Gunnel
| Gunnel [1] Kirjoittanut Pelle Molin |
Ja Satu-Gunnelin kaunis poika puheli: ”kun tätä Teidän äkkiä herännyttä mieltymystänne pitänee joten kuten selittää, herrani... niin sallinette minun johdattaa mieleenne jotakin, jota olette nuorena rakastanut... rakkaudesta hehkuvat kasvot... suloisen äänen... taikka vaaleat kiharat, aivan semmoiset kuin minun...”
Nuori mies puhui hitaasti ja teeskennellyn rauhallisesti.
Hänen sielunsa syvyydessä huusi epätoivoinen Satu-Gunnel kesäunelmansa kuningasta, joka oli hylännyt kuningattarensa ja vielä enemmänkin. Hänen sielussaan huusi lapsuutensa uteliaisuus ja nuorukaisvuosiensa kostonhalu. Hänen sielussaan huusi muuan tapahtuma tuntureilla, tapahtuma kesäauringon paisteessa ja tapahtuma talvilumen keskellä: Murra hänen sydämensä ja nosta surun sumu hänen sieluunsa!
– – – ”niin, äiti oli vaaleaverinen, niin kuin minäkin. Hiukset olivat kiharaiset ja pörröiset. Hänellä oli minun silmäni ja minulla on hänen katseensa. Ettehän Te tuntenut häntä, herrani... Satu-Gunnelia – Gunnel Björkliteä...?”
Vanhahko herra kavahti kalman kalpeaksi kasvoiltaan. Hän avasi suunsa jotain sanoakseen – mutta vaikeni.
– – ”kukapa tuntee”, sanoi nuorukainen, ”ne tiet ja polut joita ihmiset astuvat? Enhän minä voi tietää missä joku kiviprofessori on aikoinaan kulkenut. Meillä on merkillisiä kivilajeja siellä tuntureilla.”
Hän loi seuralaiseensa säkenöivät siniset silmänsä, mutta ei saanut vastakatsetta. Hän näki jäykistyneet kasvot, hermostuneesti räpähtelevät silmälaudat ja kirjamiehen käden, joka kouristi lujasti kasipuuta.
Höyryvene kulki pitkin kaunista, korkearantaista virtaa. Tukkeja solui ruoduttain ja komppanioittain ohitse. Laivan kapteenilla oli ystäviä ympärillään ja hänen punssipöytänsä ääressä nousivat naurun tyrskyt korkealle.
– – ”Äitivanhus! Niin – hän on kuollut jo aikoja sitte. Se oli hänelle liian raskas taakka tuo... hän lyykistyi taakan alle. Se oli ainoa suru, minkä hän minulle saattoi – Gunnel Björklid – ja sen hän teki itkien ja vaikeroiden... En käsitä mikä kumma häntä kiinnitti elämään. Välistä luulin, että se olin minä, hänen poikansa – mutta sitte se en lopultakaan ollut minä, vaan jokin muu, josta en tiedä. En koskaan päässyt hänestä oikein selville... tuosta, näet, joka oli takana ja jota ei kukaan tiennyt...”
Hän potkasi tuohisen konttinsa taemma penkin alle ja kiinnitti siniset silmänsä seuralaiseensa.
– – ”Te tulette ja sanotte tuntevanne omituista mieltymystä minuun, jota ette ole milloinkaan ennen nähnyt! Häntä te olisitte rakastanut, jos...”
Siniset silmät eivät hellittäneet. Nyt ne näkivät kuinka toinen ikäänkuin kyyristyi ja kasvonsa yhä jäykistyivät. Silloin siirrähti sininen katse hienoon matkalaukkuun, josta loisti sirolla nimikirjoituksella varustettu hopealevy. Hän nyökäytti päätään itsekseen.
– – ”Niin, hänelle sattui onnettomuus eräänä helottavana kesäpäivänä... ja sitte hänelle sattui toinen onnettomuus, lapsi, jonka hän sai – se olin minä. Ennen hän oli kulkenut valkeana ja ihanana ihmiskeijukaisena tunturilaitumellaan, kulkenut laulaen ja runoillen aamusta iltaan, niin että ympärillään hehkui ja hohti – minä en saanut milloinkaan kuulla hänen päiväpaisteisia laulujaan...”
Hän katsoi toiseen, ja niin kuului taasen hänen hillitty äänensä:
– – ”ja siitä on minun kiittäminen tuota – häntä olen kironnut niin kauvan kuin olen sen verran ajatella osannut... Istun tässä ja kerron Teille kertomusta, joka ei Teitä huvita... matkustajat, jotka kulkevat edes takaisin, ihmettelevät kuinka tunturipojalla ja hienolla Tukholman tai Upsalan herralla on niin paljon keskusteltavaa... ja viheriät talonpoikaiskylät molemmilla rannoilla kiitävät ohitse kesäauringon valossa... saattaahan elämä väliin olla kaunistakin... mutta milloinkaan en saata unohtaa, että minun pitää joka päivä lukea muutamia kirouksia eräälle tuntemattomalle miehelle... Luulen että Teitä vilustaa keskellä helteistä kesäpäivä...!”
”Niin, itkuvirret olivat kehtolaulujani... itkuvirret ja kummalliset runot. Rakkautta sain enemmän kuin mitään muuta. Kuinka hän osasikaan suudella ja kuiskata ”poikaseni– poikaseni!” – Te ette voi arvata. Jos olisitte saanut häneltä yhdenkään suudelman, ei se olisi milloinkaan mielestänne häipynyt. Niin Gunnel Björklid osasi suudella... jumala ties kuka oli hänet opettanut...”
Professori katsahti nopeaan nuoreen mieheen ja kohtasi kylmän, ivallisen silmäparin.
”– – ja hän tuoksui aina metsältä, kun likistin pienen nenäni hänen poveensa... metsältä ja ihmetuoksuilta... joltakin kaukaiselta ja ihanalta, jota aavistin ja josta nautin, vaikken koskaan voinut sitä nimeltä sanoa...”
Vanhempi mies istui äänettömänä ja jäykkänä.
– – ”Minulle on kerrottu hänestä paljokin, ne ovat kertoneet, jotka tunsivat hänet kukkeimpina tyttöpäivinään. Merkillistä väkeä kaikki tyyni, saatte uskoa. Tuossa syrjäisessä tunturilaaksossa runoiltiin paljon ja kansa eli kahta elämää. Toista elettiin arkipäiväin puuhissa kotona harmaissa taloissa. Se toinen kulki heidän mukanaan metsissä, asui heidän luonaan tunturilaitumilla, oli heidän toverinaan pienissä vesisahoissa ja myllyissä, keikkui hevosenselässä, eksytti heidät taikatempuillaan suolle, huhuili heille kuusista ja petäjistä, vuorista ja laaksoista. – Kunpa voisitte käsittää tuon kaiken! Se elämä ei milloinkaan kulkenut Lapin tunturin yli tuntematta että jotain salaperäistä hiipi kintereillä, se ei astunut iltasin karjapihalla kuuntelematta tunturikoiria, jotka haukkuvat kahden nalkahduksen otteissa – taikka värisemättä salaperäisten lasten itkusta saunanlattian alla. Se se toisinaan juoksutti hätäilemättömimpiä isäntämiehiä niin, että virsut keikkuivat pään tasalla – polkua pitkin – laakson kautta – kylätietä myöten – kotiin tupaan –. Runoissa ja taruissa elävä kansa, herra – professori?
Ihmiset siellä kotona – ne olivat pihkanhajua, vanamontuoksua ja yövalvontaa.
Näen selvästi tunturikyläni – harmaita taloja ryhmittäin, jottei synkkä talviaika tuntuisi niin kauhealta kuin yksinäisinä seistessä.
Ikkunanlasit välkehtivät kuin susilauman silmät. Mutta valoisina kesäöinä ne makaavat kuin katras vuohia, auringon nousua odotellen.
Te ette luonnollisesti ole milloinkaan kuullut puhuttavan Satu-Gunnelista. Missä ikänä hän kulki haaveksivine satusilmineen ja kullankellervine lettineen, siellä nyökäyttivät vanhat eukot hänelle päätään ja ukkojen sydän lämpeni ja nuorukaisten rinnassa läikkyi kaipuun laineet. Ette luonnollisesti ole koskaan kuullut Gunnelin kertovan – jumala ties mistä hän sai noiden tarujensa värit! Toinen taru oli sinipunerva ja kaihomielinen ja liiteli hämärinä kuvioina illan hämyssä. Toinen oli sinisen harmaa. Se oli sumujuttu syysaamusta sisäjärvellä. Sellaisessa kuuli usein kuikan huutoa. – Taikka hän, keltakutri ja sinisilmä, kertoi satua, jossa välkehti päivän kullat ja kuun hopeat. Ja kesken kaikkea saattoi kuulla kurjen huutoa ja lehmänkellon kilkutusta lehdossa...
Hän, Gunnel, joka oli niin hellä, asetti eräänä päivänä hennot sormensa minun kaulani ympäri ja – likisti. Silloin hän itki ja huusi erään miehen nimeä, jota en ollut milloinkaan ennen kuullut. Ei ollut sen nimellistä meidän seuduilla. Minä luulen – ja etteköhän Tekin luule samoin – että se nimi kuului jollekin, joka oli kulkenut hyvin kauvas, hänestä eroon – jota hän tahtoi kutsua takaisin luokseen...”
Nuori mies hymyili nähdessään kuinka toista puistatti.
”Ei kukaan”, puheli hän niin hiljaa kuin olisi tahtonut jotakuta suorastaan piinata, ”ei kukaan unohda tuollaisena hetkenään kuulemiaan sanoja... Vai mitä Te arvelette? Kun rakkaimpani maailmassa on surusta järkensä menettämäisillään – unohtaisinko silloin mitä kuulin, hänen pienten rautakourain kuristaessa kurkkuani ? Mutta sen minä tein. Olin liian nuori ymmärtääkseni kerran joutuvan päivän, jolloin minullakin olisi sana sanottavana tuolle herralle... Etkö luule kuten minäkin, että se oli sen nimi, joka hylkäsi hänet ja minut?”
Hän laski kätensä professorin olkapäälle jatkaen sävyisästi:
”Toisinaan olen halunnut puhua järkevän miehen järkeviä sanoja sen vieraan miehen kanssa, joka saattoi hänet itkemään noina surun vuosina. Tahtoisin nähdä hänet – Gunnelin kesäkuninkaan – minä, joka olen hänen satuprinssinsä. Jumalani, millainen mies hän lienee ollutkaan sinä heleänä kesäpäivänä, jolloin hän nuoruuden ja rakkauden oikeudella otti Gunnelin. Minä haluaisin että hän olisi tässä edessäni ja että saisin puhella hänen kanssaan niin kuin nyt puhelen Teidän kanssanne, hiljaisesti ja sävyisästi, ja yhtä sydämellisesti ja hiljaisesti kirota häntä. Hän ei kuulisi sanojani eikä huomaisi mitään kohteliaisuuden puutetta, mutta minä toivon että huokaukseni tekisivät hänelle hyvää ennemmin tahi myöhemmin.”
”Ei – ei – älkää puhuko noin!” sanoi professori samealla äänellä.
Gunnelin kaunis poika, runoilija, risti kätensä polvien ympäri ja katseli auringonpaisteiseen ilmaan.
– Niin, niin, ajatteli hän, jos olet se, joksi sinut luulen, niin jaloista sinua kiskon, vanha marriainen. Ja jos tuossa vanhassa Laabanissa on sielu, niin tuleepa hänelle tänään kuuma päivä!
Silloin professori:
”Eikö toimeentulo ollut vaikeata ja elämä köyhää tuolla erämaassanne? Eikö hän koskaan kuullut mitään vieraasta?”
”Rahoistako, tarkoitatte? Kyllä hän sai kerran rahakirjeen. Ajatelkaas, hän lähetti hänelle rahaa...! Eikö se ollut ilkeätä? Eikö vaan ollutkin? Hyi hitto! Sinä päivänä, jolloin kirje saapui, vaipui Gunnel sillalle ja hänen pyöreät olkapäänsä vapisivat ja nytkähtelivät. Haluan sanoa, että silloin hänen kesätarunsa vasta varsinaisesti päättyi. Hän kulki ensimältä ja järjesteli innokkaasti taloutta talven varaksi. Sinä vuonna oli nälkävuosi. Hänen kotonaan oli halla noussut huuruvaippaisena suosta ja purrut jyvää niin, että se kuoli. Hän oli ensipäivinä uupumaton järjestelyissään, mutta mumisi alati kulkiessaan: ”Tätä pitää miettiä, tätä pitää miettiä. En ymmärrä, mitä minusta nyt tulee”. Mutta sen jälkeen hän istui usein kokoonlysmistyneenä, kätki päänsä rantukaiseen esiliinaansa ja koetti olla vain tuota ajattelematta... vain tuota ajattelematta... tuota ajattelematta...
Karu maakaistale tumman, virtavan veden rannalla näki tänä syksynä epätoivoisen naisen kuleskelevan ympäri, tähystelevän ja kuuntelevan. Kun pohjoistuuli puhalteli pitemmän aikaa kulottaen siivillään pieniä, valkeita pilvenhattaroita etelään päin, lähetti hän niiden kera terveisiä kesäkuun satukuninkaalle. Syksy oli saavuttanut hänet eikä sittemmin koskaan hälvennyt hänet ympäriltään, minusta, pojastaankaan huolimatta, jonka hän synnytti muutamia kuukausia myöhemmin, kärsien suurempia sielun kun ruumiin tuskia. Olen kuitenkin onnellinen että voin tuottaa hänelle edes hiukan iloa – oi, minun ihana äitini! Minä tuotin hänelle iloa. Hän sanoi sen minulle ennenkuin hänen silmänsä ummistuivat ja päänsä, joka hohti lumivalkeana ennen viittäneljättä ikävuottaan, vaipui ainaiseksi...
Mitä, herrani, arvelette tästä kertomuksesta? – –
Mutta maaliskuun loppupäivinä puhalteli Golfvirta lämpimin henkäyksin. Metsä tummeni ja männyt pisaroivat. Eräänä sellaisena päivänä otti hän sukset jalkaansa. Hän tunsi aikansa tulleen ja sitä hän ei voinut paikoillaan odottaa. Se oli suru, joka hämmensi ajatuksen. Jumala tuntee eksyneen sielun askeleet, mutta minkätähden, minkätähden hän juoksi tunturille sellaista odottaessaan – mitä luulette hänen aikoneen?... Tahtoiko hän elää?... Lumi takkaloi suksien alla ja päivä oli jo myöhäinen, kun hän saapui Tjalatunturin huipulle. Sudet seurasivat hänen kintereillään. Siellä hänen täytyi istuutua – paneutua maata – ja siellä synnyin minä... Näin kuuluu kertomus Gunnelista. Tuon tunturin yli kulkee ihminen ehkä kerran joka kolmas viikko. Ellei tämä olisi sattunut juuri sinä päivänä – mitä sitte, herrani? Vielä tänä päivänä en tiedä seurasiko lappalainen, joka sattui paikalle, suksien vaiko susien jälkiä, mutta hän tuli sopivaan aikaan. Hän auttoi häntä, kylvetti minut lumessa – kääri minut mekkoonsa ja laski suksillaan tuntureita alas Maktobergiin. Äiti seurasi jälessä muutamia tunteja myöhemmin iltahämärässä, kuivin silmin, hiljaisena ja uupuneena.
Mitä pidätte tästä kertomuksesta? Maktobergiin oli kolmeneljannestä penikulmaa tuosta verisestä paikasta ylhäällä lumessa... Onko Teillä mitään lisättävää tähän kertomukseen? – Se on kertomus Gunnelista..... Teillä on kyyneleet silmissä... Taivaan Jumala, herrani, ellei Teillä nyt olisi ollut kyyneleitä silmissä...!”
”Teillä ei ole rahtuakaan sääliväisyyttä”, mumisi toinen.
”Oliko... hm... tuo vieras sääliväisempi?”
Nuori runoilija, Gunnelin kaunis poika, katsahti ylös vieressään seisovaan hienoon mieheen.
”Tahtoisin lennättää manauksen eräälle henkilölle päin silmiä”, sanoi hän.
”Eikö hän puhunut milloinkaan siitä kesästä, jolloin vieras oli hänen luonaan?” Kysymys lausuttiin miltei kuiskaamalla.
”Ei, vaan ihmiset kyllä kertoivat siitä”.
”Ja mitä he sanoivat?”
”Paljokin. Enemmän kuin oli totta. Lopulta en huolinut enää kuulla mitään... Hän paimensi itse karjaansa tuona kesänä, jonka hyvin tiedätte. Lypsymökki oli kaukana kylästä... Paljo johtui siitäkin, että hän oli siellä niin niin yksinään. Lypsymökki ei ollut sopiva paikka yksinäiselle ihmiselle, sillä siellä – naurakaa jos haluatte – asui metsänväkeä ja käyskeli näkymätöntä karjaa ja paljo muuta, joka oli ikävämpää kuin metsänväki, jotka eivät vahingoita ketään, elleivät sulasta hyväntahtoisuudesta. Siellä kuului öisin kummallista kolkutusta keittokodassa ja nurkissa ja viidakossa vilmehti outoja olentoja, kun hän auringonlaskun aikaan kulki avojaloin sametinpehmeällä nurmennukalla edestakaisin keittokotaan. Laulut ja sadut palasivat lehmien kanssa iltasin, kun aurinko hohti tummien kuusien välissä ja ilma hehkui keltaisena. Rastas raksutti ja pöllöt huusivat huu! Se oli hänen maailmansa. Kerran, kirkkaana kesäpäivänä, sattui jotakin merkillistä. Gunnel oli nukahtanut pää käsivarrellaan. Hänen herätessään joukko metsänväkeä seisoi hänen ympärillään vaatien häntä viettämään häitä. Nuori mies, sekin noita kummallisia metsän asujamia, menisi hänen kanssaan naimisiin. Hän aivan kuin lumoutui. Hän puettiin morsiuskoruihin, haltijahopeaan ja taidokkaasti valmistettuun haltijakultaan. Sormuksia sormiin. Solkija rintaan. Vyötäisille kiemurteleva käärme. Gunnel istui kuin uneksien. He vaan koristelivat. Paimenkoira ulvoi pelosta. Aurinko välkkyi ja hohti. Kurjet huusivat järveltä, metsä tuoksui, ilma väreili. Oli säteilevä hääilma. Jadmon luminen huippu hohti kaukaa valkoisena kuin kevätpilvi... Ja nyt sattui tuo... että hän tuli... tuo vieras...”
”Niin”, sanoi professori hiljaa ja huomaamatta ollenkaan että puhui. ”Niin, olihan siellä jotakin omituista, mutta mitään metsänväkeä en minä kuitenkaan nähnyt, kun tulin tuntureilta eksyneenä ja saavuin hänen lypsymökilleen”.
”Ainoastaan sunnuntailapset näkevät sellaista... ja kun Te tulitte...?”
”Kun minä tulin, juoksi hän minua vastaan, väreilevänä ja ihanana. Hän ei tosin ollut puettu hopeaan ja kultaan, mutta hänen silmäripsissään kimalsi kyyneliä ja hänen raskaassa letissään hohti aurinko. En unhota sitä milloinkaan: katse oli omituisen haaveksiva... sädehtivän kostea... en ole milloinkaan koko elämässäni nähnyt niin siunatun ihanaa. – ’Sinä olet pelastajani’, sanoi hän hymyn välkehtiessä sädehtivillä kasvoillaan... ja niin tuli se, jota... en ollut odottanut...”
”Minä tiedän mitä Te ette odottanut – tiedän sen. Hän lankesi kaulaanne ja lymyihe... Te ette tiennyt että tuollainen tapaus huumaa ihmisen niin, ettei hän tiedä mitä tekee ja että se, joka silloin tulee luo, ajaa lumoojat pois. Silloin käy aina niin, että lumottu tarttuu kiinni siihen, joka tulee – puolittain heränneenä, iloisena, murtuneena”.
”Niin”, sanoi vanhus, ”minä kadotin tajuni ja malttini pitäessäni sylissäni lämmintä ihmislasta...”
Nuorukainen jatkoi: ”Hän oli maakunnan ihanin kukka. Kukapa ei olisi kadottanut malttiaan hänen sylissään...? Ja niin kävi että hän...?”
Professori huokaili: ”Ne päivät eivät enää milloinkaan palaja... eikä hän palaja milloinkaan. Olen matkustanut tänne nyt häntä jälleen etsiäkseni... ja tulen liian myöhään. Seuraan sinua tuntureille ja sinä tulet takaisin minun kanssani. Olethan minun poikani ja hänen”.
”Ei sitä minä en tee. Hänen vuosikautiset itkunsa tulisivat aina erottamaan meidät toisistamme. En ole milloinkaan unohtava sitä hetkeä, jolloin hän luuli minut surmanneensa ja epätoivoisena huusi Teidän nimeänne. Sanoin nimen unohtaneeni... ei – kukaan ei voi unohtaa mitä hän tuollaisena hetkenä kuulee. Tiesin hänen nimensä, jota vihasin. Kääntykää tässä ja erotkaamme. Olisinko tähän saakka ponnistellut yksinäni eteenpäin, tullakseni nyt, kun tunnen omat voimani, isäni pojaksi. Tieni johtaa tuntureille ja runoiluun. Tahdon runoilla siitä, mitä Gunnel tunsi, kun hän rauhatonna kuleksi kotiseudullaan. Minulla on kertomuksia veressäni... olenhan Gunnelin poika. Äpäräksi sanovat minua – oikea, sanon itse. Käyn tunturimaailmaan ja tarujen valtakuntaan”.
Hän nosti tuohikonttinsa olkapäilleen ja ojensi vanhukselle kätensä.
”Älkää selitelkö mitään. En tahdo mitään tietää. Tyydyn siihen että olen Teidät nähnyt... ymmärrän nyt että Gunnel saattoi unohtaa kaiken muun omistaessaan Teidät... ja nyt, jääkää hyvästi! Saatte kuulla minusta joskus.”
Astuessaan rinnettä ylös liikutetuin mielin ja värisevin huulin vaaleakutrisena ja voimakkaana, oli hän niinkuin nuori viikinki.
Vanhus katseli hänen jälkeensä kerjäläisen katsein.
- ↑ Tämän kertomuksen on kirjoittanut harvinaisen rikaslahjainen, kurjuudessa nuorena, 32-vuotiaana kuollut ruotsalainen kirjailija Pelle Molin. Gunnelissa sanoo hän olevan osan omaa äitiään, kirjoittaen sen Sulitelman harjanteella, jonne oli mennyt vapaaseen luontoon maalailemaan ja runoilemaan, kirjoitti 2 1/2 vuorokautta raivoavassa lumimyrskyssä, vaivaisessa teltassa värilaatikon kannella, kylmästä jähmettymäisillään, kuolema silmäinsä edessä kaukana ihmisasunnoista nietosten takana. Se on siis pikemmin verellä kuin musteella kirjoitettu, kuten toisetkin hänen kertomuksensa.