Hämeelle ja sen miehille

Hämeelle ja sen miehille. Kirjoittanut Eero Eerola

Nuo tunnen miehet jäykät mietteinensä,

ne seisoo jäyhinä kuin honkapuu,

on jäämein peru sakka veriensä,

niin harvoin suotta nauruun käypi suu,

se myhähtää ja hiljaa hymyääkiin,

kun sunnuntaiseen iltaan astuu mies,

hän aidan luona katsoo, siihen jääkin,

ja tuntee kuink’ on kallis oma lies...

Ylitse vainioiden katse kantaa,

noin sanka saralta se siirtyy vaan,

ja lempeen viivähtää mies silmän antaa,

kun nuokuttavat tähkät kruunujaan...

kuin hyväellen tulee tuulenhenki,

kaunoisin aalloin vilja keinahtaa,

soi linnun laulu, hyrrää hyttynenki,

ja luomisvoimaa uhkuu musta maa.

Ja kaunihisti katsioo päiväkulta,

kuin tahtois siunata se miehen työn,

ja on kuin kiittäisi myös pellon multa,

maaemon lämpimästi löisi syön.

Tään kaiken näkee, tuntee miesi tuossa,

ja mietteet kauas harhaa vuotten taa,

hän muistaa vielä: piili hailia suossa,

taas tuossa liian sitkas oli maa.

Jo sentään eli tässä taatan taata,

hänenkin taattonsa jo leivän söi,

näin polvi polvelta ain samaa maata

he miettein astui, kuokin vankoin löi.

Ne iskut iskettihin voimin hartiain,

niiss’ yhtyi usko hikeen helmivään.

Maan pinta karuin miss’ oli, martain,

siell’ aina lyötiin kuokka syvimpään.

Näin sarka saralta nous kylvöalat,

näin polvi polvelta on tehty työ,

ei enää karvaat ole leipäpalat,

ei enää synkkä ole korven yö.

Kun kautta laajain vainioitten virtaa

suurviemäreitä pitkin hallan hyy,

jo lyö kuin kauniimpata elo pirtaa,

jo on kuin karkkois puutteen kylmä kyy.

Jo on kuin nousis päivä heleämmin,

jo on kuin luonto virttä virittäis,

kuin kulkis verten voima keveämmin

ja sydän iloisemmin sykähtäis...

Näin tuntee povessansa tuossa miesi,

noin vakaa silmä työltä arvioi,

on hälle rakas aina vaan se liesi,

min luona kotikuusi huminoi.

Sen sävelissä soittaa isäin usko,

jotk’ ammoin astuit nurmeen nukkumaan.

Ja kirkkaampi ain koitti aamun rusko,

täydemmät keinui tähkät varsissaan.

– Oi Hämeen mies, ah, jäämein jäykkä suku,

et auras kurkea sa jättää saa!

Ain kasvakoon sun peltomiestes luku,

ja vankkumattomana seisoo maa.

Lähde: Eerola, Eero 1930: Kuokka, miekka ja auringon armo: isänmaallisia runoja. Forssan kirjapaino o. y., Forssa.