Guvernantti

Guvernantti Kirjoittanut Martti Wuori

Hän oli nuori ja kaunis. Ei, hän oli enemmän kuin kaunis, hän oli oikea kaunotar. Kastanjanvärinen, aaltoileva tukka, vilkkaat, sielua säihkyvät, mustanruskeat silmät kaarevien mustien silmäkulmien alla, korkeataipeinen, henkevyyttä ilmaiseva nenä, tasaiset valkoiset hampaat punertavien huulien lomassa, pieni lemmenkuoppa vasemmassa poskessa ja solakka, mutta täyteläinen vartalo, sanalla sanoen, oikea etelämaan kaunotar. Ja ainoastaan yhdeksäntoista vuoden vanha.

Hän oli vuosi sitte lopettanut koulunkäyntinsä ja oli jo kihloissa erään pikku virkamiehen kanssa, jolla oli pieni paikkansa – ei muuta. Koulussa jo oli eräs opettaja häneen ihastunut, mutta hänestä ei hän huolinut. Rupesi ennemmin, varojen puutteesta, guvernantiksi ja odotti, siksi kun hänen sulhonsa voisi naida hänet.

Rautatien varrella oli se kartano, jossa hän oli guvernanttina, – kaksi virstaa asemalta. Kaksi pientä tyttöä oli hänellä hoidettavana ja opetettavana. Rouva, joka oli leski, hänen sisarensa ja isänsä – vanhanpuoleinen herra – siinä talon herrasväki. Vieraita kävi talossa usein ja paljon.

Kaikki häntä rakastivat, lapset, heidän äidinsä ja tätinsä. Ja kaikki hänen kauneuttaan ihaelivat, varsinkin lasten isoisä. Usein oli hän tuntenut, että vanha patruuna häntä kauan, hyvin kauan salaa katseli, ja se teki häneen hyvin pahaa. Nuo vetiset, kiiluvat silmät ja pitkä, riippuva, hekkumallinen alahuuli – hyi! Jotakin hirveän pahaa niissä aina näkyi olevan.

Ja sitte sanoivat lapset hänelle kerran, kun olivat puutarhassa kävelemässä:

– Mademoiselle, isoisä sanoo, että te olette niin kaunis!

– Loruja! Se ei ole totta. Älkää te kuulko, mitä isoisä puhuu!

Se oli pahasti vastattu, sen hän kyllä tiesi. Tehdä isoisä valehtelijaksi lasten silmissä ja neuvoa heitä, etteivät he kuulisi, mitä hän puhuu! Se oli hyvin pahasti vastattu, mutta hän ei osannut muulla tavoin vastata. Eikä hän osannut korjatakkaan, mitä oli sanonut. Ja aina oli patruuna hänen tiellään, aina niin tuskauttavan huomaavainen. Ei hän juuri puhunut paljon mitään, mutta katseli aina ja aina niin kauan, niin pahasti. Sopimatontahan kuitenkin oli olla epäkohtelias hänelle, vaikka usein teki mielikin. Mutta eihän hän ollut mitään pahaa tehnyt ja sittehän sitä asui heidän talossaan, vieraassa talossa. Välttää häntä kuitenkin voi, noinikään huomaamatta, ettei muka ollut näkevinään. Mutta pahasti se oli tehty sekin ja ikävää, jos rouva saisi tietää. Tukalaa, hyvin tukalaa...

Voi, jos kuluisi kesä pikemmin! Syksyllä ei patruuna muuta muun perheen kanssa kaupunkiin. Sitte ehkä joulun aikaan voi heittää paikkansa ja viettää häitä. Niinhän oli siitä Rudolf viime kirjeessään kirjoittanut.

Näin, omituisen kammon ja toivon vaiheilla, on kesä kulunut elokuuhun saakka. Mutta silloin sattuu kerran iltapuoleen, että rouva ja hänen sisarensa ovat lähteneet kylään, lapset ovat puutarhassa leikkimässä ja patruuna oli jo päivällisen jälkeen lähtenyt pelloille elonkorjuuta katsomaan. Asuinrakennuksessa, herrasväen puolella, ei ole muita, luin guvernantti yksin, joka ruokasalissa ruokapöydän ääressä, kyynärpäät pöydällä ja pää käsien välissä, mietteisiinsä vaipuneena lukee jotakin kirjaa. Huoneissa kuuluu ainoastaan kärpästen surinaa ja ulkoa, avonaisista ikkunoista, lennättää silloin tällöin kirmailevain tyttöjen huudahduksia, kimakka vihellys rautatienlinjalta ja kaukaista, kiitävän junan huminaa.

Neljännes tuntia tämän jälkeen ajaa rattaat rätisten pihalle: poika toi pysäkiltä postin. Kohta sen jälkeen kuuluu salissa askeleita ja ruokasalin ovi avautuu.

”Patruuna”! Vetiset, kiiluvat silmät ja pitkä riippuva alahuuli!

– Mademoiselle, kirjettä ei teille postissa ollut, mutta ehkä tahdotte lukea sanomalehtiä? – kuuluu ääni ovelta.

Säpsähtäen on neiti peräytynyt aivan tuolin laidalle ja puristaa toisen käden sormien päillä pöydän reunaa. Myöskin hänen pelästynyt katseensa, pahaa aavistava katseensa, jonka hän luopi ylös lähestymään patruunaan, lausuu aivan samaa, kuin sanat, jotta hän vapisevalla äänellä töintuskin saapi huuliltansa:

– Kiitos! Sitte, perästäpäin, kun te ensin olette ne lukenut.

Silmänräpäys.

Sanomalehdet ovat viskatut pöydälle. Molemmin käsin tarttuu patruuna neidin käsivarsiin, painaa häntä alaspäin, ett’ei hän voisi nousta ylös, ja kumartuu häntä suudellakseen.

Huutaako? Mutta varmaan ei kukaan kuule, ei ehdi kuulla, ja jos kuuleekin, niin on se häväistys hänelle, patruunalle, koko talolle.

Ja neiti taivuttaa selkäänsä taaksepäin niin paljon kuin voi, viskaa kauniin päänsä melkein nurin, ottaa vauhtia ja sylkäisee, sen verran tuin pelosta kuivunut suu sallii, vasten tuota inhottavaa, rietasta naamaa.

Sitä ei patruuna mitenkään odottanut. Mutta se auttoi paremmin, kuin helähtävä korvapuusti, jolta hän oli koettanut suojella itseään neidin täyteläisiin käsivarsiin tarttumalla. Hän heittää saaliinsa, joka on päässyt ylös tuoliltaan ja seisoo kalpeana pöydän vieressä, hän peräytyy verkalleen ovelle, ja jääpi siihen seisomaan, luomatta vetisiä, kiiluvia silmiään neidistä. Alahuuli riippuu tavallistaan pitemmällä, himoisasti värähdellen.

Viisi minuuttia, viisi pitkää minuuttia, joista ei tahdo koskaan loppua tulla, seisovat he ääneti, toinen toisiinsa tuijottaen. Pelkoa, vihaa, inhoa, halveksimista ja voitonriemua säihkyvät koko tämän ajan neidin tummat, tuliset silmät. Vihdoin ei patruuna niiden katsetta enää kestä, vaan sulkee oven ja poistuu.

Silloin vasta jaksaa neiti vaistomaisesti kohottaa toisen kätensä suun eteen, ikäänkuin jotakin liikettä tehdäkseen, hengitys syöksyy, kuin sulkeuksista, keuhkoihin, kohottelee rutosti rintakehää ja veri pulppuaa ohimoihin, punottaen kalpeita poskia. Kauan yhdellä kohdin seisottuaan ja hajamielisesti pöydälle jääneitä sanomalehtiä katseltuaan, lähtee hän kyökin kautta ulos, lapsia puutarhasta tavoittelemaan.

– Mitä teitä vaivaa, kun olette noin kummallinen, – kysyy rouva neidiltä teepöydässä samana iltana.

– Ei mikään, – vastaa neiti ja hymyilee väkinäisesti.

Sanoako rouvalle vai ei? Se ajatus oli häntä seurannut kaikkialla. Mutta hän oli päättänyt olla sanomatta. Eikä hän sitä sinä iltana sanonutkaan, vaan meni illallisen jälkeen ylishuoneesensa. Nukkua ei hän voinut ennenkuin vasta aamuyöstä.

Eikä hän sitä sanonut rouvalle koskaan. Patruunaa näki hän tämän jälkeen hyvin harvoin. Kuluipa usein päivinkin, ettei häntä nähnyt, ei edes ruokapöydässäkään, sillä patruuna koetti aina keksiä syyn myöhästyneen tahi ollakseen kokonaan poissa. Siten oli kesä lopussa.

Syyskuussa pyysi neiti päästä kaupunkiin, tuttavain luona käymään, muutamia päiviä ennenkuin muut maalta muuttivat.

– Isä saattaa teidät rautatielle, sillä rengit ovat työssä, – sanoi rouva lähtöpäivänä neidille.

– Kiitoksia, mutta kyllä minä jaksan käydä jalkaisin asemalle, en minä tarvitse hevosta, – koetti tämä päästä pulasta.

Vaan rouva vaati, että hän oli hevosella saatettava. Eikä mikään auttanut, täytyi lähteä kahden kesken patruunan kanssa. Taaskin oli koetus kestettävä.

Vieretysten he istuivat rattailla, patruuna ja hän. S i i t ä saakka he eivät olleet puhuneet keskenänsä. Eikä nytkään patruuna tahtonut saada sanaa suustansa. Neiti tunsi ja näki silmänpielellä, että hän, hevosta ajaessaan, melkein puolen matkaa katseli häntä, katseli ja tahtoi sanoa jotakin, mutta odotti. Vihdoin tuuli hän sanat:

– Antakaa minulle anteeksi se kerta! Mutta ... mutta minä rakastin teitä ja minä rakastan teitä vieläkin...

Neiti ei kääntänyt päätään, hän ei katsonut patruunaan, mutta hän tunsi nytkin, että tämä hymyili näin puhuessaan ja että hän valehteli.

– Se oli hävytöntä! Kohdella siten turvatonta tyttöä ja vieraissa! Noin vanha mies! Ja te valehtelette. Te ette v o i rakastaa. Se on hävytöntä!...

Eikä sanaakaan enää.

Rautatien asemalla hän kiitti patruunaa kyydistä ja sanoi hyvästi. Nytkään ei hän katsonut häntä kasvoihin, mutta sielullaan näki hän hänen vetiset, kiiluvat silmänsä ja pitkän, riippuvan, hekkumallisen alahuulensa. Ja oikein tuntui helpolta hengittää, kun juna kiidätti häntä kauemmaksi tältä asemalta.

Eikä hän sanonut rouvalle koskaan mitään tuosta tapauksesta, mutta sulhasellensa, ennen häitään, kertoi hän kaikki tyyni, tarkkaan.

Lähde: Päivälehti 12.6.1890.