Gregorius eli hyvä syntinen

Gregorius eli hyvä syntinen. Kirjoittanut Hartmann von Aue

Suomentanut Uuno Kailas

Katkelma II laulusta. Gregorius joutuu luostariin.

Nous päivä sätein kultaisin.

Apotti, päämies luostarin,

niin meren rantaan joutessaan

läks ajanratoks astumaan.

Hän vuotteli, hän nähdä tahtoi,

kuin runsaan saaliin saada mahtoi

nyt kalastajat. Varahin

he eikös tänään tulleetkin!

Hän kysyi heiltä: »Miten voitte

ja minkämoisen saaliin toitte?»

Näin miehet: »Loitos ulapalle

ajauduimme kuohuvalle,

lelukseen myrsky venhon vei;

vähältä piti, että ei

meit’ ilmoilt’ elon, syvyyteen,

kitaansa nielleet henget veen.»

Hän virkkoi: »Herraa kiittäkäätte,

kun kotirannat vielä näätte.»

Niin vene rantaan soudettiin,

ja oitis pieneen tynnyriin –

sen oli vaattein peitelleet

tyventä, tuulta kokeneet

ja varovaiset miehet nuo –

apotti katsoi: »Mikä tuo?»

Ja karvain mielin molemmat

he kysymyksen kuulivat,

näin haastain: suuri herra niin

miks vilkaiseekaan mokomiin –

suurt’ iloapa hälle noista

on tyhjäin miesten tavaroista!

Mut yhtäkaikki sauvallaan

hän työnsi peiton paikoiltaan,

ja tynnyrin hän pienoisen

niin näki: »Mistä saitte sen?»

Nyt tuumivat he valehia

niin pettääksensä apottia,

he vaienneet ois mieluummin,

niin olisivat tehneetkin,

jos Herra ei ois auttanut,

totuutta hälle ilmaissut.

Hän kyselyyn jo kyltyi, niin

paluuta hankki luostariin.

Mut Herran miehen korvihin

sisältä pienen tynnyrin

samassa lapsen itku soi.

Mies oiva lausui: »Siinä, oi,

on lapsi! Oitis vastatkaa,

jos peljännette Jumalaa,

tuon lapsen mistä toitte tänne?

Se kuink’ on teidän käsissänne?

Mä vaadin teiltä tiedon sen.»

He epäröivät hetkisen,

puhuivat sitten niinkuin teille

jo ennen kerroin: miten heille

tuon antoi lapsen meri itse,

se miten matkas lainehitse.

He toivat maihin tynnyrin. –

Sen vanteet irroitettihin.

Ja väleen siinä nähdä sai –

iloiten siitä, tottakai –

hän piltin, josta sydän ties:

se kaunein oli pikkumies,

mink’ oli nähnyt milloinkaan

hän vaeltaissaan päällä maan.

Katkelma IV laulusta. Gregorius haluaa lähteä maailmalle.

– – – – – – – –

Gregorius näin vastas: »On

niin ylen suuren suosion

minulle suonut kauttanne

poloisten hoiva, Herramme:

ja sielullenne autuudeksi

hän lukekoon sen ikuiseksi.

Mut tämän nuoren sydämen

sytytti kiihko sellainen,

nyt ett’en teitä milloinkaan

voi seurata ma päällä maan.

Mä kolmen seikan tähden

pois tästä maasta lähden.

Syy yks on suuri häpeä:

sain herjauksen kärsiä,

myös toinen syy niin raskas on,

ett’ ajaa mun maanpakohon:

tuon kalastajan lapsi en

mä ole, nyt mä tiedän sen.

Ja taatto ollut, kukaties,

josp’ onkin aatelinen mies,

niin että ritariksi,

jos haluais hän siksi,

myös poika kelpais kyllä,

jos varukset ois yllä!

Jo lapsest’ asti mietin näin:

jos oisin jalo synnyltäin

ja rikas, silloin määrä mulla

ois ainut: ritariksi tulla.

Kas, hunajankin ihanuus

on karvas sinulle, jos suus

on hunajalle haluton.

Mi korkeint’, ihaninta on

maan päällä, omistatte sen.

Ja oikein armoitettu ken

on sitä varten syntymässä,

on hänen luonaan autuus lässä.

Tään elon rauhaan minäkin

iloisin mielin tyytyisin,

niin kutsuttu jos öisin;

mut olen luotu toisin:

tää ainoa on halu mulla

ja määrä: ritariksi tulla.» –

»Voi, poika, hyvin puhu et;

mut mieles vielä kääntänet:

papillisesta säädystään

ken luopuu ja ken kyltyykään

mies palvelemaan Jumalaa

sentähden, että haluaa

hän ritariksi, ikuinen

tie harhain, hairahduksien

on hänen tiensä. Päällä maan

ei jumalaton milloinkaan

mies, vaimo vältä häpeää,

ja taivaan myös hän menettää.

Mut sinut olin, poikaseni,

valinnut lapseks Herralleni.

Jos sellaiseksi tuta

saan sinut, riemastuta

niin mikään muu ei sydäntäin.»

Gregorius nyt vastas näin:

»Jos oikein arvioidaan,

niin ritaruudeks voidaan

nimittää mieltä, mikä tässä

pyhintä etsii elämässä.

Jumalan ritarina varmaan

on parempi kuin täällä harmaan

ois alla munkkikauhtanan,

mi verhois tekohurskahan.» –

»Oi poikani, nyt tähtes sun

niin suuri pelko valtaa mun:

kas, kaikki toimet ritarin

on oudot sulle. Myöhemmin

jos sitten ratsastaisit

sa kömpelösti, saisit

muilt’ ikuist’ ivaa osakses.

Oi, hylkää moiset haavehes!» –

»Nuor’ olen, herra. Mitä en

viel’ osaa, vasta oppinen.

Ja mieleni jos halaa mitä,

kai opin nopeasti sitä.» –

»Oi poika, mulle moni mies

mi ritaruuden taidot ties,

näin sanoi: mies ei mikään,

mi kahdentoista ikään

pääs tottumatta satulaan,

voi ritariksi milloinkaan

täyskuntoiseksi tulla.

Mut Herran lapseks sulla

on mielenlaatu oiva,

sun nuori äänes soiva

on kuorossamme kirkkaimmin,

ja ylläs munkinkaapukin

on kauniimpi kuin kenenkään.» –

»Tilalle sentään kaavun tään

ritarin asu antakaa.

Ja jos en sille kunniaa

mä tuottais, totisesti sen

suon muille, itse entisen

tään otan silloin kauhtanan.

Oi herra, sanan oikean

olette kuullut: työläs lie

edessä harjoitusten tie,

jos mieli ritariksi tulla.

Mut lapsuudesta saakka mulla

täys selvyys siitä ollut on,

ja sitä riistää mahdoton

on mielestäni. Poikanen

kun hyvyyden ja pahuuden

erotti kerran toisistaan,

siit’ asti hänen povessaan

asusti ritaruuden palo:

hän tahtoi olla hyvä, jalo.

Mut hehkuvassa mielessäin

en kuvitellut itseäin

mä kaltaiseksi Baijerin,

en liioin Franskan ritarin.

Jos onkin nähty Hennegaussa

tai Brabantissa, Haspengaussa,

kuink’ istuttava ritarin

on satulassa – paremmin

sen minä vielä tekisin;

niin alituiseen aattelin.

Oi herra, kirjoista min sain

mä tietää, sit’ en kadu lain.

Enemmän vielä mielisin

mä tietää, mutta kirjoihin

kun syventyä tahdoin,

niin – minkä sille mahdoin –

mä hengessäni ratsastin

jo oitis turnajaisihin.

Mä luin tuskin pienen tovin,

kun sydän ikävöitsi kovin

jo kimallusta kilpien –

siin’ aatos alinomainen!

Ja asemesta rihvelin

mä kelpo peistä kaipasin.

Ja sulkakynään tartuin milloin,

kuin himosinkaan säilää silloin.

Ja mikä auvo olikaan

näin uneksia: satulaan

ma nousin. Kilpi asentoon,

lujasti peitsi kainaloon.

Ja käden käyden marhaminnaan

jo ravas ratsu, tulisinnaan

mun kyllin kauas kiidättäin.

Ja kevyesti sääriäin

mä käytin ratsastajatapaan:

en hevon kupeisiin, en lapaan

ma koskettanut kannuksin;

ne mahavyöhön syövytin.

Löi hulmuharja polviani,

mut minut nähtiin ratsullani

kuin maalattuna satulaan,

kas, ryhtiin soti-soreaan.

Ja vauhkoa en ratsuain

ma suotta rasittanut lain;

sen kaikkialle kuitenkin

kuin leikitellen ohjasin.

Kun puraisusta kannusten

se syöksyi tiimellyksehen,

niin sinne tänne, peistä kohti

tää käsi jäntevä sen johti.

Vaikk’ ottelussa vielä en

mä ollut ole, tiedän sen:

mä peistäni en tähtää harhaan,

sen kärki löytää paikan parhaan.

Nyt teidän apuanne anon,

niin että ritaruuden janon

myös teoin tyydyttää ma voisin;

mä silloin onnellinen oisin.» –

Katkelma VII laulusta. Gregorius erakkona.

Gregorius niin, onneton,

laelle karun kallion

jäi kera kaiken kurjuutensa,

vaill’ armoa; ei suojaksensa

häll’ ollut vähäisintäkään,

vain avotaivas päällä pään.

Kuin satoi, kuinka tuulikaan,

lujitti hänet voimallaan

tuult’, usvaa, lunta vastaan

Jumala ainoastaan.

Ei vaatteit’ ollut hällä lain,

ei, pelkkä jouhipaita vain,

mi jalkoihin ei yltänyt,

ei käsivarsiin. Teille nyt

mä puhun täyttä totta:

niin melkein ravinnotta

hän eli, että moista kaksi

jo ollut nälkäkuolemaksi

ois, taivas tietää, viikkokautta,

jos Vapahtajan armon tautta

ei lievityst’ ois saanut hän.

Tuon ravinnon nyt selitän:

kas, ohut vesisäije vain

kivestä tiukkui kimaltain.

Hän kolon kaivoi kivehen,

se keräs vettä suullisen;

mut vettä liukui vähän niin,

ett’ illast’ aamunkoittamiin

se kolon tuskin täyttää voi:

miesparka joka tipan joi.

Ja kymmenen ja seitsemän

niin eli tuskan vuotta hän.

Sit’ eivät usko muutamat,

he sentään väärin uskovat:

kas, Jumalalle päällä maan,

mit’ ikänä hän tahtoiskaan,

ei mikään mahdotonta ois.

Mit’ ihmett’ ei hän tehdä vois!

Suom. Uuno Kailas.

Lähde: Saksan kirjallisuuden kultainen kirja. 1930. Toimittanut Rafael Koskimies. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.