Filosofiset mietelmät: Mellakoista ja rauhattomuuksista

Aateluudesta

Mellakoista ja rauhattomuuksista. Filosofiset mietelmät Kirjoittanut Francis Bacon

Ateismista

Kansan kaitsijoiden on tarpeellista tuntea sääennustukset valtiolaitoksen piirissä riehuvien myrskyjen suhteen, jotka tavallisesti yltyvät ylimmilleen silloin, kun asiat kehittyvät yhdenvertaisuutta eli tasaväkisyyttä kohti, samoinkuin luonnon myrskyt ovat rajuimmillaan päiväntasauksen aikoina. Ja samoinkuin myrskyn edellä tiedämme käyvän kumeita tuulentohauksia ja meren aaltojen salaperäisesti paisuvan, samoin on asianlaita valtiossa.

Solvaukset ja yllyttävät puheet valtiota vastaan, kun ne tulevat tavallisiksi ja julkisiksi samoinkuin väärät huhut, joita levitetään valtion vahingoksi ja jotka leviävät hyvin nopeasti, ovat rettelöitä ennustavia enteitä. Virgilius, esittäessään huhun sukutaulun, nimittää sitä jättiläisten sisareksi:

Illam terra parens, ira irritata deorum,

Extremam (ut perhibent) Caeo Enceladoque sororem Progenuit.^[1]

Ikäänkuin jos huhut olisivat menneiden mellakoiden pyhäinjäännöksiä. Mutta yhtä suuressa määrässä ne niinikään ovat tulevien mellakoiden alkusoittoa. Ja erinomaisen sattuvasti on suuri runoilija tässä määritellyt kapinallisten mellakoiden suhteen kapinallisiin kuiskeisiin, sanoessaan niitä veljeksi ja sisareksi, vallankin jos asema kiristyy siinä määrin, että hallituksen parhaat toimenpiteet ja hyväksyttävimmät, joiden tulisi saada osakseen suurinta tyytyväisyyttä, väärin selitetään ja väärin ymmärretään. Ja ehdottomasti pitävät paikkansa Tacituksen sanat: ”Inviso semel principe seu bene, seu male, facta premunt.”^[2] Eikä liioin siitä, että sellaiset kuiskeet ovat pahoja enteitä, seuraa, että rettelöt voitaisiin välttää, jos tavattomalla ankaruudella tukahutettaisiin nämä kulkupuheet ja kuiskeet, vaan tapahtuu usein, että välinpitämättömyys niiden suhteen on paras keino; jotavastoin niiden estämistä tarkottavat toimenpiteet useinkaan eivät vaikuta muuta kuin antavat niille vauhtia. Epäilyttävää on niinikään se laji tottelevaisuutta, mistä Tacitus sanoi: ”Erant in officio, sed tamen qui mallent imperantium mandata interpretari, quam exsequi.”^[3] Sellaiset keskustelut, arvostelut ja saivartelut hallituksen virallisten määräysten johdosta ovat omansa järkyttämään hallitusvallan perustuksia ja synnyttämään tottelemattomuutta, erittäinkin jos sellaisessa keskustelussa hallituksen kannattajat puhuvat pelokkaasti ja hellävaroen ja sen vastustajat äänekkäästi.

Sama on niinikään asianlaita silloin, kun ruhtinaat – sanoo Machiavelli – joiden tulisi olla kansan isiä, muodostavat itselleen puolueita ja kallistuvat jonkun erityisen ryhmän puolelle, ikäänkuin alus, joka menee kumoon, jos sen toiselle puolelle lastataan suurempi paino kuin toiselle, kuten Henrik III:nnen^[4] kohtalo Ranskassa selvästi osottaa. Hän ensi aluksi asettui Liigan puolelle protestantteja vastaan, kunnes jonkun ajan kuluttua sama Liiga kääntyi häntä itseään vastaan. Sillä kun hallitsijan valta ja arvo muodostuu sivuseikaksi ja kun on muita siteitä, jotka nitovat toisiinsa valtiorakennuksen liitoksia lujemmin kuin itse hallitus tai hallitsija, niin alkavat kuninkaat joutua pois viralta.

Niinikään se, että kiistat, väittelyt ja riitapuolueet tulevat julkisiksi ja äänekkäiksi, merkitsee hallituksen lähestyvää perikatoa. Maan mahtavimpain henkilöiden liikkeiden tulisi olla niinkuin kiertotähden ennen aikaan arveltiin olevan ”primum mobilen”^[5] alaisia, joka merkitsi, että korkein voima kulettaa nopeasti jokaista niistä, mutta että ne silti liikkuvat joukeasti omaa rataansa. Niinpä jos maan mahtavat omilla erikoisaloillaan liikkuvat rajusti, eli niinkuin Tacitus sattuvasti sanoi: ”Liberius quam ut imperantium meminissent”,^[6] niin merkitsee se, että kehät ovat irtaantuneet puitteistaan, sillä kunnioitus ja arvonanto on se mahti, millä Jumala vyöttää ruhtinaat, ja sen menettämisellä Hän heitä niinikään uhkaa, ”Solvam cingula regum”.^[7]

Niinpä valtion neljästä pääpilarista, jotka ovat uskonto, oikeuslaitos, harkitseva neuvosto ja valtiorahasto, jos niistä jokukaan rupeaa horjumaan, niin on ihmisten syytä rukoilla hyvää säätä. Mutta jättäkäämme nämä tällaiset ennustukset ja puhukaamme ensiksi metelien raaka-aineista, toiseksi niiden kiihottimista ja kolmanneksi keinoista niitä vastaan.

Mitä tulee metelien raaka-aineisiin, on se kysymys, joka on tarkoin huomioonotettava, sillä varmin keino metelien estämiseksi, jos aika sellaisia tuo mukanaan, on niiden suhteitten poistaminen, joiden vaikutuksen alaisina ne ovat syntyneet; sillä jos on läjässä paljo tulenarkoja aineksia, niin vaikea on arvata, mistäpäin se kipinä tulee, joka tulen sytyttää. Metelien raaka-aineet ovat kahta lajia: suuri köyhyys ja suuri tyytymättömyys. Ja varmasti pitää paikkansa se väite, että niin monta hunningolle joutunutta perhekuntaa kuin on jossakin valtiossa, yhtä monta ääntä siellä annetaan rettelöitsijöille. Lucanus osottaa tunteneensa hyvin Rooman valtakunnan tilan ennen sisällistä sotaa, kirjottaessaan siitä:

”Hinc usura vorax, rapidumque in tempore foenus, Hinc concussa fides, et multis utile bellum.”^[8]

Tämä samainen ”multis utile bellum”^[9] on varma merkki siitä, että valtio on metelien ja rettelöiden partaalla. Ja jos ylempiin luokkiin kuuluvain köyhyys ja vararikkoisuus yhtyy rahvaan puutteeseen ja kurjuuteen, niin on vaara sitäkin suurempi ja uhkaavampi, sillä vatsan kapinat ovat pahimmat kaikista. Mitä taas tulee tyytymättömyyteen, on sen laita valtion elimistössä sama kuin luonnonlaadun laita ihmisessä, ollen taipuvainen kartuttamaan luonnotonta kuumuutta itseensä, sitte yhtäkkiä leimahtaen liekkeihin. Elköönkä kukaan hallitsija erehtykö punnitsemaan tällaisten rauhattomuuksien vaaraa sillä, ovatko ne oikeutettuja vaiko epäoikeutettuja, sillä erehdyttävää on pitää kansaa niin ymmärtäväisenä, kansaa, joka useinkin potkii luotaan oman hyvänsä. Eikä liioin maksa hallituksen suotta vaivata itseään punnitsemalla, miten suuria tai miten pieniä todellisuudessa ovat ne epäkohdat, joiden vuoksi melutaan, sillä vaarallisinta lajia on tyytymättömyys siellä, missä pelko on suurempi kuin kiihtymys. ”Dolendi modus, timendi non item”.^[10] Sitäpaitsi sorron alaisuudessa samat seikat, mitkä saattavat kärsivällisyyden koetukselle, samalla tukehuttavat ja lannistavat rohkeutta; mutta pelon laita ei ole sama. Mutta elköön kukaan hallitsija olko välinpitämätön tai luulko itseään turvatuksi tyytymättömyyden suhteen sentähden, että muka sellaista on sattunut usein ennenkin ja kestänyt pitkät ajat, ilman että siitä on mitään vaaraa koitunut. Sillä vaikka onkin totta, että jokainen pilvi tai sumuhattara ei puhkea myrskyksi, vaikka ajelehtiikin taivaalla edestakaisin, saattaa siitä vihdoin paisua oikea rajuilma. Ja merkillisen totta on myöskin se, mitä sanotaan espanjalaisessa sananlaskussa: ”Paksuinkin köysi vihdoin katkee pienellä nykäyksellä.”

Mellakoiden syynä ja vaikuttimena ovat uudistukset uskonnon ja verotuksen alalla, muutokset laissa, ja tavoissa, etuoikeuksien peruuttaminen, yleinen ahdinko ja rasitukset, kelvottomain henkilöiden kohoaminen huomattaviin asemiin, muukalaiset, katovuodet, hajotettu sotaväki, vimmaan asti kehittyneet puolueriidat ja muut sellaiset syyt, jotka loukkaavat kansaa, keskittävät sen yhteisen asian ympärille ja liittävät yhteen.

Mitä tulee apuneuvoihin, niin lienee joitakin yleisiä keinoja sitä vastaan, joista me tulemme tässä yhteydessä puhumaan. Mutta kussakin tapauksessa käyttävä erikoiskeino on paras jättää neuvottelun kautta ratkaistavaksi; tarkat säännöt eivät siinä suhteessa ole onnistuneita.

Ensimmäinen parannus- tai ehkäisykeino on tyytymättömyyden oleellisten syiden, puutteen ja köyhyyden, poistaminen kaikin mahdollisin neuvoin. Ja siihen soveltuvia toimenpiteitä on kaupan laajentaminen ja järjestäminen, teollisuuden edistäminen, joutilaisuuden hävittäminen, ylellisyyden ja tuhlaavaisuuden ehkäiseminen erikoisen lainsäädännön kautta, maanviljelyksen kohottaminen, tavaran hintojen säännöllistäminen, verojen ja maksujen pitäminen kohtuullisina y. m. s. Niinikään on pidettävä huolta siitä, ettei maan asukasluku (vallankin jollei se ole sotien kautta huvennut) pääsisi paisumaan suuremmaksi kuin mitä maan varastot voivat elättää. Eikä ole otettava huomioon asujamiston lukumäärää yksinään, sillä pienempikin joukko sellaisia ihmisiä, jotka kuluttavat enemmän ja ansaitsevat vähemmän, tekee lopun varallisuudesta pikemmin kuin suurempi joukko, joka tulee vähällä toimeen, mutta tuottaa sitä enemmän. Senpä vuoksi aateliston ja muiden säätyläisten luvun lisääntyminen suhteettomasti, verrattuna varsinaisen kansan lukuun, syöksee valtion nopeasti ahdinkotilaan; ja sama on kovin lukuisaksi paisuneen papiston laita, sillä he eivät lisää varastoja; ja se pitää paikkansa ylimalkaan vapaita ammatteja varten valmistuvien suhteen, jos sellaisia ilmestyy enemmän kuin on virkoja.

Mutta ennen kaikkea on pidettävä huolta siitä, että maan varallisuus ja rahat eivät pääse kerääntymään muutamien harvojen käsiin, sillä muussa tapauksessa maassa tulee puute, vieläpä nälänhätäkin, vaikka olisikin riittävästi viljaa ja muuta hyvää. Raha näet on niinkuin lanta, mihinkään kelpaamaton, jollei sitä hajotella. Ja kysymyksessä oleva asia voidaan järjestää siten, että koronkiskomisesta tehdään loppu tai että se ainakin asetetaan ankaran silmälläpidon alaiseksi sekä menetellään samoin monopoleiksi pyrkivien liikerenkaiden, suurten karjatilojen y. m. suhteen.

Mitä tulee tyytymättömyyden tai ainakin sen vaaran poistamiseen, tulee huomata, että jokaisessa valtiossa on, kuten tiedämme, kahta lajia alamaisia: aatelisia ja rahvas. Milloin ainoastaan toinen niistä on tyytymätön, ei vaara vielä ole suuri. Varsinainen kansa näet on hidasta lähtemään liikkeelle, jollei yläluokka sitä kiihota, ja jälkimmäinen puolestaan on heikko voimiltaan. Mutta silloin on vaara suuri, kun yläluokka vain odottaa tyytymättömyyden puhkeamista rahvaan keskuudessa, antaakseen tuulta omalle tyytymättömyydelleen. Vanhan ajan runoilijat kertovat sellaisen tarinan, että muka toiset jumalat kerran aikoivat sitoa Jupiterin, joka saatuaan siitä tiedon Pallaan neuvosta noudatti avukseen Briareuksen, jolla oli sata kättä. Tämä epäilemättä on vertauskuva, jonka tarkotuksena on osottaa, miten suuri turva hallitsijoilla on kansan hyvässä tahdossa.

Hyvä keino on antaa nurinan ja tyytymättömyyden häiritsemättä haihtua ilmaan, sillä silloin se ei pääse paisumaan liian röyhkeäksi tai kovakouraiseksi. Nähkääs, se, joka tukahuttaa pilaantuneen veren juoksun ja saattaa haavat vuotamaan sisäänpäin, saa aikaan vaarallisia paiseita ja tarttuvia ajoksia.

Epimetheuksen osa saattaa sopia hyvin Prometheukselle, mitä tulee valtiossa kytevään tyytymättömyyteen^[11]. Epimetheus, kun vaivat jo olivat ylen yleisiä, vihdoin sulki kannen ja pidätti toivon maljakon pohjalle. Varmasti toivon virittäminen ja ylläpitäminen poliittisilla ja keinotekoisilla neuvoilla ja kansan kiidättäminen toivosta toiseen on paraita vastamyrkkyjä tyytymättömyyden myrkkyä vastaan. Ja se on viisas hallitus, joka voi kiinnittää itseensä kansan sydämet toivon siteillä, silloin kun se ei voi sen vaatimuksia tyydyttää, ja kun se osaa asiat niin hoitaa ja järjestää, ettei pahinkaan paikka eikä kohta näytä toivottomalta, mikä on verrattain helppo tehdä siihen katsoen, että erinäiset henkilöt ja puolueet ovat taipuvaisia imartelemaan itseään ja kerskailemaan sellaisella, mitä he itsekään eivät usko tai pidä mahdollisena.

Myöskin huolehtiminen siitä, että tyytymättömäin saatavissa ei olisi ketään johtajaksi sopivaa henkilöä, joka ottaisi järjestääkseen tyytymättömäin hajanaisia voimia, on yleisesti tunnettu, mutta siitä huolimatta aina tepsivä varovaisuustoimenpide. Minun käsittääkseni sellaiseksi johtajaksi sopii mahtava ja mainehikas henkilö, jolla on luottamusta tyytymättömän ryhmän keskuudessa, johon he kiinnittävät katseensa, ja jolla itsellään otaksutaan olevan tyytymättömyyteen syytä. Sellaiset henkilöt on voitettava ja taivutettava hallituksen puolelle, tahi järjestettävä asiat niin, että heille ilmestyy kilpailija saman puolueen keskuudessa jakaen maineen ja suosion. Yleensä hallitusta vastustavien puolueiden ja ryhmien jaottaminen ja hajottaminen keskenänsä riiteleviksi järjestöiksi ja niiden loitontaminen toisistaan ei suinkaan ole huonoimpia keinoja. Arveluttava on valtion asema silloin, kun ne, jotka kannattavat sitä ja hyväksyvät sen menettelyn, ovat keskenänsä huonosopuisia, jotavastoin vastustajat elävät sovussa ja vetävät yhtä köyttä.

Minä olen tehnyt sen huomion, että jotkut näppärät ja terävät huomautukset, joita ruhtinaat ovat tehneet, ovat joskus puhaltaneet tyytymättömyyden ilmi liekkiin. Caesar vahingoitti asiaansa arveluttavasti sanoessaan: ”Sulla nescivit literas, non potuit dictare”, sillä ne roomalaiset, jotka olivat toivoneet, että hän joskus vapaaehtoisesti luopuisi diktatorinvirastaan, tunsivat pettyneensä^[12]. Galba valmisti oman perikatonsa sanoillaan: ”Minä en palkkaa sotaväkeä, minä teen sotapalveluksen velvollisuudeksi”, sillä sotajoukot menettivät sen kautta toivon saada yhä edelleen nauttia palkkaa. Samoin kävi Probuksen, joka lausui seuraavat sanat: ”Si vixero, non opus erit amplius Romano imperio militibus.”^[13] Ja monta muuta samallaista esimerkkiä voisi mainita. Niin että todellakin ruhtinasten on syytä arkaluontoisissa asioissa ja kriitillisinä aikoina tarkoin ottaa vaaria sanoistaan, ja erittäinkin tuollaisista lyhyistä lausunnoista, jotka kiirivät kautta maan niinkuin ammutut nuolet, ja joiden yleensä otaksutaan tulkitsevan heidän salaisia tarkotuksiaan. Laajemmilla puheilla sen sijaan ei ole sellaista merkitystä eivätkä ne herätä siinä määrin huomiota.

Lopuksi, kaikkien mahdollisuuksien varalta, olkoon hallitsijoilla joku mahtava mies, yksi tai mieluummin useampia sotilashenkilöltä lähellään, jotta rauhattomuudet voidaan tarpeen vaatiessa tukahuttaa heti alussa, sillä muuten rettelöiden puhkeaminen synnyttää hovissa hämminkiä enemmän kuin on soveliasta.

1. ”Maaemo, jumalien vihan ärsyttämänä synnytti hänet, viimeisen lapsensa, niin sanotaan, Coeus ja Enceladus jättiläisten sisaren.”
2. ”Hallitsija, joka kerran on herättänyt alamaistensa vihaa, menettelipä hän oikein tai väärin, valmistaa omaa perikatoaan.”
3. ”He täyttävät velvollisuutensa, mutta ikäänkuin haluten mieluummin keskustella hallitsijainsa määräyksistä kuin noudattaa niitä.”
4. Kuningas Henrik III:s asettui n. s. Liigan puolelle, jonka olivat järjestäneet Guisen herttua ja muut katoliset ylimykset ja jonka tarkotuksena oli tukahuttaa protestanttinen usko Ranskassa. Kun hän vihdoin, liian myöhään, huomasi erehdyksensä ja äkkäsi, että hänen oma vaikutusvaltansa ja arvonsa oli mennyt, surmautti hän salamurhaajalla Guisen herttuan ja kardinaali De Larrainen, oman veljensä.
5. Bacon viittaa tässä siihen vanhaan avaruuden käsitykseen, jonka mukaan jonkillainen gravitatsioonikeskus, liikkeelle paneva voima panee liikkeeseen kaikki muut taivaankappaleet.
6. ”Liian rennosti, muistaakseen omia hallitsijoitaan.”
7. ”Minä tulen irrottamaan kuningasten vyöt.”
8. ”Tästäpä johtui ahnas koronkiskonta, lainan kasvaessa korkoa korolle, – tästäpä horjuva luotto ja sota, suurelle enemmistölle edullinen.”
9. ”Kansan laajoille pohjakerroksille edullinen sota.”
10. ”Surulla on rajansa, mutta sama ei ole pelon laita.”
11. Tässä tarkotetaan Hesiodin tarinaa n. s. Pandoran maljasta, jonka Merkurius oli lahjottanut Epimetheukselle ja jota oli kielletty avaamasta, mutta jonka Pandora kiellosta huolimatta avasi, jolloin kaikki ihmiselle ennestään tuntemattomat pahat levisivät ympäri maailman. Mutta kansi ennätettiin sulkea paraiksi juuri ennenkuin Toivo, joka oli pohjimmaisena, pääsi lehahtamaan ulos.
12. ”Sulla ei ollut tietomies, joten hän ei osannut dikterata.” Näin väittää Suetonius Julius Caesarin sanoneen, tahallaan käyttäen kaksimielistä sanaa ”dictare”, joka merkitsee sekä kirjurille sanelemista että diktatorina olemista. Ja kun hän samalla viittasi Sullan tietämättömyyteen, tämän vallasta luopumisen vaikuttavana syynä, niin roomalaiset, jotka hyvin tunsivat Caesarin mainion oppineisuuden, vetivät hänen sanoistaan sen johtopäätöksen, että hän ei aikonut hevillä luopua vallastaan.
13. ”Jos minä elän, niin Rooman valtakunnassa ei enää tarvita sotaväkeä.” – Keisari Probuksen murhasivat sotajoukot v. 282 j. Kr.