Flamilaisuus ja Suomalaisuus

Flamilaisuus ja Suomalaisuus. Kirjoittanut anonyymi

Flamilaisuus ja Suomalaisuus.

Moni lukija kummeksinee nähdä nämä kaksi kansallisuutta tässä rinnan. Asian selitys on lyhyesti se, että Belgiassakin on par'aikaa samallainen kansallinen herätys Flamilaisessa wäestössä kuin Suomenmiehissä Suomenmaassa. Niinkuin täällä on sielläkin hallitus ja wirkamiehistö ollut asiasta tuskillansa, ja koska Belgiassa eräs "ensimäisen luokan wirkamies", J. Dierckx, on hallituksen puolesta antanut ulos kirjan, joka toiwoo kahden kielen lewittämisellä sowittawansa kaikki hankaluudet, niin meidänkin hallitusmiehemme owat tässä luulleet löytämänsä "wiisasten kiwen" ja antaneet yhteisillä waroilla sekä ruotsintaa että suomentaa mainitun kirjan*) Pahaksi onneksi on Belgian ja Suomen wälillä, yhtäläisyyksien ohessa, niin monta erilaisuutta, että meidän hallituksemme tällä tawoin on joutunut ojasta allikkoon. Tahdomme ainoastaan mainita kaksi hywin tärkeätä eroitusta.

Ensiksi Flamilaisuus Belgiassa on werrattain paljoa heikompi kuin Suomalaisuus täällä. Koko Belgian wäestö on noin 4½ miljoonaa, mutta siitä on ainoastaan 2½ miljoonaa Flamilaisia; sitä wastoin noin 1½ milj. puhuu Wallonin kieltä, joka on eräs ranskalainen murre, ja koko wirkamiehistö puhuu selwää ranskaa. Näistä numeroista huomataan kohta, ett'ei Flamilaisuus koskaan woi waatia tullaksensa koko waltakunnan pääkieleksi; sen täytyy aina kärsiä yhtä mahtawan walloni-ranskalaisuuden rinnallansa. Tästä syystä onkin julkisesti ääniä kohonnut, jotka owat esittäneet koko waltakunnan halkaisemista kahteen osaan, kumpikin eri hallituksensa alla (ks. Dierckz. siw. 52). Emme paljon erehtyne, jos sanomme, että juuri tämä waara on toiselta puolen synnyttänyt sellaiset kummalliset sowitus-keinot kuin tämän puheen-alaisen kirjan. Hra Dicrckx kutsuu kaikki muinaisuuden hahmot esiin, olletikkin nuo 50,000 Nerwiläistä, jotka 1900 wuotta takaperin taisteliwat Caesaria wastaan jan iiden nimessä hän manaten rukoilee nykyistä sukukuntaa pitämään Belgialaisen yhtyyden woimassa. Mutta kuinka luonnoton tämä yhtyys on, hawaitaan paraiten niistä luonnottomista mitkä hän ehdottelee. Kaikki Flamilaiset muka oppikoot ranskaa, ja kaikki Walloni-ranskalaiset oppikoot flamia; joka mies Belgiassa pukekoon kaksi luontoa päällensä. Tekisimme epäilemättä hra Dierckx'in terweelle järjelle wääryyttä, jos luulisimme tämän keinon tarkotttawan muuta kuin nykyistä hätä-tilaa. Kun kaikki Flamilaiset kerran olisiwat ranskaa oppineet (joku määrä alhaisinta roska-wäkeä arwattawasti ei tulisi paljon lukuun!), niin olisihan Walloni-ranskalaisten ihan tarpeeton enää oppia flaminkieltä, ja niinpä sitten kaikessa rauhassa ja rakkaudessa flamilainen kansallisuus olisi surmattu. Mutta Belgian waltiollinen yhteys olisi kauniisti säilytetty, — nimittäin kunnes tuo naapuri-walta, Ranskan keisarikunta, waltiollisestikin nielisi, mitä se jo ennen olisi hengellisesti sulattanut.

Tämä on Flamilaisen kysymyksen laita Belgiassa. Mitä sillä on yhteistä Suomalaisen kysymyksen kanssa, mitä erilaista, sen lukija itse huomaa. Ainakin siinä on jommoinenkin eroitus, että jos Belgiassa olisikin kahden kielen lewittäminen kaikkiin asuttaisin mahdollinen, koska molempain kielten ala on melkein yhtä suuri, niin senlainen ehdotus meidän maassa olisi hurjinta hourausta. Täällä, missä suomenkielinen wäestö on kahdeksan wertaa lukuisampi kuin ruotsinkielinen, ja missä tämä ruotsinkielinen kansa asuu hajallansa kolmessa eri jaksossa, ei synny rahwaan kieli-eroituksesta mitään waltiollista waaraa. Sitä wastoin syntyy hywinkin suuri waltiollincn waara siitä, että wirka-miehistö pysyy ruotsalaisena keskellä suomalaista wäestöä. Tätä waaraa olisi waltiomiestemme pitänyt tarkastaa ja siihen sowittaa ne parannus-keinot, jotka jo aikaa owat keksityt. Mutta waltiomiehemme owat itse koko katsantotapansa puolesta wirkamiehiä. Heidänpä kuitenkin pitäisi nyt parantaman; mutta siinä sattuu tuo wanha sananparsi: "parantaja paranna itseäs", joka aina tahtoo olla waikeata. Hädillänsä owat ryhtyneet Dicrckx'in belgialaiseen kirjaan. Että heidän tarkoituksensa olisi ollut niin kawala, kuin esm. P. K. Suomettaressa kuwailee (ja walttämättömästi luulla täytyisikin, jos kaikki, mitä Belgian oloista sanotaan, suorastaan sowitetaan Suomen oloihin), sitä emme tahdo uskoa. Mutta erinomaista taitamattomuutta kumminkin tämän kirjan toimitus todistaa waltiomiehissämme olewan. Millä heikolla kannalla ruotsinkiihkoisuus tässä maassa todellakin on, hawaitaan paraiten siitä, ett'ei täällä omassa maassa ole saatu joku "ensimäisen (tai muun) luokan wirkamies", joka olisi osannut silmänlumeisilla tekosyillä kaunistaa asian-omaisten käytöstä suomenkielen asiassa. Sen siaan on turwattu hra Dierckx'in kirjaan, jonka sisällys on meidän oloille niin wieras, että warmaankin toinen puoli jääpi yleisöltämme kokonaan ymmärtämättä.

Kuinka ajattelemattomasti tässä asiassa on menetelty, näkyy paraiten siitä, ett'ei ole edes huomattu, mikä suuri eroitus on Belgian hallituksen ja Suomen hallituksen wälillä näissä werrattawissa kohdissa. Dierckx'in kirja mainitsee monta seikkaa, joka pitäisi oleman pistosta sydämmeen meidän waltiomiehillemme; semmoisia owat esm. mitä puhutaan siw. 47—50. Kaikesta näkyykin, että Belgian hallitus on flamin eduksi tehnyt paljoa enemmän kuin Suomen hallitus suomenkielen hywäksi; — ja Flamilaisuus ei kuitenkaan ole 7 tai 8 osaa koko wäestöstä. Mutta tätä eiwät meidän Belgofilit ole ensinkään huomanneet; he wain owat ihastelleet muutamia muita paikkoja, missä puhutaan flaminkielen karkeudesta, kirjakielen hankaluudesta ja epäwakaisuudesta y.m., jotka alusta loppuun eiwät enää sowi suomenkieleen ensinkään, waikka asian-omaiset tietämättömyydessään kenties niin owat toiwoneet. Wäliin sattuu lukijan mieleen, ikäänkuin itse-pilkkaus olisi kirjan toimittamisen pää-tarkoitus; esm. kuin kirjassa luetaan (siw.70): "Työhön siis, flamin kielen ystäwät! työhön! seuratkaat hallituksen hywiä harrastuksia", — ja tässä ajatellaan Suomen kielen ja Suomen hallituksen keskinäistä tilaa.

Jos kirja itsestään siis on sula wiheliäisyyden todistus niille, jotka sen owat tänne toimittaneet, niin suomennos lisää tätä kelwottomuutta. Näyttää siltä kuin suomentaja kumminkin olisi ymmärtänyt, että pitäisi edes johonkin määrin käytännössä toteuttaa ne syytökset, mitkä owat flamin kielen nimellä suomen-kieltä koskewinaan. Kun siis kirjassa luetaan (siw. 37): "he (flamin kirjoittajat) tekewät kirjoitustawan pöyhkeäksi ja hakewat sanaliittoja; ja hämmentäwät lauseet, lawentaen siwulauseet niin, että flamilaisenkin täytyy päätään halkaista, eräitä paikkoja ymmärtääkseen", y. m., — niin suomentaja on katsonut welwollisuudekseen tuontuostakin "halkaista" omienkin lukijainsa päitä, saadaksensa heitä uskomaan, että tämä kaikki suomenkin kieleen sopii. Tämä kaiketi on olewanaan "argumentum ad hominen"; — mutta waikeampi on ymmärtää, mitä wasten hän on pannut nuo flamilaiset runomuskappaleet sinänsä kirjaan, warustamatta niitä millään suomennoksella. Se auttamattomasti herättää hywän naurun, kun esm. pitkän flamilaisen jonon perästä, jota ei kukaan ymmärrä, luetaan: "kuinka wähän haettua näissä sanoissa ja lauseissa!" taikka "näiden kaunisten riwien sisältämät wiisaat ajatukset" j. n. e. Että suomentaja tällä tawoin kuitenkin olisi suurta wahinkoa tehnyt, emme tahdo sanoa. Koko kirja ei ole niitä, joita yleisö jaksaisi lukea; siksi se on liian sekawainen, ei niin paljon kielensä kuin koko sisällyksensä puolesta.

Kirjan päätarkoituksesta: kahden kielen lewittämisestä Suomessa, olemme kuulustaneet muidenkin ajatusta. Ne, jotka semmoista keinoa hywäksywät (niihin kuuluu esm. Hels. Tidn:n tän-wuotinen toimitus, joka tulemaksi wuodeksi siirtyy Dagbladiin, "pilaa ja todentekoa warten"!), ne kaikki owat semmoisia, jotka eiwät ensinkään aio oppia suomenkieltä. Ne taas, jotka osaamat molemmat kielet owat yksimieliset hylkäämässä tämmöistä keinoa, jos se mahdollinenkin olisi. Tämä pieni teko-asia todistaa mielestämme, että molemmin puolin selwästi tunnetaan, mikä kaiken tämän korean kuoren alla on koko wehkeen sydämmenä. Jos puolitoista miljoonaa Suomalaista olisiwat niin kohteliaat, että oppisiwat rotsinkielen, niin wirkasäätymme pääsisi waiwasta oppiakseen suomea. Tätä myöskin tarkoittaa tuo paljon kuultu saarna ruotsin-oppimisen hyödystä, suomen siwistyksen waillinaisuudesta, j. n. e. Me tahdomme siinä kohden puhua ajatuksemme hywin selwillä sanoilla. Se on tarpeellista, että oppineet, Suomalaiset harjaantumat wieraisin kieliin; mutta se on wahingollista kansallisuudelle, jos yhteinen kansa seuraa esimerkin. Tähän saakka ei suomalaisuus ole saanut ainoata etua muun wuoksi, kuin että muka umpi-suomalaiset sen wälttämättömästi tarwitsewat. Jos ei kokonainen waltiosääty meillä olisi umpi-suomalainen, ei olisi niinkään paljon woitu suomen kielen eduksi irti kiskoa. Onko siis ihmettä, että tämä ummikkous on meille kallis. Nykyisellä asemalla on Suomalaisuus ja juuri umpi-suomalaisuus arwoa-käskewä. Jota enemmin kaksikielisyys lewiäisi, sitä enemmin Suomalaisuuden woima raukeisi, ja Suomalaisia meillä ei wihdoin olisi kuin metsäläiset syrjäisissä takamaissa. Mutta nämäpä silloin wasta raakalaisiksi muuttuisiwat, suljettuina kaikesta siwistyksestä ja yhteis-elämän eduista. Sitä semmoista tilaa tuottaisi kahden kielen lewittäminen Suomessa.

* Kahden kielen lewittäminen Belgiassa, tahi hankaluuksien arwostelu, j. n. e. Kirjoittanut J. Dierckx. Suomennettu. Helsingissä Keis.Senaatin kirjapainossa, 1863. Hinta 40 pennia. Myydään Helsingin Suomalaisen kansakoulun hywäksi.

Lähde: Helsingin Uutiset 7.12.1863