Frithiof tuloo Kuninkaan Ringin tykö

Frithiof tuloo Kuninkaan Ringin tykö *).
(Ruotista suomennettu).
Kirjoittanut Esaias Tegnér


Ring Kuninkas, rahillaan, jouluna oltta joi,
Sen viereen istui puoliso, nuor’ ja kaunis toi;
Kuin syys ja suvi nähtiinpä niitä vierekkään,
Tuo oliik sulo kevät, se kolkko syksy hään.
Niin tupahanpa tuli jo ukko vieras sinn’;
Hään peästä jalkoin asti nahoissa pukeiksin.
Hään piti kepin käissään, ja kävi kyyryssään;
Mutt’ korkeemp’ kuin ne toiset, niin oli kuitenk’ hään.
Hään istuaksein paniin, sopessa, pankolla;
Siin’ onki köyhäin paikka, ainakin arvolla.
Nuo hovinherrat nauroit, ja iskit silmänsä;
Ja sormellaan osotti, ukkoa, ilvensä.
Nyt vihastuipa vieras, sen silmät leimahtaa;
Hään miehen, yhen heistä, rinnoista kiini soa.
Ja sukkelasti keänsi sen ylös-alaisin.
Ne toiset vaikenivat: myö oisiik tehnyt niin.
«Mikäpä häly tuolla? Kuk’ murtaa rauhaani?
«Niin tules ukko tänne, puheillen, kultani!
«Mikä on nimeis? Mistäs sä olet? Mitäs hait?
Niin sanoi, vihapäissään, kuninkas – muuta pait.
«Kyll’ paljonpa sa kysyt! Voan minä vastaan sull’:
«En annak nimein kellen; se kuuluupi minull’.
«Katumuksessa synnyin, puutos mun taloni;
«Tänn’ tulin Ulvilasta, – siin’ vietin yötäni.
«Ma ennen muinon kulin, merellä, laivalla;
«Sill’ oliik vahvat siivet, se lensi ilolla.
«Mutt’ nyt jo hyljättynä, se jäätyy rannalla;
«Itek oon vanhaks tullut: vaivapa vanhalla.
«Ma tulin tiijustellen, opiksi, mieltäisi;
«Niin tehtiin mullen pilkkaa, en olek narriksi!
«Ma sain niskasta narrin, ja keänsin häntä päin.
«Suok anteeksi Kuninkas! – Tok’ vahinkoksi ei.»
«Et pahoinpa sa panek sanojais, veikkonen!
«Sill’ kunnia vanhoille»: istuppas pöyvällein!
«Voan heität hoamuis poisi! Sun soisin nähäkseinl
«Piilten ei ilo synnyk, toivonpa ilon, näin.»
Ja nytpä, vieraan peältä, läks’ karhun nahka vain,
Sen vanhanpa siassa, nyt nähtiin nuorukain;
Ja otastapa aina hartioin liepeelle,
Sen kelta tukka laineht’, kuin kulta-viipeleet.
Hään seisoi siinä, uljas, sini-sametillaan,
Hopein solettu vyössään, kussa tapiola
Oil kauniist’ kuvaeltu, peotkin, luonnossaan,
Ne, ympäir kupeitansa, tavoitti toisiaan.
Kalvoisimessaan kantoi renkaan, kullasta, uus;
Kupeeltaan riipui miekka, kuin tuli-leimaus,
Silmällä vakavalla, hään kahtoi ympäir, nuon –
Hään kaunis oil kuin Balder, ja uhkea kuin Thor.
Hämmästy’n Inkan poskeet, ne muutti karvansa:
Kuin revon-tulet poahtaa tunturin hankia,
Kuin kahet lillukaiset, tuulen tuimuuessa,
heilyyvät laineen peällä – niin liehytt’ rintansa.
Nyt puhalsivat torveen, ja kaikki hiljaks’ jäi;
Sill’ nyt oil luvan hetki, jota käytettiin näin:
Sinn’ tuotiin oras Frejrin, joll’ omena, oil suuss’,
Kukilla kaunistettu, nelj-ryömin, kaunis, uus’,
Ja Ring Kuninkas repi harmaja hapsiaan,
Hään koski posson ohtaan, ja teki lupansa:
«Ma vannon voittaakseini sankarin Frithiof,
«Niin Frej mun auttakooni, ja Odin ja myös Thor!
Irvistellenpä naurain, nyt vieras kohottiin,
Silmänsä, suutuksissaan, vihasta leimahtiin;
Hään löi miekkansa pöytään, jott’ raaikkui salissa,
Ja ylös kaikki urot ne hyppäis rahistaan.
«Niin kuuleppas, Kuninkas, mun lupauksein myös!
«Tuo Frithiof on mun heimo, sen tunnen, se on mies.
«Ma vannon hänen puolta ma piän ikäni,
«Avulla Tuonen neijon, ja terän miekani.
Kuninkas, naurain, sanoi: «kyll’ olet rohkia!
«Tok’ sanat vapaat olkoon Kuninkaan hovissa;
«Juotappas’ häntä, Rotnink’, parhaillais, mik’on täss’!
«Ma soisin hänen jeävän, kaikeksi talveks’, täss’.
Ja Rotnink viinasarven hään otti, täynäns, nuon;
Härän otasta soatu, kalupa kaunis tuo.
Jaloilla hopeisillaan, monenki renkaan kans’,
Kuvilla vanhoin aikoin, kirjuttamisillans’.
Silmällä moahan kahtoin, hään tarjoi sarven täll’;
Mutt vapisipa käsi, jott’ viina ripsaht’ peäll’.
Kuin päivä-lasku vuohen kukkaapa punoittaa,
Niin polttivat pisarat sen kauniin sormia.
Ja mielelläänpä, vieras, hään sarveen otti kiin.
Ei kaks’ sen tyhjäks’ juonut; jotk’ miehiks’ mainittiin;
Voan heti, arvaamatak, Rotninkin hyväksi,
Niin voipa, yhell’ kerrall’, sen, yksin, tyhjensi.
Runoja kanteleensa hään otti samassa,
Ja lauloi runon kauniin, rakkaista pohjassa:
Hagbarlista ja Signest’, ihaisest’ laulaissaan –
Syämmet kovat suli kupariss’ rinnoissa.
Hään Valhallasta lauloi, ja Einherijästä,
Vehkeistä uroin vanhoin, moalla ja merellä;
Käsi jokaisen miekkaan, ja silmät kiihoitt’ hään,
Ja sarvi aina kulki, joukossa, yhtenään.
Kovinpa siellä juotiin, kuninkaan hovissa;
Jokainen uros oliik hyvinpä huitissa,
Ja mäniik siitten moata, hiljaisest’ rauhallans’;
Voan Ring, kuninkas vanha, hään makais Inkan kans’.

*) Lauletaan kuin: ”Kung Ring han satt högbänk om Julen och drack mjöd” &c. Painettu Sampo-kirjassa p. 63–68.


Lähde: Suomi 10.4.1847.