyriä.

Edelleen mainitaan epichies-luoteja, falkonettiluoteja (niin rautaisia kuin lyijyisiä), slangaluoteja, serpentiiniluoteja ja koukkuluoteja. Kalan (kalanrasvan?) käyttämisestä serpentiineihin on kerran puhe.

Käsityksen antamiseksi tykistön lukumäärästä ansaitsee mainita, että esim. v. 1541 on linnassa ollut 24 tykkiä, nim. 2 kuparifalkonettia eli neljännesslangaa, 10 kivipyssyä 12 serpentiiniä (ynnä 40 hyvää ja huonoa pyssykamaria), sekä v. 1556 17 eheätä ja 14 rikkinäistä tykkiä, nimittäin:

2 kuparifalkonettia,

9 raut. falkonettia (12 kamareineen),

1 raut. neljännesslanga,

8 raut. kivipyssyä,

14 raut. rikkinäistä serpentiiniä.

Aikaisempina aikoina oli lukumäärä tietysti vähempi. Vertailun vuoksi mainittakoon, että Kööpenhaminan linnassa v. 1454 oli vain 8 kanuunaa (ja 7 pyssyä).

Alkupuolella 1600-lukua oli Hämeen linnalla enintään 9 kupari- ja 9 rautatykkiä (v. 1612) ja 3 mörssäriä (1617). Myöhemmin samalla sataluvulla on tykistöstä pidetty yhtä vähän väliä kuin linnan puo lustuslaitoksista yleensä. Niinpä oli linnassa 1687 vuoden kalustoluettelon mukaan enää vain 9 rautatykkiä, ja niistäkin oli 2 aivan rikkinäistä ja 1 ilman takaruuvia. Tykinlaatikoita oli samana vuonna 2 raudoitettua ja 4 raudoittamatonla sekä kuulia ainoastaan 598. Seuraavalla vuosisadalla vahvistettiin tykistöä melkoisesti samalla kun linna sai tenaljivallinsa. V. 1742 oli tykkejä, niinkuin siv. 120 mainittu, kaikkiaan 19 ja lisäksi eri kaliiberisia mörssäreitä lisätarpeineen 8 kappaletta^[15].

Tenaljilaitoksen laajennuksen jälkeen on keveämmän tykistön lukumäärä noussut lähes 4-kertaiseksi, mutta järeämmät tykit ovat jääneet pois. V. 1808 kuului nimittäin siihen kuormastoon, jonka Klingspor kuljetutti Hämeen linnasta, yhteensä 34 kanuunaa, eli 6-naulaisia metallikanuunia 6, 3-naulaisia rautakanuunia 12 ja 6 naulaisia 16. Lisäksi korjattiin linnasta 2,300 hyvää jalkaväen kivääriä, 68 kg ruutia, 3,543 kanuunankuulaa ja 86,650 patruunaa. Mainitut tiedot ovat Ruotsin päästaabin julkaisemia^[16], Niistä eroavia ovat eräät vanhemmat, vähemmän luotettavat ilmoitukset linnan aseistuksesta. Niinpä MICHAILOFSKI-DANILEFSKin mukaan^[17] kaupungissa ja linnassa olisi ollut vain malmi- eli rautakanuunia 18 ja mörssäreitä 3 kappaletta. Ruotsalaiset olisivat upottaneet järveen kokonaista 13 kanuunaa, 8,570 kivääriä, 9,400 pajunettia, 40 paria pistooleja, 1,240 granaattia, 2,200 kuulaa ja 200 sotilaspulloa. MANKELL ilmoittaa^[18] venäläisten tavanneen linnassa 21 tukkoonnaulattua kanuunaa ja mörssäriä sekä toistaa tiedon jotenkin samasta lukumäärästä järveen upotettuja kiväärejä y.m.

Käsipyssyt, jotka sodankäynnissä syrjäyttivät varsijousen, ovat katsottavat vähitellen kehittyneiksi viimemainituista. Jo varsijousilla ammuttiin joskus lyijykuulia, ja avonaisen nuolenurun paikalla oli jousissa joskus rautainen putki. Ei siis tarvittu muuta kuin kaaren sijasta ottaa ruuti liikkeellepanevaksi voimaksi, ja niin on alkuperäisen muotoinen tuliluikku valmis. Ensimäisissä käsipyssyissä, 1300-luvun lopussa ja 1400-luvulla, oli piippu perin lyhyt (kuvat 110 ja 111). Erik Pommerilaisen ajalta (1396-1439) on esim. säilynyt käsipyssy, jonka piippu oli vain 20 sm ja suora rautavarsi n. 60 sm pituinen. Sellaisella saattoi siis tähdätä vain umpimähkään. Laukaisu tapahtui pistämällä palava lunttu (se oli hampusfa kierretty ja lyijysokeriliuvokseen kastettu sekä tulusraudan ja piin avulla sytytettävä) ruutiin, joka pursui esille avoimesta sankkireiästä. Myöhemmin tehtiin käsipyssyt pitemmiksi ja kiinnitettiin tukkiin, joka aluksi oli aivan suora, sittemmin alaspäin taivutettu (kuva 112). Piipun alapuolella oli koukku, joka jotakin alustaa vastaan asetettuna esti takatyöntiä. Tästä laitoksesta on aiheutunut 1400-1500-luvuilla tavallinen käsipyssyjen nimitys «koukkupyssy» tai vain «koukku» (hakebyssa). Aluksi olivat koukkupyssyt käytännössä etupäässä linnoitussodassa (vallipyssyt, ks. kuvaa 112), sillä ne olivat perin hankalia ja monimutkaisia avonaisissa taisteluissa käytettäviksi. Alustana oli toisinaan samoin kuin tykeillä laatikko, joskus pyörille asetettu (1574 haka med loda, 1552 hjuljärnhakar). Vallipyssyn käyttäminen vaati 2 -3 miestä. Sittekun oli keksitty lunttu- eli serpentiinilukko, joka teki laukaisun helpommaksi, alkoi koukkujen käyttö jalkaväessä, keihään ja piikin sijasta, tulla yhä yleisemmäksi. Alkupuolella 1500-lukua keksittiin mieslukko ja n.s. spanialainen nappalukko (alkeellinen piilukkolaji), mutta lunttulukko pysyi edelleenkin yleisimmin käytännössä aina 30-vuotisen sodan ajalle asti, paikoittain kauvemminkin. Pyssyjen valmistuksesta on mainittava, että 1500-luvun alkupuolella niitä ruvettiin tekemään täysinäisistä rautatangoista, joihin piiput kairattiin.

Koukkupyssyjä esiintyy Hämeen linnassa 1500-luvulla useampia eri lajeja, nimittäin:

1541 kuparikoukkuja 3, tele-koukkuja 1, rautakoukkuja 12.

1548 kruunukoukkuja (med lenck), kry-koukkuja 4.

1545 kaksoiskoukkuja 2^[19].

1552 pyörällisiä rautakoukkuja 11, kuparikoukkuja 3.

1556 rikkinäisiä rautaisia (?) mic-koukkuja II , rautaisia (?) krügh-koukkuja 3.

1574 kuparisia mike-koukkuja 1 (sytytinpuikkoja 2), kuparisia märs-koukkuja 1 ja lisäksi laatikkokoukkuja 1, rautaisia märs-koukkuja 24 ja krer-koukkuja.

1578 tele-koukkuja 28 (lisäksi neppapyssyjä 10, lunttupyssyjä 12).

Jo 1500-luvulla oli Keski-Europassa tullut parannettu pyssymuoto, n.s. musketti, käytäntöön. Se oli lunttulukkoinen (kuva 114), koukkuja keveämpi, helpommin ladattava ja pystyi lävistämään lujimmatkin rintahaarniskat. Kaulalta koivi oli alaspäin taivutettu, joten se tähdätessä voitiin asettaa olkapäätä vastaan; lisäksi oli se peukalonsijalla varustettu. Hämeen linnassa mainitaan musketteja vasta v. 1608 (niiden lukumäärä seuraavana vuonna oli 43, mutta näistä vei linnanvouti muassaan Ouluun 27 kpl.). Vuonna 1687 oli musketteja vain 14 kpl. (niiden lyijykuulia oli samana vuonna käytetty akkunaruutujen kiinnijuottamiseen).

Tärkeän käänteen käsipyssyjen kehityksessä teki Ranskassa 1650:n vaiheilla keksityn piilukon käytäntööntulo, joka teki laukaisun entistä nopeammaksi ja varmemmaksi. Vuonna 1687 mainitaan linnassa olleen vain piimusketteja (lunttua mainitaan kuitenkin vielä olleen toista leiviskää), mutta vasta 1721 otettiin piilukko Ruotsissa yleiseen käytäntöön. — Aijempaa pistoasetta, keihästä ja piikkiä, tuli korvaamaan pajunetti (aluksi oli se puuvarrella varustettu tikari, joka työnnettiin suorastaan piipun suuhun).

Myöhempi käsipyssyjen kehitys — nallilukon käytäntööntulo 1840 vaiheilla ja sytytysneulakiväärin samaan aikaan tapahtunut keksintö, joka on aiheuttanut nykyiset takaaladattavat kiväärimallit ei kuulu enää tämän esityksen piiriin.

Linnan muusta kalustosta antavat tilit ja irtaimistoluettelot vallankin 1500-luvulla ja 1600-luvun alulla joukon tietoja, jotka samalla osittain valaisevat myös aikaisempain aikain oloja. Kappeliin eli kirkkoon näkyy vasta 1576 tehdyn penkit ja saarnatuoli^[20], Vähän myöhemmin tehtiin erityinen kreivinnan penkki (luultavasti Sidonia Leijonhufvudia varten) ja samalla myös «salakamari», joka mahdollisesti oli kirkollisten esineiden säilytyssuojaksi aijottu. Arvokkaammat esineet oli jätetty Juhana herttualle tämän käydessä linnassa, nim. 2 kullattua monstranssia (ehtoollisleivän näyttämistä varten katolisella ajalla), 2 pientä kullattua kruunua, kultaamaton ampulli ja kultaamaton hopeatähkä^[21]. Jälkeenpäin kuului kirkon kalustoon esim. v. 1572 2 messukalkkia, 1 messuhaka punaista kamlottia, vuori köiliä, toinen messuhaka bomsijta (mustaa ja keltasta), 3 messupaitaa, 1 kuorikappa, 1 alttariverho, 1 alttarireunusta (kultavaakunoin neulottu), toinen samanlainen (vihreää samettia) j. n. e.^[22]. Muita tarpeita mainittakoon ruotsinkielinen käsikirja ja Officiurn missale sekä 3 leiviskän painoinen kello ja pari pientä kelloa. — Sakasti mainitaan ensi kerran v. 1687.

Asuinhuoneiden kalusto keskiajalla oli yleensä sangen harvalukuinen. Pitkäpöytä ruokailua varten, seinäpenkkejä sekä istumista että nukkumista varten, puunaulat vaatteiden ripustamiseksi sekä joissakin huoneissa sänkyjä — siinä oli asuttavan huoneen pääasiallinen sisustus. Uuden-ajan alkupuolella oli tuvissa eli saleissa kiivu- y.m. pöytiä (skifvor), erilaisia tuoleja ja penkkejä, kuten isoja- ja pikkutuoleja, selkänojatuoleja, kääntötuoleja eli -penkkejä (vändstolar, fallbänkar), sänkyjä (m.m. rullasänkyjä ja herrassänky), kaappeja (joskus muurin sisäisiä), rahakirstu y.m. Esimerkkinä siitä, kuinka vaatimaton huoneiden kalustus oli, mainittakoon, että v. 1687 n.s. kuninkaansalissa oli vain yksi pitkä- ja yksi pyöreäpöytä sekä kaksi pitkäätuolia eli -penkkiä; kuningattarenkamarissa oli muurikaappi, pyöreäpöytä ja sänky. Kummankin huoneen ovet olivat yksinkertaisia, väliovi rautalinkulla ja kädcnsijalla, muut ovet avainlukolla varustettuja.

Huomattava kuitenkin on, että asuinkunnossa ollessaan, ja varsinkin arvokkaampia vieraita odotettaessa, linnansalit näyttivät aivan toisenlaisilta, kun ne olivat koristettuina niillä moninaisilla liinoilla, verhoilla y.m., joita naisten (ja osaksi miestenkin) käsitöillä siihen aikaan toimeensaatiin. Seinät peitettiin kudotuilla tapeteilla tai seinäverhoilla. Tapetit olivat linnassa harvinaisia. Seinäverhoja mainitaan monasti 1500-luvulla. Ne olivat muutaman kymmenen, jopa kerran 132 kyynärän pituisia, kirjavanvärisiä, joskus maalattuja kangasmittoja. Katot tai oikeastaan katonraja poimutettiin värillisillä useammanlaisilla kattoverhoilla (takdrägter, binde- och språngstycken). Sänkyjä varten oli olemassa esirippuja (förlåten, sparlakan), ryijyjä (tavallisia ja brokaatiryijyjä), raitaisia vaippoja (vepor), erivärisiä, joskus kultanahalla saumattuja peittoja ja n.s. ryssänpeilioja. Penkkejä varten oli erikoisia penkkiverhoja ja penkkityynyjä (päällisineen, toisinaan keltasilla ja punasilla ristineuloksilla koristettuja, joskus kultanahasta tehtyjä). Pöytiä peittivät valkeat, joskus silkillä päärmätyt, aina 11 kyynärän pituiset pöytäliinat. Kuparisten tai messingisten pesuastiain (mullögar) vierellä riippui pyyhinliinoja, aina 5 kyynärän mittaisia, toisinaan silkillä päärmättyjä. Ne olivat tarkoitettuja käytettäviksi varsinkin ateriain yhteydessä, sillä sormethan saivat yleensä korvata kahveleita. — Tavallisissa oloissa käyttämättömiä vaate- y.m. tarpeita säilytettiin linnan fatabuurissa eli kalustoaitassa. Ensimäinen luettelo, joka fatabuurin kalustosta on olemassa, nim. v:lta 1541, on seuraavanlainen 22:

Aluspolstareita 9

päänpolstareita 4

vaippoja 17

tapetteja 2

uusia ryijyjä 20

samoja, korjattuja 15

vanhoja ryijyjä 15

kudottuja peittoja 15

kolmilevyisiä lakanoita 4 paria

lakanoita 25

kultanahkatyynyjä 3

isoja kultanahkapeittoja 1

lisäksi joukko erilaisia talousastioita.

Fatabuuri', samoin kuin linnain kalustus yleensä, on aikaisimpina aikoina, linnan ollessa läänitettynä, ollut lääninsaajan tai hänen voutinsa yksityisasiana. Mutta kun uudelta-ajalta alkaen linnat joutuivat valtion välittömään hoitoon, tuli myös fatabuurin ylläpito ja kartuttaminen valtion huoleksi. Sen hyväksi työskenteli falabuurinhoitajattaren (fataburhustrun) johdolla suurempi tai vähempi määrä naisia kankaankudonnassa y.m. töissä (1616 mainitaan saksalaiset kangaspuut). — Hämeen linnassa oli, niinkuin ennen on mainittu, erityinen tupa fatabuurin yhteydessä. Fatabuurin varastot olivat kuninkaan ja hänen hovinsa tarpeisiin käytettävissä samoin kuin kruunun muutkin tulolähteet. Niinpä mainitaan linnasta «armolliselle rouvalle», s.o. kuningattarelle, v. 1543 lähetetyn 10 ryijyä, 20 vaippaa ja 24 peittoa. Kuitenkin oli kullakin voudilla myös oma fatabuurinsa, mikä seikka usein antoi aihetta väärinkäylöksiin. Kuvaava tieto on esim. 1553 vuoden tileissä linnanvouti Isak Benerin menettelystä. Isak oli nimittäin asettanut vaimonsa linnan fatabuurin johtajattareksi, antaen hänelle palkaksi 16 markkaa ja 6 kyynärää englanninkangasta, mutta siitä huolimatta teki tämä työtä viiden piikansa keralla linnan ruoassa Isakin oman fatabuurin hyväksi (linnalla oli seitsemän muuta kutojatarta ja piikaa, jotka työskentelivät kuninkaallisen majesteetin hyväksi).

Valaistus pimeänä vuorokauden aikana oli heikkoa. Siihen käytettiin paitsi takkavalkeata talikynttilöitä, joita oli pistetty rautaisiin tai kuparisiin, 2—12-torvisiin kynttilänjalkoihin, tai myös, varsinkin palvelijain ja väen huoneissa, muurilamppuja, joissa pollettiin ihraa. Käytetyistä kynttilöistä samoinkuin muistakin tarpeista pidettiin tarkkaa lukua. Esim. v. 1552 poltettiin linnalla 9,600 kynttilää.

'Kyökin kalustosta antaa kuvan esim. seuraava, 1541 vuoden kaluluettelo^[23]:

patoja, isoja ja pieniä 14

kuparikattiloita, rikkinäisiä 14

paistinpannuja, kuparisia 7

paistinpannuja, rautaisia 2

kattilanrenkaita 5

rautahalstareita 2

punaisia vateja 16

valkoisia vateja 670

valkoisia lautasia 320

kauhoja 16

porvarituoppeja 10

torvikannuja 6

valkoisia maljoja 5

korvatuoppeja 41

suomalaispikareita 30

}Juomakodassa mainitaan samana vuonna olleen yksi 7 tynnyrin vetoinen kuparipannu ja muita pienempiä kuparipannuja, juomasaaveja y.m. V. 1547 on kotaan hankittu kokonaista 18 tynnyriä vetävä juomanpanoastia.

Lopuksi ansaitsevat vielä mainitsemista linnankello ja kulkuneuvot (kalastusneuvot tulevat puheeksi seuraavassa luvussa). Aikaisemmin on ajannäyttäjänä tietysti ollut aurinkokello (ja tuntilasi). Kello eli säijärilaitos on hankittu nähtävästi 1500-luvulla, koska sen parantamisesta on puhe v. 1607. Se oli varmaankin sijoitettu näkyvälle paikalle, arvattavasti torniin, ja oli lyömälaitoksella varustettu. Kulkuneuvoina mainitaan vaunut, joiden tervaamisesta puhutaan 1547 vuoden tileissä (v. 1S71 on puhe lantarattaista), mutta sekä uuden ajan alkupuolella että keskiajalla on matkustaminen ja tavarain kuljetus tietenkin tavallisimmin tapahtunut ratsain, veneellä ja reellä. Veneitä oli lukuisia, m.m. myllyveneitä, nuottaveneitä, kalaveneitä, roomu j.n.e. Erityisiä venemiehiä mainitaan aika-ajoin(1500-luvulla) linnanväen joukossa.

Viitteet

1. Henrik Lättiläinen, Pabstin käännös, esim. s. 304.
2. VA,4155: 5. — Vrt. H. HiIdebrand, Sveriges medeltid, II, s. 900 (en armbors tvinda och 3 vippar, härmed menas blidor).
3. C. A. C. Lewenhaupt, Eldhandvapnens utveckling, s. 11.
4. Arv. Handl., VIII, s. 216.
5. Arv. Hand., IX, s, 101
6. Arv. Hand., VI, s. 215.
7. M. Jähns, Handbuch einer Geschichte des Krigswesens; Demmin, Die Kriegswaiien; Hildebrand, Sveriges Medeltid; W. Gohlke, Geschichte der gesamten Feuerwaiien (Samml. Göschen); Lewenhaupt, ed. main. teos, y. m.
8. Danmarks Riges Hist., II, s. 709.
9. Waaranen Urk., I, s. 311.
10. Arv. Hand., VIII, s. 134.
11. VA, 3850: 46-47, 3868: 60, 3825: 10.
12. Ks. Sveriges medeltid, II, s. 842.
13. Ks. Sveriges medeltid, II, s. 844.
14. VAa, 3795: 1.
15. Hist. Ark., XVIII, s. 291.
16. Svenska Generalstaben, Sveriges Krig 1808—09, II, s. 125.
17. Beskriiring öfver Finska kriget, s. 11.
18. Finska armeens och Finlands krigshistoria, Il, s. 43.
19. Olivat yleensä noin 20 kg painoisia, 3 m mittaisia, pukkitelineeIle asetettavia, pyörillä liikkuvia (pukkeja mainitaan esim 1556, pyöräkoukkuja 1552).
20. Finska armeens och FinIands krigshistoria , Il, s. 43.
21. VA, 4130: 44.
22. VA, 3797:3.
23. VR, 3671: 68.