Gezelius
Gezelius Kirjoittanut B. F. Godenhjelm |
- »Maan mainiona eikö Ruotsin valta
- Nyt kansain kesken loista avaralta,
- Ja eikö Itämerta aaltoisaa
- Se äidin lailla sylihinsä sulje
- Ja ylpeänä voiton teitä kulje,
- Rohkeesti vastustaen maailmaa?
- Kuningas yksi sitä hallitseepi
- Ja yksi kansa siinä vallitseepi,
- Se kansa uljas Ruotsin kansa on;
- Siis kaikkialla missä voittoisana
- Sen lippu liehuu, siellä mahtavana
- Sen kieli yksin arvon saakohon.
- Mut mitä täällä teidän seuduillanne
- Ma kuulen, herra piispa? Kirkoissanne
- Soi kieli outo, halpa Suomenmaan.
- Miks suvaitsette tuota kurjaa kieltä?
- Se ylevämmän siirtyköhön tieltä,
- Tuon Ruotsin kielen jalon, arvokkaan.»
- Niin Ruotsin mies se puhui korskeasti;
- Sen kuuli vakavana loppuun asti
- Gezelius piispa. Sanan pontevan
- Hän sitten lausui, vaikka tyynin mielin:
- »Näin sanoo Pyhä Kirja: kaikin kielin
- Jumala pitää tunnustettaman.
- Te tahdotteko Hänen kunniaansa
- Vähentää, joka suureen maailmaansa
- Loi kansat, määräs kielet kansoillen
- Ja heille kullekin soi tehtävänsä,
- Ett’ yhä töillänsä ja kielellänsä
- Hänt’ ylistäisi kansa jokainen?»
- Vait oli Ruotsin mies. Mut nuorukainen
- Sen kuuli. Siitä säen pienokainen
- Lennähti nuorukaisen sydämmeen.
- Se liekiks yltyi, joka leimahdellen,
- Jusleniuksen mieltä lämmitellen,
- Toi valon kirkkaan hänen sielulleen.
- Välkähti aatos hänen hengessänsä:
- On Suomen kansallakin tehtävänsä,
- Johonka sitä kutsuu sallimus;
- Ei mua houkuttele loisto, maine,
- Mun kyllin on, ett’ olen Suomalainen:
- Meillekin koittaa päivän valkeus!
Lähde: Grotenfelt, Kustavi (toim.) 1899: Väinölä: Helmivyö suomalaista runoutta. Werner Söderström, Porvoo.