Hääjoukko susina
| Hääjoukko susina Kirjoittanut anonyymi |
| Kansansatu. |
[no 2, s. 16]
Hääjoukko susina.
(Kansansadun mukaan).
Tämä asia tapahtui Kangasalla, siellä kauneudestaan kuuluisassa seudussa Längelmäveden ja Roineen rannoilla.
Oli juuri helmikuu vuonna ... niin, mutta saduissa ovat aina vuosiluvut unohtuneet. Ja niin on käynyt tässäkin, vaikka tämä kertomus ei olekaan vallan paljasta satua. Sillä, nähkääs, tässä on joukossa totta kaikki se, mikä ei ole satua. Paikka sitävastoin on aivan varma, ja riittäähän sekin.
Vastapäätä Kangasalan Kaivantoa, josta Längelmäveden Kirkas vesi 7 syltä syvää juovaa myöten jyrkkien hiekkaäyräiden lomitse virtaa vielä vaaleammankirkkaaseen Roineeseen, on Heponiemen kylä noin kilometrin parin matkan päässä Längelmäveden puolella. Mutta Kaivantoa ei silloin vielä ollut, eikä «ilkeä Iharin koskikaan«, joka jonkun aikaa vei Längelmäveden [no 2, s. 16:2]vedet Pälkäneenveteen, vielä ollut «saattanut Sarsaa vaivaiseksi«. Längelmäveden runsaat vedet menivät silloin monimutkaista, koskista virtaa myöten vanhan Vääksyn kartanon ohitse. Siinä, niissä vielä nytkin maantie kulkee tämän uoman ylitse ja missä silloin lautturia huudettiin, on Huutijärvi, vaikka järvestä ei olekaan jäljellä muuta kuin pienoinen lampi uoman syvimmässä kohdassa. Alempana jauhaa kolkuttivat nuo monet Sarsan myllyt, joilla sarsaiaiset elivät ja jotka sitten jäivät seisomaan, kun Längelmäveden vedet puhkaisivat itselleen uuden tien Iharin kautta Pälkäneenveteen. Vesi aleni silloin, ja niin jäi Sarsa näkemään nälkää, kun myllytullin tulo loppui. Veden hijomat kalliot entisten koskien kohdilla ja kaitaiset, pehmeäpohjaiset lammikot, joista pisin ja levein on Joutsiniemen talon yläpuolella, ovat nykyään Huutijärven nimen kanssa ainoita muistoja sen aikaisista oloista.
Mutta me palaamme Heponiemen kylään, jonka punaisiksi maalattuja taloja nykyään näkyy Kaivannon sillalle. Silloin äsken nimitettynä aikana siellä vietettiin komeita häitä. Kuka oli sulhanen ja kuka morsian, senkin on satu unohtanut; sillä satu unohtaa usein nimetkin. Mutta pulska oli sulhanen miehekseen, ja morsian oli sorea ja kaunis, niin kuin morsiamet yleensä ovat, vaikka eivät olekaan aina kuninkaan tyttäriä. Sulhanen oli juhlapuvussaan, ja morsiamella oli korkea kruunu päässä, niin kuin siihen aikaan tapa välttämättömästi vaati. Vieraita oli paljo, sekä sukulaisia että tuttavia, ja iloa oli niin runsaasti kuin komeissa häissä suinkin saattaa olla.
Pari kolme päivää oli jo häitä vietetty eikä ilo vielä ollut ollenkaan vähenemään päin. Vähentyä ei sen juuri vielä sopinutkaan, sillä siihen aikaan häät kestivät kauvan. «Viikko häitä häijyjäkin«, sanottiin siihen aikaan.
[no 3, s. 23:1]Tavallisten Kuokkavieraiden joukkoon ilmaantui silloin vanha vaivainen ukko. Äänetönnä hän seisoskeli aluksi pihalla, sitten läheni rappusille, jonkun ajan kuluttua [no 3, s. 23:2]porstuaan, ja viimein hän oli jo tuvassa, jossa hääväki juuri oli päässyt aterialta. Ruokaa ja juomaa oli ollut niin runsaasti, että sitä oli vieläkin pöydät täynnä, eikä juuri näyttänyt, että se vierasten syömisestä ja juomisesta olisi paljon kulunut.
Ukko odotteli ovinurkassa hiljaisena eikä välittänyt niistä tuikeista katseista, joita etenkin talonväki, häiden pitäjät, häneen loi. Viimein astui hän pari askelta eteenpäin ja Kumarsi Koukkuista selkäänsä. «Annetaanko tässä talossa köyhälle kerjäläiselle mitään tuosta ruokien ja juomien runsaudesta?« sanoi hän hiljaisella äänellä.
Sitä hänen ei olisi kuitenkaan pitänyt tehdä. Sillä emäntä suuttui tästä. Tuommoisen ukko vaivaisen saapuminen komeisiin häihin oli häntä suututtanut, ja nyt hänen vihansa puhkesi ilmi. Hän hyökkäsi ukkoa, kohden ja päästi kuuluville runsaan sanatulvan. Mitä kaikkea hän siinä sanoi, sitä ei kukaan ennättänyt oikein tarkoin kuulla. Sillä sanat seurasivat toisiansa niin kiivaassa vauhdissa, että mahdotonta oli niitä kaikkia seurata, Pääsisällyksenä oli kuitenkin se, että ukon olisi pitänyt ymmärtää pysyä poissa tämmöisistä paikoista, ja että, kun hän sitä nyt ei kuitenkaan ollut ymmärtänyt, niin olisi hänen mitä pikemmin korjattava tämä törkeä erehdyksensä ja marssittava matkaansa. Mitään ruokaa tahi juomaa ei hän täällä kumminkaan tulisi saamaan. Ja niin pian kuin emäntä oli tuomionsa julkilausunut, riensi isäntä panemaan sitä täytäntöön. Hän astui ukko vaivaisen eteen, tarttui voimakkain käsin hänen koukistuneeseen ruumiiseensa ja työnsi hänet ovesta porstuaan, siitä rappusille ja viskasi hänet viimein alas pihaan.
Sulhanen ja morsian, jotka istuivat perimmäisellä penkillä rinnakkain, nyökyttivät tyytyväisinä päätään toisillensa. Sillä hekin olivat harmistuneet ukko vaivaisen tulosta ja katsoivat hänen saaneen oikean palkkansa. Samaa mieltä oli hääväki yleensä, ja sen tähden kaikui tuvassa raikas, iloinen nauru, kun isäntä palasi takaisin. Moni riensi ulos katsomaan, kuinka [no 3, s. 24]nolona ukko lähtisi sieltä matkaansa jatkamaan; toiset tunkeutuivat akkunoihin samassa tarkoituksessa.
Mutta ukkopa ei nolostunut eikä heti lähtenyt poiskaan pyrkimään. Hän kääntyi tupaan päin, oikaisi koukkuisen vartalonsa, kohotti kätensä ja sanoi juhlallisella äänellä:
«Teidän hääjuhlanne tulkoon teille kaikille onnettomuudeksi, koska teillä ei ole kipinääkään lähimmäisenrakkautta eikä sääliväisyyttä sydämessämme! Ihminen ilman rakkautta ei ansaitse olla ihminen. Muuttukaa sen tähden kaikki susiksi!«
Tämän sanottuansa ukko katosi. Minne hän siitä meni, sitä ei kukaan nähnyt. Kentiesi ei kukaan huomannut sitä tarkatakaan; sillä kaikkien mieliin koskivat ukon sanat. Ja ihmeellistä oli, että ne kuuluivat tupaan yhtä selvästi kuin niillekin, jotka rappusilla olivat.
Toiset teeskeutelivät jotakin semmoista, mitä nauruksi nimitetään; mutta ei se keneltäkään luonnistunut. Toiset tulivat heti säikähtyneiksi.
Eikä siinä pitkää aikaa aprikoimiseen ollutkaan. Sillä kaikki alkoivat pian tuntea, miten heidän häävaatteensa muuttuivat vähitellen karvoiksi, nenä ja leuka venyivät kuonoksi, kädet ja jalat muuttuivat käpäliksi, ja taakse venyi pitkä häntä. Ja sillä tavalla oli jokainen vähän ajan kuluessa muuttunut sudeksi. Se itku, mitä oli etenkin naisten ja nuorten joukosta ruvennut kuulumaan, silloin kun tämä muuttuminen oli alkanut, kävi myös vähitellen susien ulvonnaksi, ja sitten liittyivät siihen myöskin mies-susien karkeat ulvahdukset. Ja sen mukaan kuin kukin tunsi valmiiksi sudeksi muuttuneensa, hyökkäsi hän ulvoen tuvasta pihalle ja juoksi mäelle.
Siitä alkaen vilisi sitten susia niillä seuduilla kaikkialla. Niitä näkyi metsissä, vainioilla ja talojen ympärillä; sillä niillä oli kuitenkin vielä jäljellä himmeä tunne siitä, että olivat ennen ihmisinä olleet ja näissä taloissa asuneet. Kruunu, joka morsiamella oli ollut päässään, ei tietysti [no 3, s. 24:2]kuulunut hänen tavallisiin tamineisiinsa, eikä se sen tähden sudellekaan miksikään tavalliseksi ruumiinosaksi muuttunut, vaan jäi kruununa olemaan. Siitä se susimorsian sitten paikkakunnalla tunnettiinkin. [no 4, s. 31:2]Oli luonnollista, että tämä tapaus vaikutti muihin paikkakuntalaisiin väristyttävästi. Oikea se rangaistus kyllä oli, sitä ei kukaan voinut kieltää. Ja yleisesti uskottiin, että ukko ei ollut todella ollutkaan mikään vaivainen ukko, vaan ilmestys, jonka Jumala oli lähettänyt koettelemaan noita kovasydämisiä ihmisiä, voidaksensa sitten heitä rangaista, niin että kaikki rangaistuksen oikeaksi huomaisivat.
Erittäinkin susiksi muuttuneiden sukulaiset olivat asiasta kovin murheellisia. Kun he yhäti kuulivat nälkäisten susien ulvomista, — sillä mistäpä noin suuri susilauma yhdellä paikkakunnalla olisi tarpeeksi ruokaa saanut —, niin ryhtyivät he puuhiin, että sudet jälleen ihmisiksi muuttuisivat.
Käytiin kuulustelemassa hyviä neuvoja papeilta ja muilta korkeasti oppineilta. Mutta heidän kirjoissaan ei ollut mitään semmoista tietoa, jota tässä olisi voitu käyttää. Paikkakunnan metsäkulmilla oli kyllä vielä noita-akkoja ja ukkoja. Mutta ei heidänkään viisautensa näin suureen asiaan riittänyt.
Mutta yleisenä tietona oli, että Lapinmaassa oli vielä noitia, joiden viisaus ja voima oli rajaton. Kun ei muuta neuvoa keksitty, täytyi viimein lähettää mies Lappiin.
Lappiin on aina matka pitkä, mutta siihen aikaan varsinkin, kun ei ollut rautateitä. Kauvan kesti sen tähden, ennen kuin lähettiläs Lappiin ennätti. Sen lisäksi meni vielä kauvan aikaa harhaillessa siellä ja täällä laajassa Lapissa. Sillä noita oli sieltä etsimällä ja kuulustelemalla käsiin saatava. Noitia siellä lähettiläs kyllä tapasi monenmoisia. Mutta kun hän selitti, mikä oli asia, johon noidan viisautta tarvittiin, kieltäytyi yksi toisensa jälkeen. Sillä he eivät varmasti uskoneet voivansa niin suuria asioita toimeensaada, eivätkä [no 4, s. 32:1]he tahtoneet tulla häpeemään tänne etelään, josta he vähitellen oli sinne pohjoiseen Lappiin aikojen kuluessa karkoitettu. Mutta vihdoin viimein onnistui lähettiläs tapaamaan laihan lappalais-ukon, joka lupasi sudet jälleen ihmisiksi muuttaa. Ja ihmeellisintä oli, että tämä taitava noita suostui lähtemään pitkälle matkalle etelään.
Tämä taitava noita ei kuitenkaan huolinut lähettilään mukana matkalle lähteä. Hänellä oli — niin hän kertoi, — tapana joka vuosi käydä eteläisessä Suomessa pyitä, teeriä ja metsoja Lappiin noutamassa. Mutta niillä matkoilla hän kulki aina lentäen halki ilmojen. Semmoisella retkellään lupasi hän mielellään poiketa Kangasalle, kun häntä siellä vain kutsuttaisiin. Lähettilään tulisi vain kotiin päästyään lähteä yöllä kukon ensi kertaa laulettua ulos ja huutaa kolmasti sanat: «Gost læk viissis same-uhko?«[1] Silloin ilmaantuisi hän heti paikalle. Ja tämän lupauksen saatuaan lähti lähettiläs palausmatkalle.
Vähintäin vuosi oli tällä välillä kulunut. Sillä aikaa oli Kangasala ollut melkein susien vallassa, ja monta lammasta, vasikkaa, lehmää ja muuta elukkaa olivat ne varsinkin kesän aikana syöneet. Eikä niitä ollut kuitenkaan kukaan hirvennyt surmata, vaikka niitä kyllä olisi saatavissa ollut. Sillä eipä tiennyt kukaan, mikä niistä oli varsinainen susi, mikä taas sudeksi muuttunut ihminen. Suuri oli sen tähden koko seudulla ilo, kun lähettiläs viimeinkin pitkältä matkaltansa palasi ja kertoi tavanneensa ukon, joka lupasi lumotut sudet jälleen ihmisiksi muuttaa.
Heti seuraavana yönä kiiruhti lähettiläänä käynyt mies kukonlaulun jälkeen ulos ja huusi kolmasti nuo mainitut sanat. Silloin alkoi heti kuulua ilmasta kuin teiriparven lentoa, ja samassa oli siinä Lapin viisas noita.
Jännityksellä sitten odoteltiin, miten noita-ukko toimessaan menestyisi. Eikä sitä kovin kauvan tarvinnut odotellakaan. Muutaman päivän kuluttua oli hänellä valmiina suuret ammeet täynnä sakeata taikavelliä, jolla tuo ihmeellinen muuttuminen oli toimitettava. Yksinänsä ukko sitä oli keittänyt, eikä kukaan tiennyt, mitä aineksia siihen oli pantu.
Hämärän tultua läksi ukko yksikseen ulos. Pian sen jälkeen alkoi susien kamalaa ulvontaa kuulua ympäristöltä. Yksi amme kannettiin sitten mäelle, jonne ukkokin asettui, ja sudet kokoontuivat hanen ympärillensä. Kukaan tavallisista ihmisistä [no 4, s. 32:2]ei siinä lähellä uskaltanut, olla. Kauvempaa vain nähtiin, että ukko kipollansa pisteli velliä ja juotti sitä susilla.
Useampana iltana jatkui sitten sama homma. Ja sen sijaan kuin ulvonta oli aluksi ollut semmoista kuin susien ulvonta on, alkoi kolmantena iltana ulvonnasta erottaa jo sanoja: «joisin enemmän velluu-uu-uu!« Sudet, nähkääs, alkoivat jo vähitellen muuttua ihmisiksi. Ne halusivat saada yhä enemmän taikavelliä päästäksensä lumouksesta; sillä lumottuina oli niiden tietystikin ollut paha olla, ja sen tähden ne halusivat mitä pikemmin jälleen ihmisiksi päästä.
Muutamien päivien kuluessa tapahtui muuttuminen sitten niin täydellisesti, että susina olleet voivat jälleen ihmisinä koteihinsa palata. Silloin oli myöskin lappalainen noitaukko kadonnut. Hän ei ollut kenellekään mitään sanonut eikä mitään palkkaakaan pyytänyt. Mutta metsälinnut olivat kaikki paikkakunnalta kadonneet, ja kymmenkunta vuotta kului, ennen kuin semmoisia siellä ollenkaan nähtiin. Lappalainen oli ne mennessään Lappiin johtanut.
Ihmiset, jotka olivat susina olleet, elivät sitten taas ihmisinä kuolemaansa saakka. Mutta isännällä ja emännällä, jotka vaivaista ukkoa olivat niin suoranaisesti pahoin kohdelleet, oli muistina entiseltä susiajaltansa pitkät ja karvaiset korvat. Isäntää nimitettiin kuolemaansa saakka ja sen jälkeenkin «Susi-Mikoksi« ja emäntää «Susi-Vapuksi«.
Ja nämä nimet ovat kait todistuksena siitä, että kertomus ainakin pääpiirteiltään on totta.
- ↑ Missä olet, viisas Lapin ukko?
Lähde: Lasten kuvalehti 1902, [1] no 2, s. 16 (8); [2] no 3, s. 23–24 (7–8); [3] no 4, s. 31–32 (7–8)