Gustaf Fröding (Leino)

Gustaf Fröding. Lyhyt kuvaus hänen runoilijaluonteestaan. Kirjoittanut Kasimir Leino

Puoli kymmentä vuotta sitten ei Ruotsinkaan kirjallinen yleisö tiennyt mitään Gustaf Fröding nimisestä runoilijasta. Yliopistossa muisteltiin kyllä sen nimisen kivulloisen miehen muutamia vuosia laiskotelleen, vaan hänen opinnoistaan ei koskaan tolkkua tullut ja ennen pitkää hän katosikin muihin toimiin. Pienen maaseutukaupungin, Karlstadin, paikallislehdessä oli hän sittemmin tavallisella sanomalehtimiehen työllä jonkun aikaa ansainnut leipänsä, mutta lehdellä oli pieni lukijakunta ja vaikea lie ollut senkin aavistaa kaikellaisten pikku pätkäin takana miestä, joka muutamia kuukausia myöhemmin oli äkkirynnäköllä kohoutuva Pohjoismaiden nykyään etevimpäin lyyrillisten runoilijain joukkoon.

Fröding on jo pitkät ajat ollut kivulloinen ja mietiskelevä mies ja omatekemässään elämäkerrassa hän vakuuttaakin, ettei hän oikeastaan ole koskaan ollut mikään »nuori runoilija»^[1]. Kun hän v. 1890 julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa nimeltä ”Guitarr och Dragharmonika”, hämmästytti hän sentään kaikkia mitä reippaimmilla, kansanomaisimmilla ja tuoreimmilla »Vermlantilaisilla lauluilla», joissa muodoltaan erittäin luonteva ja vallaton, sisällykseltään oikein tarttuvan humoristinen iloisuus kävi käsikädessä tosirunollisen tunteen kanssa.

Hermostunut ja pessimistinen aikamme kaipaa juuri tuollaista runoutta, joka luonnon tuoreudellaan vaikuttaa tunteisiimme kuin kylpeminen raittiissa merivedessä väsyneeseen ruumiiseen. Senpä vuoksi huomattiinkin tässä kokoelmassa melkein yksinomaisesti tuo kansanlaulujen tapainen runo-osasto. Siitä piti suuri yleisö ja sitä juuri esim. Georg Brandeskin kiittävässä arvostelussaan erityisesti ylisti.

Sille joka tahtoo saada oikean käsityksen Gustaf Frödingin todellakin sisällysrikkaasta ja lahjakkaasta runoilijaluonteesta, ovat mielestäni sentään nuo toiset osastot, »Griller och grubblerier», »Stämningar och stämningsbilder» sekä »Likt och olikt» melkein tärkeämpiä kuin »vermlantilaiset laulut». Sillä nämä ovat ainoastaan hänen kehityksensä tulostuotteita, jota vastoin noista muista näemme, mitä tietä hän on joutunut kansanlauluja tapailemaan.

Ensistäänkin huomaamme heti kohta, ettei Fröding ole mikään itsetiedoton kansankirjailija, joka luontonsa vaistosta vain on tarttunut käsiharmoonikaan soitellakseen noita reippaita kansansäveliä, sillä todellakin olemme kuulevinamme sävelet noiden musikaalisten, rytmikästen runoelmain takana. Hän sovittaa sanansa sellaisella taidolla, että hän suorastaan pakottaa lukijan hyräilemään niitä jollakin kansanlaulun sävelellä.

Mutta mikäli voimme hänen muista runoistaan päättää, johtaa häntä tässä itsetietoinen taiteilijan äly liittyneenä tietysti syvään runolliseen tunteeseen. Fröding on runoelmistaan päättäen paljo kärsinyt, paljo miettinyt ja seisoo kerrassaan aikansa sivistyksen kannalla. Hän on hänkin ollut pessimisti, hän on sairasvuoteella katsonut kuolemaa silmiin (katso runoa »Döden»), hän on muiden mukana tehnyt hänkin nuo kolme vastaamatta jäänyttä kysymystä: mistä? minne? ja miksikä? ja hän on nähnyt entisten ihanteiden ja lapsuuden uskon pala palalta murenevan tutkivan järjen edessä. Ja kaikkea ivaava sekä ilkkuva Mefisto, joka tällaisia henkilöitä oikein ahdistaa palveluksillaan, on hänellekin käynyt tarjottelemassa silmälasiansa, joiden läpi katsottuna maailmassa

– – – ”allt är dumt och dåligt.

och allting lytt och fult – – –

och alla ljus, som prisats, äro dankar.

och glädje är en lögn och kärlek fal.

och vishet är en bakfram lek med tankar”.

Mutta samalla miehekkäällä tavalla kuin hän vastaa ystävilleen, jotka joutavilla loruilla ovat lohduttelevinaan häntä sairasvuoteella (»jag vill ha rätt att ensam genomlida Mitt eget kval – jag vill ha tröst af ingen») samalla lailla karkoittaa hän ilkkuvan hengenkin luotaan, sillä hän pyrkii sopusointuun maailmaa kanssa, hän tahtoo nauttia elämästä ja laulaa muihinkin elämäniloa:

”jag vill, jag vill, jag skall, jag måste ut

och dricka lif, om blott för en minut,

jag vill ej långsamt kväfvas bakom gallret”.

Hän ei luule sentään koskaan pääsevänsä tuon rauta-aidan läpi, joka oikeastaan on hänen luonteensa surumielisyys ja kivulloisuus. Mutta hän taistelee kuitenkin ja sellaisesta lannistavasta maailmankatsomuksesta huolimatta kuin se on, joka niin mestarillisen lyhyesti ja kuvaavasti on esitetty runossa »Världens gång», on hänen kuitenkin onnistunut läpäistä tuo pessimistisyyden rauta-aita ja kirjoittaa elämäniloa ja vallatonta huumoria uhkuvat »vermlantilaiset laulunsa», myöhemmissä ”Uusissa runoissaan” (v. 1894) tuo kaunis kokoelma »Från Värmland» sekä vihdoin nuo lystikkäät, naurattavat juttunsa ”Räggler och Paschaser” (v. 1895), joissa hauska kielimurrekin osaltaan vaikuttaa kuvausten tuoreuteen.

Kirjallisuushistoriasta voimme selvästi nähdä, kuinka eri aikakausien hienommat runoilijaluonteet, todellisuuteen kyllästyneinä, ovat etsineet mieleistänsä mielikuvituksen ravintoa milloin uskonnon helmasta, milloin vanhemmilta, runollisemmilta ajoilta, milloin taas pelkästään oman aatepiirinsä ihannemaailmasta. Kaikkia näitä keinoja näyttää myöskin Gustaf Fröding käyttäneen. Hän laulaa syvällä tunteellisuudella ja yksinkertaisuutensa kautta vaikuttavasti uskonnollisista aiheista ja pieni koruton sä’e liikuttaa meitä enemmän sekä puhuu paremmin ihmisrakkauden puolesta kuin pitkät, pontevat saarnat. Vapauden ja rakkauden evankeliumia hän julistaa ja kärsimysten keskellä kituvalle Saulille antaa hän Davidin harppunsa säestyksellä laulaa, kuinka paljo maailmassa sentään on hyvää ja kuinka – »efter natten kommer alltid dag, och såret läks och sorgen har en ände». Vanhempia aiheita tapaamme myöskin sekä Ruotsin että ulkomaan historiasta (Den svenske Celadons klagovisa, Herr Lager och Skön fager, En fattig munk från Skara, Sigurd Jorsalafar, Tersites, Apelles i i Abdera, Till Publius Pulcher, Förrädarn, y. m.), mutta kaikista näemme, että hän käyttää niitä vain voidakseen niissä esittää omia tunteitaan ja ajatuksiaan.

Pitkän ja ankaran kamppailunsa kautta on hän saavuttanut sopusointuisen ja rakkauteen perustuvan maailmankatsomuksen. Enkä luule sitä pelkäksi sattumaksi, että juuri tuo tällaista katsantokantaa parhaiten todistava runo »En fattig munk från Skara» on tekijän ensimmäisen kokoelman viime runoksi joutunut. Se on mielestäni pidettävä jonkunlaisena kuvauksena Frödingin omasta sielunkehityksestä. Hän on matkoillaan kärsittyään, revittynä ja verissään palannut takaisin kotiinsa, mutta toivo on hänellä tallella, että »det som brister och felas, kan ännu lagas och helas». Ja elämänilonsa on hän niinikään säilyttänyt samoin kuin halun nauttia luonnosta ja sen ihanuuksista.

”Men suset i skogen och forsens röst

och morgonens sken, som gär upp i öst,

och regn, som i hösten gråter,

de gåfvo mig kärleken åter”.

Täten on hän saavuttanut sen, mikä ehdottomasti on välttämätöntä voidakseen oikein kuvata luontoa ja herttaisella huumorilla esittää kansanelämää, nimittäin rakkauden kuvattavaansa. Kaikki nuo luettelemamme eri runo-osastot osottavat meille, mitä teitä hän on tälle kannalle tullut, ja me näemme hänen käyneen saman kehityskulun, jonka melkein jokainen hienotunteinen, kehityskykyinen ja runollisella vaistolla varustettu kirjailija tekee. Kadotettuansa lapsuutensa illusioonit todellisuuden suhteen, etsii hän parannusta sairaalle, pettyneelle sielulleen kaukaisemmilta mailta (Jag ville jag vore i Indialand) ja ajoilta, joissa hän saa vapaalla mielikuvituksellaan mieleisekseen muovata henkilöitään ja ympäristöään. Mutta jos hänessä samalla asuu se tosirakkaus luontoon ja kanssaihmisiin, jota paitsi eheää, sopusointuista maailmankatsomusta ei voi olla, palaa hän parantuneena, laajempisieluisena ja hellempänä takaisin todellisuuteen, missä hän nyt näkee paljo enemmän hyvää ja oikeutettua kuin ennen, sillä nyt on hän selvillä kaikkeuden välttämättömistä kehityslaeista ja kokonaisuutta johtavista, yhtenäisistä perusaatteista.

Parhaimman lääkkeensä on Fröding sairaalle sielulleen löytänyt luonnossa ja parhaimman oppinsa antaa hän meille saattamalla meidät niin hyvin hienoissa luonnonmaalauksissaan kuin kansanelämän humoristisissa kuvauksissaan lähemmäksi kaikkien kehitysten alkua ja loppua, luonnon elämää. Hän ei ole Oscar Levertinin, Verner von Heidenstamin tai Axel Lundegårdin tavalla hienontunut elegantiksi ylimystörunoilijaksi, jotka varsinaiselle kansalle aina tulevat pysymään vieraina, vaan on hän terveen runoilijavaistonsa avulla käynyt kehityksensä itsetietoon, palatakseen takaisin luonnon lähteiden alati pulppuaville hetesuonille.

Tässäpä juuri onkin Gustaf Frödingin erikoismerkitys ja tämä se myöskin selittää, miksi hermostunut ja ylenpalttisesti hienontunut kulttuuri-ihminen voi lukea hänen runojansa yhtä suurella nautinnolla kuin rahvaan mies. Luontaiseen vaistoon ja runolliseen ihanteellisuuteen on nyt liittynyt vakaumus, taiteellisempi silmä ja laajempi, sydämmellisempi rakkauden tunne, joka juuri antaa myötätuntoisen viehkeytensä vähäpätöistenkin henkilöiden elämänvaiheille (esim. Elin i Hagen, Lars i Kuja, Landsvägsmaja, Gamle Skam, Bärgslagstroll, Jäntblig, Mordet i Vindfallsängen, I valet och kvalet, En nyårslåt, Säf, säf susa, Skalden Vennerbom y.m.). Niinikään ei nautintomme hänen kauneissa luonnonkuvauksissaan suinkaan häiriy siitä runollisen tunteen kannattamasta ja vertausten verhoamasta filosofiiasta, jolla hän »Metsässä», »Lahden rannalla», »Suolla» ja merellä liikkuessaan antaa tunteidensa vaikutuksille laajemman ja syvemmän taustan. Siten on hän vain ajatuksilla runoseppeleensä solminut ja senpä vuoksi on ajatteleva lukija tuon yksinkertaisen, musikaalisella rytmillä mukaansa tempaavan muodon takana löytävä niistä paljo enemmän kuin mitä ne ensi silmäyksellä sisältävän näyttävät.

Gustaf Fröding on täydellisesti omituisen, etsivän ja pessimistisen aikansa lapsi ja runoelmistansa päättäen on häntä vaivannut sama hajanaisuus, epäilys ja haparoiminen, mikä koko vuosisadalle on luonteenomaista. Mutta hän on ainakin osaltaan viitannut siihen, mitä tietä muutos terveempään, sopusointuisempaan elämään on tästä tilasta mahdollinen. Ja siinä suhteessa on hänen vermlantilaisia laulujansa ja kuvauksiansa pidettävä käännekohtana Ruotsin nykyisessä runoudessa enkä luule erehtyväni, jos ennustan hänen vielä saavan monta aljetun ladun jatkajaa.

---

Meillä täällä Suomessa on luonnollisista syistä pysytty toistaiseksi jotenkin vieraana ulkomaiden kirjallisille virtauksille eikä kaunokirjallisuutemme ole menettänyt todellisuuden maaperää enemmän kuin runouskaan. Myöskin on kansan elämän ja olojen kuvauksilla kirjallisessa tuotannossamme ehkä suurempi sija kuin minkään muun maan runoudessa. Niin että mistään palautumisesta luontoa lähemmäs ei meillä voi juuri olla puhettakaan. Mutta siitä huolimatta pitäisi sellaisen omituisen ja itsenäisen runoilijan kuin Gustaf Fröding on, saavuttaa meilläkin kylläksi lukijoita, sillä varsinaista humoristista runoilijaa ei meillä ole, vaikka huumoria muuten pidetään huomattavana ominaisuutena suomalaisten luonteessa.

Meidän on siis mielestäni oltava kiitollisia hra Yrjö Weijolalle siitä, että hän on saattanut suomenkielisenkin yleisön nautittavaksi pienen kokoelman näitä tuoreita, heleitä säveliä, joita lukiessa vanhakin nuortuu.

Mitä runojen valikoimiseen tulee, on suomentaja siinä nähtävästi seurannut yksinomattain subjektiivista mielitekoansa: mikä on häntä miellyttänyt, sen on hän kääntänyt. Mitään periaatetta ei siis pidä valinnan suhteen vaatiakaan. Allekirjoittaneen tehtävänä taas on ollut suomennosten muodollisen asun tarkastaminen^[2] ja sitä olemme hra Weijolan kanssa koettaneet saada niin alkukieltä vastaavaksi ja rytmiltään sointuvaksi kuin suinkin olemme voineet. Työtä ja vaivaa ei kyllä ole säästetty, mutta Frödingiä tunteva lukija on luultavasti oleva kanssamme yhtä mieltä siitä, että hänen runonsa ovat mitä vaikeimpia kääntää vieraalle kielelle. Jos olisimme sentään onnistuneet niinkin hyvin, että lukija voisi pahemmin häiriytymättä nauttia näistä suomennoksista ja saada niistä edes jonkunlaisen käsityksen Frödingin omituisen alkuperäisestä runottaresta, niin olisimme tyytyväisiä työhömme.

Helsingissä, marraskuussa 1895.

Kasimir Leino.

1. Siinä allekirjoittaneelle osotetussa kirjeessä 7 p:ltä viime lokakuuta, jossa hän erityisellä ilolla antaa suostumuksensa näiden runojen suomentamiseen, pahoittelee hän, ettei hän osaa suomenkieltä, ”nyt kun suomalainen kirjallisuus jo on käynyt niin arvokkaaksi”. Elämäkertaansa ei hänellä sitten v. 1893 ole suuria lisättävänä. ”Olin kauhean kipeänä koko viime vuoden ja vielä tämänkin alulla, vaan olen nyt kummallisesti parantunut, siinä kaikki, mitä voin sanoa. Runoileminen on luonnollisesti ollut laimeata tämän surkeuden ja murheen aikana, mutta toivon vielä pääseväni uuteen vauhtiin, ”du kommer däk”, kuten norjalaisen isäntäni on tapana sanoa tyynellä talonpoikaismurteellaan”. – Gustaf Fröding oleskelee nim. tätä nykyä Norjassa, Lillehammerin pienessä kaupungissa terveyttänsä hoitamassa.
2. Kaikkien muiden paitsi runojen ”Paimen ääniä” ja ”Jos oisin mä” sekä parin murrejutun, jotka kaikki on otettu kokoelmaan semmoisina kuin ne on jätetty ulosantajille.

Lähde: Fröding, Gustaf 1895: Valittuja runoja: kokoelmista ”Guitarr och Dragharmonika”, ”Nya Dikter” ja ”Räggler å Paschaser”. Suomentanut Yrjö Weijola. Tarkastanut ja lyhyellä luonteenkuvauksella varustanut Kasimir Leino. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. Kasimir Leino