Greeta Haapasalo.

Kirjoittanut Antti Mäkinen


Saulin sielun langennehen
Pimeys kun peitteli,
David soitti kanneltansa:
Pahat henget pakeni!
Kansanhengen kärsiessä
Pimeimpiä aikojaan,
Suomen kannel kai’utteli
Ihaninta soittoaan.
Kansa kärsi, vuoti verta:
Itki kieli kanteleen;
Mutta soiton kyynelistä
Vuosi voimaa sydämmeen.
Kansa kesti, vaarat voitti –
Riemu rinnat liikuttaa:
Vapis kieli kanteleessa,
Sydänkulta kuohahtaa!

Uusi polvi vainioilta
Niitti viljan kypsyneen,
Uusi into virkistytti
Kansanhengen elpyneen.
Mutta kannel, soitto Suomen,
Salomaille saarekseen
Unhotettu, yksinänsä
Itki kaihon kyyneleen.
Nyt on kannel unhotettu!
Niinkö? Eipä vainenkaan:
Konsa sydän tuskiansa,
Kansa soittaa kanneltaan.
Joutui uusi tuskan aika –
Leipä loppui kansalta:
Kamalinta niittoansa
Niitti nälkä – kuolema.
Silloin kansan tytär kaino
Kanteloisen polvelleen:
Mitähän, jos yrittäisi
Sillä leipää lapsilleen?
Vapis ääni kanteleessa,
Sydän sykki kovemmin,
Kyyneltulva tukahutti
Laulut hellän sydämmen.
Synkkä suru sydämmessä
Maata pitkin kuljetaan:
Laulu vieri, kyynel vieri –
Kuule hänen soittoaan!
Siinä läikkyi lemmenliekki,
Tuli tuima sydänten,
Värähteli vienommasti
Soitto sydänsurujen.
Kansa tunsi omaksensa
Laulun vienon, armahan,
Tunsi tuskat sydämmensä
Kanteletta soittavan.
Samuelin mahtihengen
Nosti vaimo Endorin:
Väinämöisen tenhovoiman
Nostattelit kantelin.
Sinä – Greeta Haapasalo
Saatit Suomen kanteleen
Loukkahasta pöydän päähän
Entiselle sijalleen.
Nouse kansa, kaunistellos
Vanha kannel uudestaan
Tuorehella seppelellä –
Suruhuntu riisutaan!
Niinkuin ylkä nuoruutensa
Morsianta hehkuvaa,
Niin nyt kohtaa kansanhenki
Kanteletta sointuvaa.
Kai’utellos, Suomen kansa,
Kantelettas mahtavaa,
Kunnes soinnut säveltesi
Ajan aallot kuohuttaa!


Lähde: Mäkinen, A. 1912: Runoelmia. Helsinki.