Fritiofin satu: 12. Fritiofin palaus
11. Fritiof Angantyyrin luona | 12. Fritiofin palaus. Fritiofin satu Kirjoittanut Esaias Tegnér |
13. Balderinrovio |
- Sini-ilmat kevättä hengittää,
- taas maasta nousevi ruohonpää.
- Nyt kiittäin jaarlia Fritiof ohjaa
- päin aavaa purtensa kohti Pohjaa,
- kuin musta joutsen se riemuissaan
- käy selkää seijasta halkomaan;
- mut länsituulet ne riemumielin
- vain piukkaa purjeissa kevätkielin,
- ja neidot Eegirin ilakoi,
- ja purtta lykkien karkeloi.
- Niin hauska hällä, ken keulan johti
- pois kaukoretkiltä maataan kohti,
- miss’ suitsuu vastassa kotilies,
- min lapsuusmailmoja muistaa mies,
- min leikkilehdoissa aukee ummut,
- ja miss’ on vihreinä isäin kummut,
- ja neito lempivä rannallaan
- päin merta katsovi kaihoisaan. –
- Kuus päivää purjeita tiukkaan kiintää,
- mut seitsemäntenä silmään siintää
- kuin tumma juova, mi leviää
- ja saariks muuttuu ja maaksi jää.
- Hän oman maansa jo näkee tuolla,
- hän näkee lehviköt päivän puolla
- ja rinnat kallion paljahat
- ja kuulee koskien kuohinat.
- Hän nientä, salmea tervehtiipi,
- pyhälehdon siimeessä purjehtiipi,
- miss’ yössä istunut riemuiten
- oli hän ja Ingeborg haaveinen.
- ”Miks ei nyt näy hän? – ei aavistakkaan,
- miten keinuu likellä pursi rakkaan!
- Tai ehkä jätti hän Balderhaan
- ja suree saleissa kuninkaan
- ja kertaa kultaa ja soittaa, raukka.”
- Nyt templin harjalta nousee haukka,
- lyö kokoon siipensä, laskeuten
- kuin ennen Fritiofin olallen.
- Se väippyy siinä, kuin haastais ikään,
- sitä pois ei houkuta sieltä mikään,
- se keltakynsillä raapustaa,
- ei rauhaa anna, ei rauhaa saa;
- pään painaa Fritiofin korvan puoleen,
- kun seikka ois, joka saa sen huoleen;
- ehk’ Ingborgilta se viestit tuo,
- mut kenpä tajuisi äänet nuo!
- Elliida nyt sivu niemen siukuu,
- kuin sotka riemuin se lahteen liukuu
- ja työntää eeltänsä aallokon,
- mut Fritiof hilpeä keulass’ on.
- Hän hieroo silmää, hän käden antaa
- taas otsaa värjötä, katsoin rantaa;
- mut kuinka hieroo ja katsookin,
- niin Framnäs ei tule silmihin.
- Lies paljas siinä on paikoillansa,
- kuin urhon luisto on kummussansa;
- miss’ seisoi kartano, palomaa
- nyt tuhkaa tuulehen tupruttaa.
- Hän kiukuin katkerin jättää purren,
- luo palopaikkoihin katseen surren
- ja lapsuuskotiinsa, taattolaan.
- Jo saapuu pörheä koira Braan,
- mi riistaretkillä useasti
- kävi kimppuun kontion urhoisasti.
- Se juoksee, rehkii ja riemuitsee,
- ja vasten herraansa hyppelee.
- Hepo maidonvalkoinen, ratsu raisu,
- kuin joutsen uljas, kuin kauris vaisu,
- min Fritiof nuorna jo satuloi,
- se kiitää haasta ja teutaroi.
- Se hirnuu riemuin ja leivänpalaa
- sen turpa herransa käestä halaa.
- Mut Fritiof raukka on anniton,
- hän noita köyhempi itse on!
- Vait, murhein, koditta – vaikka ko’issa –
- nyt Fritiof astuvi raunioissa,
- kun vanha Hilding jo saapuu luo,
- lumipäinen kasvattajansa tuo.
- ”Mitä nään, en kummeksi”, Fritiof haastaa,
- ”kun pois on kotka, he pesän raastaa.
- Työt uljaat Helgen on rauhaks maan!
- Mies ei syö hallitusvalojaan,
- – hän pettää jumalat uhrikoltoin,
- käy valtamatkaansa[1] murhapoltoin.
- No, niin en surre, kuin suututtaa;
- mut miss’ on Ingeborg, lausukaa!” –
- Noin vanhus vastasi: ”Tiedot kuule,
- mut niist’ en riemua saavas luule.
- Ring jälkeen lähtösi maahan sai,
- viis yhtä vastahan varmaan kai.
- Oli taisto laaksossa templin luona,
- ja puro kuohuili hurmevuona.
- Vain leikkilauseita Halfdan ties,
- mut sentään taisteli niinkuin mies.
- Koin peittää kilvellä ylhää lasta,
- tein parhaat huomiot alkajasta.
- Ei leikki jatkunut pitkällen,
- ja pako Helgen jo päätti sen.
- Mut noin kuin kaikkosi Aasain veikko,
- jo tuleen kartanos pisti peikko!
- Nyt pantiin veljille ehdoks tuo:
- Ring kuninkaalle he siskons’ suo,
- hän kääntää koston, mi uhkaa Norjaa,
- Ring muuten maan sekä kruunun korjaa.
- Kävi ees-taas airuet toimessaan,
- mut Ring vei nuorikon kotiaan.” –
- ”Oi nainen, nainen!” nyt Fritiof riehui
- ”Ens aatos, Looke[2], mi päässäs liehui
- se oli valhe, ja maahan sen
- toit naisen muodossa miehillen.
- Sinisilmä valhe, mi tuottaa turmaa,
- min viekkaus viehtää, min kyynel hurmaa,
- rusoposki valhe ja kutripää,
- min on hyve heikko kuin kevätjää;
- soi turhuus, vilppi, kun kuiskeen kuulet,
- on valapattoiset raikkaat huulet. –
- Oi, häntä niin toki rakastin,
- niin lemmin, lemmin mä vieläkin!
- En lapsuusleikkiä muistaa voisi,
- miss’ ei hän armaani ollut oisi.
- Jos urhotöitä mä mietin, tein,
- hänt’ aina aattelin palkaksein.
- Kuin puut, jotk’ yhtyivät juurakoista,
- jos taivaanlieskalla Toor lyö toista,
- myös toinen kuihtuu, mut lehvihin
- jos käy se, lehtivi toinenkin:
- niin aina seisoimme vieretyksin,
- en tunne, kuinka on olla yksin.
- Nyt olen yksin. Sa taivainen,
- mi kultalaattahan piirtäen,
- otat valat vastaan, sa Vaar[3], jää pilvees,
- älä enää piirtele, heitä ilvees!
- Saat laattas valheita täyteen vaan,
- ja hyvä kulta se hukataan.
- Ma sadun Nannastas, Balder, kuulin,
- mut totuus äänny ei ihmishuulin,
- ja ihmisrinta on uskoton,
- kun vilppi Ingborgin ääness’ on: –
- se soi kuin tuulahdus ruusustoiden,
- kuin Braagen harppu se helkkyi soiden!
- Ma harpun helkkeistä kyllin sain,
- en muista uskotont’ armastain.
- Mihin liehuu myrsky, mä lasken merta,
- ja aavat ulapat juokoot verta!
- Miss’ ikään miehiä niitetään,
- en pois jää leikistä minäkään.
- Jos vastaan käy joku kruunupäinen,
- saa nähdä, lienenkö sääliväinen.
- Jos kalpain kalskeessa kohdannen
- ma nuorukaisen, mi lempien
- viel’ luottaa houkkana uskoon rakkaan,
- jo miehen säälistä maahan hakkaan;
- niin näkemättäpä hältä jää
- tää petos, pettymys, solvaus tää!” –
- ”Veri nuori kylläpä kuohahtaakin”,
- ties vanha Hilding, ”ja viihtää saakin
- sitä vuotten lumet ja jäähdykkeet,
- mut jalo-immelle väärin teet.
- Älä kasvinsiskohos syytä kanna,
- syy kohtaloille sa nornain anna:
- kuin iskut ukkosen lankee nää,
- niit’ ei voi ihminen järkyttää.
- Vaikk’ itkusilmin ei nähty liljaa,
- kuin Viidar[4] muinoin hän kärsi hiljaa,
- hän suri vait, kuni vaiti on
- haan kyyhky, kuoltua puolison.
- Toki mulle murheensa ilmi haasti,
- hänt’ tuska ääretön salaa raasti.
- Kuin alli, milloin se haavan saa,
- veen kätköön, pohjahan sukeltaa
- ja vertyin näyttävi hoivaa saavan,
- kun lientyy päivältä polte haavan:
- niin yöhön kätki hän tuskan tän,
- mä yksin näin, mitä kärsi hän.
- ”Olen uhri”, noinpa hän usein äänsi,
- ”nyt rauhanimpi, mi vainon käänsi
- lumikellot saa, ja jo talvikkein
- he uhrin kietoo; mut oikein tein!
- Ois mulle kuolema armahdusta,
- mut Balder vaativi sovitusta;
- käy hitaaks kuolema uhrillen,
- sen sydän tykkii ja suonet sen.
- Mut heikon taistelut muilta salaa!
- vaikk’ kärsin, surkua en mä halaa;
- tytär Beelen kestävi murenet,
- mut Fritiofille vie terveiset!” –
- Hääpäivä niin tuli. (Oi, jos jäänyt
- ois riimusauvastan’[5] päivä tää nyt!)
- Kävi templiin kulkue: valkeissaan
- siin’ immet, miehet ne aseissaan
- vait seuras laulajan johdatusta.
- Vei kalvaan morsion ratsu musta.
- Hänet murheen hengeksi luulla voi,
- mi pilvelt’ öiseltä katseen loi!
- Ma nostin liljani ratsahilta
- ja templiin niin hänet portahilta
- vein luokse alttarin: selvähän
- nyt valan Lofnille[6] lausui hän;
- vait viipyi Balderin jalkain eessä,
- mut kaikki muut oli silmät veessä.
- Nyt Helge ranteella impyen
- näki renkaas, pois jo hän sieppas sen:
- se käteen Balderin nyt on jäänyt.
- En voinut vihaani pidättää nyt,
- mä miekan riuhtasin huotrastaan,
- mies siin’ ei maksanut suurtakaan.
- Mut Ingborg kuiski: ”Äl’ isä kulta,
- ois veli voinut tän säästää multa;
- mut siedän paljon ja henkiin jään!
- saa Ooden tuomita välin tään.” –
- ”Voi Ooden tuomita”, Frithiof ääntää,
- ”mut myös mä tuomion tahdon sääntää.
- Nyt juhla Balderin lienee kai,
- ja jo templiin kruunattu pappi sai,
- tuo murhapolttaja, myyjä siskon,
- mä myöskin tuomion häneen viskon.” –
- ↑ Kun kuninkaat astuivat hallitukseen, matkustivat he kautta valtakunnan vannomassa kuningasvalaa. Tämä oli valtamatka.
- ↑ Pahan voima.
- ↑ Valojen jumalatar.
- ↑ Eräs Aasalainen.
- ↑ Sauva, johon talonisäntä merkitsi muistiin tärkeämpiä tapahtumia.
- ↑ Avioliiton jumalatar.
Lähde: Tegnér, Esaias 1905: Fritiofin satu. Suomentanut Valter Juva. Esaias Tegnérin lyhyesti kuvaillut Valfrid Vasenius. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.