Giordano Bruno

Giordano Bruno. Kirjoittanut Hilja Pärssinen

»Auk’ ahdas kammio ja rikki lukot,

nää muurit valhe pystyttänyt on.

Pois silmiltä jo sitehet ja tukot,

mä tahdon pääni nostaa valohon!»

Näin lausui hän ja rautaoven mursi,

läks’ elon ulappata kyntämään.

Totuuden valtamerta kiisi pursi,

ja munkki istui siinä mietteissään.

Toin toistaan suurempi nous’ hyökylaine

ja purtta vasten kuohujansa löi.

Mut rintaa painoi lyijynraskas paine,

kun yöstä päivähän se ikävöi.

Säteili jalo otsa, silmä hohti,

kun nous’ hän vapautta vaatimaan.

Hän paavin meuratessa seista tohti,

ja sanat kumpusi nää huuliltaan:

»Pois kirkon valheopit, dogmit löyhät,

joit’ ompi sommitellut kataluus.

Ne mielen autioi ja ontot, köyhät

koht’ oomme, ell’ei koita valo uus.

Pois kuvat helvetin nuo, jotka maalas

vain uskottavaks’ vilppi, viekkaus.

Jo kyllin kauan sumun suossa kaalas

tää kansa, alkakoon jo nousemus.

Pois hengen kahleet, sitehistä vapaa

meill’ olkoon omantunnon uskonto.

Jumalaa palvellessa omaa tapaa

nyt kukin noudatella saakoon jo!

Ja kunniahan tieteen tulisoihtu,

se koskaan pettänyt ei tutkijaa.

Nyt sammuttakaa virvatulten loihtu,

kun valon aurinkoinen sarastaa.

Ikuisen valon iki-uusi hohto

taas etehemme tuolta heijastaa.

Pois kehnot paimenet ja heidän johto,

yön helmaan ihminen ei kuolla saa.

Kun aatos kätkettihin ihmisrintaan

niin luotiin elämää se antamaan.

Me möisimmekö nyt sen kullan hintaan

ja vaihtaisimme valtaan, mammonaan.

Ei! Outona ja suojatonna ennen

mun käyköön tieni, korkeelle se vie.

Mä minne kulkenenkin, minne mennen,

tok’ ihanteille uskoton en lie.

Lyö meri vaahtojas ja kuohu povi,

kun sankarelon kuuluu kutsumus,

Nyt aukee vapauden valtaovi

ja uuden ajan alkaa sarastus.»

Näin lausui hän, ja vastakaiku heikko

se ajan yöhön hukkui pimeään.

– Mut kaameana nousi vainon peikko

»kerettiläistä» tuota syyttämään.

Tok’ on hän tyyni, niinkuin mies sen uskon

mi vankityrmääkään ei säikähdä. –

On pyhä taistelo eest’ aamuruskon,

kun ympärillä yö on pimeä. –

Giordano Brunon vankilaan he telkes,

mut vapaan hengen kahlita ken voi.

Ja hälle kirkkaammaksi totuus selkes,

ja vapahduksen valtalaulu soi.

Hän tuomittiin, ja roviolle kuolee

mies Italian suurin, puhtahin.

Oi kohtaloa julmaa, tuota huolee

nyt jälkipolvi runsain kyynelin.

Mut muisto elää kunniakas, pyhä,

ja elää ikuiset ne ihanteet. –

Myös meidän kaihomme on kauvas yhä,

vaikk’ edessämme myrskyset on veet,

On kauas kaihomme ja innoin saamme

totuutta, oikeutta puoltamaan.

Me vapaaks’ ajatus jo vaatikaamme.

– Giordano Bruno suott’ ei kuollutkaan.

Viipuri, 1904.

Lähde: Liinamaa, Hilja 1908: Lausuttavia runoja. V. Työväen sanomalehti o. y., Helsinki.