Filosofiset mietelmät: Kateudesta

Avioliitosta ja naimattomuudesta Kateudesta.
Filosofiset mietelmät
Kirjoittanut Francis Bacon
Rakkaudesta


Ei mikään ihmismielen kiintymyksistä vaikuta niin lumoovasti ja tenhoovasti kuin rakkaus ja kateus; niihin kumpaankin liittyvät kiihkeät halut; ne ovat hetaat luomaan mielikuvia ja päähänpistoja, ja ne kuvastelevat silmissä, varsinkin niiden esineen ollessa saapuvilla. Niinpä kutsutaan kateutta raamatussa ”pahaksi silmäksi”[1]; ja astrologit kutsuvat tähtien huonoja vaikutuksia pahoiksi katseiksi, niin että näyttää siltä kuin yleensä otaksuttaisiin kateuden vaikuttavan kadehdittuun henkilöön silmien välityksellä. Menevätpä eräät niin pitkälle, että väittävät huomanneensa kateen silmän iskun olevan tehoisimman silloin, kun henkilö, johon se suunnataan, on loistossa ja kunniassa, sillä se terottaa kateuden; ja sitäpaitsi sellaisina hetkinä kadehditun henkilön sisäinen olemus kohoaa enemmän ulkoneviin ruumiinosiin ja siten kohtaa iskun.

Mutta jättääksemme nämä merkillisyydet (jotka epäilemättä ovat miettimisen veroisia sopivassa tilaisuudessa), me siirrymme tutkimaan, millaiset henkilöt ovat taipuvaisia kadehtimaan toisia, millaisia henkilöitä enimmän kadehditaan, ja mikä on erotus julkisen ja yksityisen kateuden välillä.

Sellainen ihminen, jolla itsellään ei ole yhtään hyvettä, poikkeuksetta kadehtii toisten hyveitä; sillä ihmisen mieli saa tyydytyksensä, joko omasta hyvyydestään tai toisten pahuudesta; ja se, jolta toinen puuttuu, jompikumpi näistä, hän pyrkii toiseen. Ja se, jolla ei ole toivoa saavuttaa toista hyveissä, koettaa päästä tämän tasalle, painamalla alas hänen pyrkimyksiään.

Vilkas ja utelias henkilö ylimalkaan on kateellinen, sillä liiallinen tieto toisten ihmisten asioista ei käy päinsä syystä siitä, että kaikki sellainen touhu ja huolenpito toisten ihmisten asioista voi vaikuttaa hänen omiin asioihinsa vahingoittavasti. Senvuoksi on välttämätöntä, että me katselemme toisten ihmisten asioita niinkuin yleisö teatterissa seuraa esityksiä näyttämöllä. Eikä liioin se, joka huolehtii vain omista seikoistaan, voi löytää paljo kadehdittavaa. Kateus näet on harhaileva intohimo, joka kuleksii pitkin kujia eikä viihdy kotona. Sellaiset ihmiset, jotka kärkkäästi pistävät nokkansa toisten asioihin, itse säännöllisesti ovat ilkeämielisiä.

Jalosukuiset miehet ovat huomattavasti kateellisia uusia miehiä, hiljakkoin aateloituja kohtaan, sillä välimatka on muuttunut. Siinä on jotakin sellaista ikäänkuin silmät pettäisivät, niin että kun toiset tulevat esille, niin he luulevat itse menevänsä takaperin.

Epämuotoiset henkilöt ja kuohilaat (eunukit) ja vanhukset ovat kateellisia, sillä se, joka ei kunnollisesti voi pitää huolta omista asioistaan, tekee kaiken voitavansa haitatakseen toisia, paitsi siinä tapauksessa, että sellaiset luonnon viat ovat sattuneet erittäin uljaalle ja sankarilliselle luonteelle, joka päättää kohottaa kunniaan nämä synnynnäiset puutteellisuutensa, jotta sanottaisiin ”että eunukki tai rampa mies teki sellaisia mainetöitä”, jotka ovat yhtä kuuluisia kuin ihmeet. Esimerkiksi tässä suhteessa kelpaa Narses,[2] joka oli eunukki, sekä Agesilaus ja Tamerlan,[3] jotka olivat rampoja.

Sama on sellaisten miesten laita, jotka kohoovat onnettomuuksien ja suurten vaikeuksien perästä, sillä he ovat omaan aikakauteensa suuttuneita miehiä, jotka pitävät toisten ihmisten vastoinkäymisiä omien kärsimystensä lunnaina.

Ne, jotka kevytmielisyydessään ja turhamaisuudessaan pyrkivät saavuttamaan erinomaisuutta liian monella alalla, ovat aina tavattoman kateellisia, sillä heillä on työtä puuttumatta, kun näet täytyy välttämättömästi olla niin, että heidät aina joku jollakin alalla voittaa. Sellainen oli m. m. keisari Hadrianus, joka katkerasti kadehti runoilijoita ja maalareita ja taiteilijoita muilla sellaisilla aloilla, joilla hän halusi saavuttaa mainetta.

Ja vihdoin läheiset sukulaiset ja virkatoverit sekä ne, jotka ovat kasvaneet yhdessä, ovat taipuvaisia kadehtimaan vertaisiaan, silloin kun nämä kohoavat virassa tai arvossa ylimalkaan, sillä sen kautta heidän omat pyrkimyksensä joutuvat moitittavaan valoon heidän omissa silmissään, se ikäänkuin osottelee heitä, muistuttaa entisiä suhteita heidän mieleensä, ja toisetkin sen verrattain paljo helpommin huomaavat. Onhan tietty asia, että kateus kasvaa kaksinkertaiseksi sellaisen henkilön suhteen, josta paljo puhutaan ja jonka maine on suuri. Kainin kateus veljeänsä Abelia kohtaan oli niin pahansuopaa ja katalata senvuoksi, että ketään ei ollut näkemässä, silloin kun hänen uhrinsa kelpasi paremmin kuin veljen uhri Näin paljo niistä, joilla on taipumusta kateuteen.

Mitä tulee niihin, jotka suuremmassa tai pienemmässä määrässä joutuvat kateuden esineiksi, niin sellaisia ovat: Ensiksi henkilöt, jotka omaavat jaloja ominaisuuksia, eivät menestymisellään herätä erittäin paljo kateutta, sillä heidän onnensa näyttää ansaitulta, oikeutetulta; eikä kukaan kadehdikaan velan maksua, mutta pikemminkin palkkioita ja lahjoja. Ja taas kun ihminen vertaa itseänsä toisiin, herää hänessä aina kateutta, kun taas siellä, missä ei ole vertailun varaa, ei liioin ole kateutta. Niinpä kuninkaita kadehtivat vain kuninkaat. Kuitenkin on tarkoin huomattava, että ansiottomia ihmisiä kadehditaan enimmän juuri silloin, kun he tulevat esille, mutta aikaa voittain sellainen kateus helposti haihtuu, kun taas ansiokkaat ja hyvin arvokkaat henkilöt saavat osakseen enenevää kateutta sitä mukaa kuin heidän menestyksensä pitkittyy, sillä silloin näet heidän hyveillään ja ansioillaan, vaikkakin ne ovat pysyneet muuttumattomina, ei ole samaa välkettä; on kohonnut uusia miehiä, jotka sitä himmentävät.

Jalosukuisia henkilöitä kadehditaan vähemmän, kun he ylenevät, sillä asia ymmärretään niin, että heille ei ole tapahtunut muuta kuin oikeus ja kohtuus, heidän sukuperäänsä katsoen; sitäpaitsi se ei näytä lisäävän paljokaan heidän onneansa ja hyvinvointiansa. Ja kateus on niinkuin auringonsäteet, jotka paahtavat kuumemmin penkereistä ja jyrkästi kohoovaa maata kuin tasankoa; niinpä niitä, jotka ovat asteettain kohonneet, kadehditaan vähemmän kuin niitä, jotka ovat nousseet äkisti, yhdellä ainoalla hyppäyksellä.

Ne, jotka ovat maineensa ja kunniansa ansainneet laajoilla matkustuksilla, tai huolien ja suurien vaarojen kautta, joutuvat vähemmän kateuden esineiksi, sillä ihmiset arvelevat, että he ovat saaneet kunniata vaivaustensa palkkiona ja säälivät heitä useinkin. Sääli, nähkääs, aina parantaa kateuden. Niinpä lienette huomanneet sen merkillisen seikan, että kaukonäköisimmät ja terävimmät politikoitsijat sekä valtion että yksityisen elämän aloilla hyvin usein valittelevat, miten muka heidän elämänsä on nurjaa, miten se on täynnä tukaluuksia; ei sillä, että se heistä todellisuudessa sellaiselta tuntuisi, vaan siten tylsyttääkseen kateuden terää. Mutta tämä on totta ainoastaan sellaisten toimien suhteen, jotka on annettu henkilön suoritettavaksi, eikä sellaisten, mihin hän itse ryhtyy, sillä mikään ei lisää kateutta siinä määrässä kuin tarpeeton ja kunnianhimoinen (suurellinen) hommien ja toimialojen laajentaminen. Ja korkeaan virkamieheen nähden vähentää kateutta se, että hän pysyttää kaikki alemmat virkailijat paikoillaan ja oikeuksissaan, sillä silloin on niin monta varjostinta hänen ja kateuden välillä.

Ennen kaikkea joutuvat kateuden esineiksi ne, jotka ylpeästi ja röyhkeästi esiintymällä antavat menestyksensä ja suuruutensa näkyä, koskaan olematta täysin sellaisia, millaisina he esiintyvät, mutta kun he sitä ovat, tahtovat he näyttää, miten mahtavia he oikeastaan ovat, joko ulkonaisella loistolla ja komeudella, tai ilkkumalla kaikkea vastustusta ja kilpailua, jotavastoin älykkäät miehet ovat valmiit uhraamaan kateudelle, sallien joskus vallan tahallaan itseänsä loukattavan ja kohdeltavan röyhkeästi sellaisissa asioissa, jotka eivät heitä erityisesti liikuta. Kuitenkin on varmaa, että suuruus, jonka annetaan selvästi ja peittelemättä näkyä – ilman julkeutta ja turhaa komeilua –, saa osakseen paljo vähemmän kateutta kuin jos se esiintyisi viekkaammassa ja ovelammassa muodossa, sillä niin menetellenhän ihminen vain kieltäytyy onnesta ja näyttää olevan tietoinen omasta arvottomuudestaan, joutuen avomielisyytensä kautta alttiiksi kateudelle. – Niin päättelevät ihmiset ja kadehtivat häntä paljo vähemmän kuin muuten tekisivät.

Kuten alussa sanoimme, että nimittäin kateudessa ja kadehtimisessa on jonkillaista noituutta, niin eipä ole kateudelle liioin muuta parannuskeinoa kuin juuri taiat. Täytyy manata kirot ja siirtää ne jonkun toisen tilille. Ja siinä tarkotuksessa mahtavat henkilöt, nim. ymmärtäväisimmät heistä, aina hommaavat näyttämölle jonkun, johon suuntautuu se kateus, mikä muuten olisi tullut heidän osalleen. Siihen tarkotukseen valitaan tavallisesti joku luottamusmies tai palvelija, joskus virkatoveri tai joku muu lähimpään ympäristöön kuuluva henkilö j.n.e. Ja siihen tarkotukseen sopivia henkilöitä on aina tarjolla, huimapäisiä ja seikkailunhaluisia luonteita, jotka kilvan tarttuvat siihen, mahtia ja jotakin hommaamista saadakseen.

Mitä tulee julkiseen kateuteen, siihen, mikä kohtaa julkisuuden henkilöitä, niin siinä on jotakin hyvää, jotavastoin yksityisessä kateudessa ei ole mitään sellaista. Julkinen kadehtiminen näet on jonkillainen ostrakismos[4], joka himmentää liian suuriksi ja mahtaviksi paisuvat miehet, siten ollen jonkillaisena muistutuksena suurille miehille pysyä asioissa.

Tämänlainen kateus (envy) jota latinankielessä ilmaistaan sanalla ”invidia”, tunnetaan uudemmissa kielissä nimellä tyytymättömyys (discontentment), josta me tulemme puhumaan enemmän tuonnempana. Se on tauti valtiossa, samallainen kuin tartunta, sillä niinkuin tartunta leviää siihen, mikä on tervettä ja ehjää, samoin kateus, kun se on kerran saanut jalansijan valtiossa, solvaa ja häpäisee hallituksen paraimpia tekoja ja saattaa ne huonoon valoon. Sellaisessa tapauksessa ei niin ollen ole paljoakaan hyötyä siitä, että hallitus koettaa sovittaa menettelyään yleisesti hyväksyttäväksi, sillä se osottaa vain heikkoutta ja pelkoa, mikä vahingoittaa sitäkin enemmän, aivan niinkuin tarttuvat taudit, jotka nekin tarttuvat monin verroin helpommin siihen, joka niitä pelkää.

Tämä julkinen kateus näyttää suuntautuvan etupäässä korkeimpia viranomaisia ja ministereitä vastaan. Harvemmin sen esineiksi joutuvat kuninkaat ja valtiot itse. Mutta yleisenä sääntönä voimme pitää, että jos kateus ministeriä kohtaan on suuri, vaikka hänessä itsessään on siihen vähän syytä, tai jos valtion kaikkia ministereitä kadehditaan samalla lailla, silloin kateus (vaikkakin suloisesti) tarkottaa itse valtiota. Tämä riittänee selostukseksi julkisesta kateudesta eli tyytymättömyydestä ja siitä, miten se eroaa yksityisestä kateudesta, mistä puhuttiin aluksi.

Olkoon yleensä sanottu, että, mitä kateuteen tulee, se on häikäilemättömin ja pitkittävin kaikista mielihaluista, sillä muut mielihalut näyttäytyvät vain tilapäisesti. Niinpä osuvatkin paikalleen sanat ”Invidia festos dies nonagit”,[5] sillä se on aina liikkeellä, tehden kiihotustyötään. Ja huomattava on niinikään se seikka, että kateus ja rakkaus saattavat kärsimyksiä sellaisellekin henkilölle, johon eivät pysty muut intohimot, sentähden että ne eivät ole niin pitkittäviä. Se onkin alhaisin mielihalu ja kurjin, jonka vuoksi se sopii hyvin perkeleelle omistettavaksi, jota kutsutaankin raamatussa ”kateelliseksi mieheksi, joka tuli yöllä ja kylvi ohdakkeita nisujen sekaan”. Kateus näet aina vaikuttaa salaa ja pimeässä, hyvien asioiden vahingoittamiseksi, joita nisulla tarkotetaan tuossa vertauksessa.

  1. Vanhaan aikaan tämä käsitys oli sangen yleinen, ja roomalaiset yleensä pitivät mahdollisena, että kateen ihmisen silmä voisi vahingoittaa saapuvilla olevaa henkilöä, säteilemällä tähän kateuden myrkkyä. Lordi Bacon tässä nähtävästi tarkottaa Markuksen 7: 21, 22: ”Ihmisen sydämestä käy ulos petos, irstaisuus ja pahat tarkotukset” (englanninkielellä ”evil eye”, ”nurja silmä”).
  2. Narses oli Belisariuksen jälkeen Italian sotajoukkojen päällikkönä keisari Justinianuksen aikana, voittaen taistelussa goottien kuninkaan Totilan, joka oli vallottanut Rooman.
  3. Tamerlan eli Timur oli syntyisin Samarkandista, jonka maakunnan keisariksi hän valittiin. Hän vallotti Persian, Georgian ja Hindostanin, ja otti vangiksi turkkilaisten uljaan sulttaanin Bajasetin Angoran taistelussa v. 1402. Hänen valtakuntansa ulottui Irtish ja Volga joista Persian lahteen ja Ganges-virrasta Kreikan saaristoon asti. Varustautuessaan lähtemään vallotusretkelle Kiinaan, Tamerlan kuoli 70:nnellä ikävuodellaan v. 1405. Hän oli pitkä ja kookas mies vartaloltaan, mutta toinen käsi oli hervoton ja oikea puoli rampautunut.
  4. Hän tässä nähtävästi tarkottaa ateenalaisten tapaa karkottaa ostrakismos-äänestyksellä maanpakoon tasavallan johtavia miehiä, jotta he eivät paisuisi liian mahtaviksi.
  5. ”Kateus ei pidä juhlapäiviä”.