Ginevra

Ginevra. Italialainen satu. Kirjoittanut Domenico Maria Manni

Vuonna 1396 eli viisas neito Ginevra Amieri, aadelisesta su’usta, Florensin kaupungissa. Händä pidettiin kaikkein hyväin avuin peilinä ja koska hän käveli turulla, niin kansa tungeiksi hänen ymbärillensä katsomaan hänen kauneuttansa ja kuundelemaan hänen viisaita sanojansa. Siellä näki händä nuori aadelinen mies Antonio Rondelli ja syttyi rakkaudesta siihen ihanaan neitoon. Neljä vuotta ajatteli hän ainoastansa Ginevraa, seurasi händä joka paikkaan, ja andoi hänen selkiästi tietää, kuinga suuresti hän händä rakasti. Hän vaati händä monda kertaa aviopuolisoksensa, mutta Ginevran isä ei suostunut siihen. Tämä ei voinut suingan mitään sanoa Antonion käytöstä vastaan, mutta oli ylpiä ja tahtoi rikasta ja korkiasukuista vävyä. Sentähden andoi hän tyttärensä Ginevran nuorelle rikkaalle ritarille Fransesko Agolantille, joka myös vei sen kauniin kukkaisen kotiinsa.

Tämä sanoma tungesi niinkuin miekan kylmä terä Antonion sydämeen. Kaikki hänen toivonsa hävisi pois ja hän teki pyhän lupauksen, ettei koskan naida toista ja hänen ainoa ilonsa oli, että jongun kerran etääldä katsella sitä, jota hänen sydämensä rakasti.

Siihen aikaan ilmestyi kauhia rutto tauti Florensin kaupungiin. Ginevra sairasti myös, mutta ei ruttoa. Kuitengin oli hänen tautinsa niin kova, että se vei händä haudan kallalle. Hänen vanhimbansa ei luopuneet hänen vuoteestansa, vaan hieroivat hänen ohauksensa, jalkansa ja jäsenensä lääkitseväisillä vesillä ja voiteilla, mutta tauti koveni aina enämmin, sairas kylmeni ja jäykistyi, suonet herkesivät käymästä ja hän makasi kohta kuolleenna. Ginevran omaiset surivat ja itkivät, ja peläten, että hänessä oli rutto, jouduttivat he hänen hautajaisensa ja veivät händä kirkonmaalle kammioon. Kauvan aikaa sen jälkeen näytettiin vielä haudan kivi, johon Ginevran nimi oli hakattu selkeäillä puustavilla.

Antonio, joka myös seurasi kuollutta, viipyi kauvemman muita kammion luona ja valitti itkein ”nyt on kuolema ottanut kaiken minun iloni maan pääldä.” Sitte palasi hän surullisella mielellä kotiinsa.

Ginevra makasi muutamia tundia kylmänä hengettömänä maan kammiossa. Mutta ei hän kuitengan ollut oikein kuollut, vaikka taudin voima oli salvannut hänen hengensä ja jäähyttänyt hänen kauniin ruumiinsa. Kello kahden aikana yöllä heräsi hän tuonelan unesta ja sanoi: ”Missä minä olen? – O taivallinen isä! auta minua, sillä sinuun ainoaan minä turvaan.” Sitte nosti hän vähän päätänsä ja kuun paiste langesi pienestä kammion raosta hänen silmiinsä. Hän nousi ylös ja rohvasi sydändänsä rukouksella, pyyhki pois kyynnelleensä ja meni raolle, josta kuun valo tuli. Siellä löysi hän rappuisen, istui siihen vähän aikaa, nousi sitte rappua myöden ylös, ja tuli haudan ovelle. Kivi, joka sulkesi oven, ei vielä ollut kiinitetty, vaan heitetty vallolliseksi; hän koetteli lykätä sitä paikaldansa ja koska ei se ollut aivan raskas, niin se läksi pois ja Ginevra pääsi ulos kammiosta. Tämä tapahtui lokakuussa ja syksyinen tuuli oli kylmä ja vihava. Ginevra meni miehensä Franseskon kartanon tykö ja kolkutti porttia. Fransesko, joka vielä oli valvoillaan ja istui ajatuksissansa uunin vieressä, hyppäsi ylös tuolilda koska hän kuuli kolkuttamisen, avasi ikkunan ja kysyi: ”kuka siellä kolkuttaa?” ”Ginevra, sinun vaimos,” vastasi tämä ”etkö sinä kuule minun äändäni? etkö sinä tunne minua?” Nämät sanat sen puolison suusta, jota hän muutamia tundia ennen näki upotettavan haudan kammioon, täyttivät hänen sydämensä pelvolla ja kauhistuksella. Hän teki ristin rindaansa ja sanoi: ”lepää rauhassa sielu parka! Minä tahdon rukoilla Jumalaa, että hän andaisi sinulle ijankaikkisen rauhan.” Näillä sanoilla sulkesi hän ikkunan ja meni vuoteseen peitteen ala. Koska se onnetoin Ginevra tuli näin hyljätyksi mieheldänsä rupesi hän itkemään ja sanoi ”mihin minä nyt joudun? minun täytyy hukkua ennen aamua!” Hän kokosi kuitengin voimiansa ja meni isänsä kartanon tykö ja kolkutti porttia. Isä ei ollut kotona, mutta äiti tuli kohta ikkunalle ja kysyi: ”kuka ulkona kolkuttaa?” ”Teidän tyttärenne,” vastasi Ginevra heikolla äänellä. Äiti hämmästyi ja huusi: ”O sinä rakas sielu! Minun tyttäreni taivallinen sielu! Mene rauhaan ja ole Herran tykönä Hänen paradisissansa.” Näin sanoden sulkesi hän ikkunan. Ginevra itki katkerasti ja valitti elämänsä surkeutta.

Mutta Jumala jota hän avuksensa huusi vahvisti händä hänen heikkoudessansa niin ettei hän jäänyt kadulle vaan kulki vielä enonsa huoneen tykö, joka asui Florensissä. Siellä kolkutti hän porttia ja anoi Jumalan tähden, että händä laskettaisi sisään, mutta eno vastasi: ”heitä elävät rauhaan, sinä kuollut ruumis, ja ole levolla, sillä sinun sielus istuu Jumalan oikialla kädellä.” Nyt loppui kaikki Ginevran voima ja näändyneenä vaipui hän kadulle ja odotti kuolemata. Koska hän oli jongun ajan näin ollut suuressa tuskassa ja epäilyksessä andoi Jumala vielä vähän toivoa hänen sydämeensä. Hän muisti kuinga paljo hartautta Antonio oli osottanut hänelle, ja koska ei hänellä enämbi ollut missään turvaa kuljeskeli hän hiljaan Antonion huonetta kohden ja kolkutti ovea, ja kuin hän oli kolkuttanut langesi kylmettyneenä kynnykselle. Antonio oli valvoillaan surullisella mielellä, ja avasi ikkunan ja kuuli hiliaisen äänen joka sanoi: ”minä olen se onnetoin Ginevra, Jumalan rakkauden tähden, auta kurjaa, jonga koko mailma on hyljännyt.” Antonio otti kynttilän ja meni avaamaan ja pelästyi suuressa ilosta, koska hän näki, että se totudessa oli Ginevra. ”Se on hän,” huusi Antonio ja käski piika tulemaan avuksi. Kahdenkesken nostivat he Ginevran, joka oli melkein jäykkä ja kandoivat likimmäiseen kammariin. Antonion äiti tuli myös siihen, ja lämmitti liinavaatteita, riisui Ginevralda pois kylmät ja kasteesta ja kyyneleistä märät kuolleen vatteet, ja pani pehmeään ja lämbymään vuoteeseen. Antonio tuli sitte vuoteen tykö ja seisoi liikkumata kokonaisen tunnin levottomalla mielellä, katsellen jos Ginevran piti elämän taikka kuoleman. Vihdoin Ginevra heräsi ja näki Antonion, joka sanoi: ”ole hyvässä turvassa, minun armaani, ja käske mitä minun pitää tekemän.” Ginevra vastasi: ”ensin, Antonio, annan minä kunniani sinun suojeluksees; muista, että minä sitte vasta etsin sinun apuas, koska kaikki minun omani olivat hyljänneet minun.” Hän puhui sitte mitä hänelle tapahtunut oli ja sanoi: ”minä olen nyt sinun vieraas. Jos minä ennen olen ollut kova sinun rakkaudelles, niin älä ole vihainen, sillä minun täytyi olla kuuliainen vanhemmilleni. Anna minulle andeeksi, nyt minä näen sinun hyvyydes ja uskollisuudes. Mutta me tahdomme toisten siitä puhua. Minä olen sangen heikko engä ole mitään nautinnut kauvalle aikaa, anna minulle vähän ruokaa.” Antonion äiti meni siinä paikassa hakemaan ruoka aineita ja piika juoksi kelleriin ottamaan parasta renskaa. Heidän poisollessansa sanoi Ginevra Antoniolle: ”ota päällysvaattees ja mene minun haudalleni ja pane kivi paikallensa haudan ovelle, ettei kukan tietäisi minun sieldä poistulleen.” Antonio teki niinkuin hän käski ja sulki haudan oven kivellä ja palasi takasin.

Neljän päivän perästä tuli Ginevra terveeksi ja oli kaunis niinkuin ennengin. Antonio meni hänen tykönsä ja kysyi surkealla äänellä: ”sano minulle, Ginevra, mitä sinä nyt aivot tehdä, tahdotko sinä luopua minusta ja mennä endiselle miehelles.” ”En suingan,” vastasi Ginevra ”jos sinä tahdot, niin minä tulen sinun vaimoksesi.” ”Suokon Jumala”, sanoi Antonio ”että minä voisin naida sinua, niin minä olisin onnellisin kaikista ihmisistä.” Ginevra sanoi: ”älä epäile siitä, koko kaupungi tietää, että minun mieheni Fransesko hautasi minua niinkuin kuollutta ja kuolema katkasee aviositeet, minä voin sentähden tulla sinun omakses. Mutta minulla ei ole vaatteita, mene sentähden minun endisen mieheni tykö ja osta häneldä kaikki minun vaatteeni mistä hinnasta tahtojan.” Antonio meni ja osti Ginevran vaatteet.

Toisena päivänä puetti Ginevra itsensä häävaatteihinsa, ja läksi Antonion äitin ja piian kanssa kirkkoon. Koska ihmiset näkivät heitä kadulla niin moni luuli tundevansa Ginevran ja sanoi: ”nämät vaatteet ovat ne samat joissa hän vihittiin Fransesko Angolantin kanssa kirkossa.” Tapahtui, että Ginevran äiti kävi myös samaa tietä, hän seisahtui ihmetellen ja sanoi: ”eikös voisi luulla, että tämä nainen on minun tyttäreni.” Ja koska hän tuli likemmin ja katsoi tarkkaan Ginevran päälle, huusi hän vavisten: ”oletko sinä totisesti minun rakas tyttäreni mikä ihme on temmannut sinun kuoleman käsistä.” Mutta Ginevra ei virkkanut mitään, vaan meni ohitse. Kansan joukosta tuli myös Fransesko, joka oli kuullut tätä kummaa, ja tunsi puolisonsa ja kysyi mistä hän tuli ja kuinga hän oli päässyt haudasta. Ginevra vastasi: ”et te ole suingan minua pelastaneet haudasta, vaan te veitte minua sinne, ja koska minä palasin sieldä teidän tykönne niin te ajoitte minua pois; Antonio on minun pelastanut, andakat minun sentähden olla rauhassa, sillä en minä koskan tule teidän kattonne ala. Ginevran äiti itki ja Fransesko valitti kaksinkertaista erhetystänsä. Antonio tuli myös siihen ja Fransesko sanoi hänelle: ”sinä olet ollut minun ystäväni ja nyt sinä tahdot ottaa minun vaimoani.” Antonio vastasi: ”en minä ole vietellyt händä, sillä hän on ollut minun äitini luona, joka on kunniallinen rouva, mutta minä nain händä vielä tänä iltana, sillä ei sinulla enää ole mitään oikeutta häneen.” Fransesko huusi: ”no, Piispa duomitkon meidän asiamme, ei hän salli sitä!” ja meni pois.

Kohta tuli Arki-Piispalda käsky, joka kutsui Ginevraa hänen duomioistuimensa eteen. Ginevra meni sinne, ja Arki-Piispa kysyi häneldä: ”sano, minun tyttäreni, miksi et sinä tahdo elää miehes kanssa yhdessä?” Ginevra ilmoitti hänelle kaikki mitä tapahtunut oli ja päätti puheensa näillä sanoilla: ”minun mieheni vei minua eläväldä hautaan, ja koska minä sieldä palasin hänen tykönsä, niin hän hylkäsi minua taas, kuolemaan syksyiseen yöhön; minä kuleksin kaksi tundia kaupungin ymbäri, ja ylenannettu kaikilda olisin minä hukkunut, jos ei Antonio olisi pelastanut minun. Että minä elän on hänen työnsä, sentähden on minun elämäni hänen. Teidän duomionne on taivaan duomio, se on armelias ja oikia.”

Fransesko ei voinut siihen vastata mitään ja Arki-Piispa, jolla oli valda sitoa ja päästää, andoi Ginevralle eron Franseskosta ja siunasi hänen uuden avioliittonsa Antonion kanssa.

Lähde: Sanan Saattaja Viipurista -lehden vuosikerta 1833, 14. syyskuuta s. 1–3, 21. syyskuuta s. 1–4. [Tekstikorpus]. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki. Viitattu 23.12.2006. Sisältyy kokoelmiin 1800-luvun korpus: Sanan Saattaja Viipurista, vuosikerta 1833. Saatavissa osoitteesta http://kaino.kotus.fi/korpus/1800/meta/ssv/ssv1833_rdf.xml.