Etuvartija

Etuvartija Kirjoittanut Esa Paavo-Kallio

Ote teoksesta Timo Tuuliainen

Perintönä viel’ on Kullervolla

Veitsi, sen hän kiveen murtaa rikki,

Leikatessaan leivän syödäksensä.

Samassapa raukes atoomeiksi

Viimeisenkin ihmisyyden pirsta

Sydämestä kurjan Kullervoisen;

Tuopa surullinen juhlahetki:

Orja vihittiin nyt kostajaksi.

Ota pois jo, herruus, niskaltamme

Valtikkas ja murra kahlehemme,

Keventele orjahuoneen salvat,

Niin me rauhan miessä palajamme.

Vaan jos kansaa orjankahleissansa

Ihmisyyden loukkoon kytketähän,

Sullotaan kuin sillit tynnyreihin,

Pidetään vain puroin porraspuina,

Somerona teille tallatahan,

Halveksuen sitä suurta voimaa,

Joka kansan kerroksissa piilee

Salaisena, näkymättömänä;

Jos he tuota voimaa sortaaksensa

Asettavat meitä orjan töille

Ankarille Niilin liepehille.

Taikka erämaille vievät, taikka

Kuningasten kultakaivannoihin

Nääntymähän valon, lämmön nälkään,

Niin me tuosta vainen voimistumme,

Kuten kasvaa kuumain maiden palmu

Viittä vinhemmästi kiusattuna;

Lisäännymme kuten kansa Juudaan

Kasvoi ennen Niilin liepehillä,

Sekä käkeämme koston teille.

Aatteen vapautta etseissämme,

Murrettava myös on kirkonkahle;

Sanan vapauden siteet poikki!

Tottumusten peikot tuonen teille!

Lamaan laki outo, orjuuttava,

Jot’ ei kansan henki synnyttänyt!

Omaisuuden laki tutkittava,

Missä vaatii, uusi laadittava;

Rikast’ ei, ei köyhää Luoja luonut,

Eroituksen tuon on horna tuonut.

Hyvät herrat: auki vankihuone!

Taikka kansa repii kahlehensa,

Vaikka suoraan lennähtäisi tuoneen,

Menettäisi taivaan autuutensa!

Huomatkaa, on rahvaan voima suuri,

Kans’ ei sovi leikin esineeksi,

Kiirein purkakaa tuo rajamuuri,

Sit’ ei voida jättää toistaiseksi;

Koston töille lähde, Kullervoinen,

Mukavampi ei oo aika toinen!

Nauta lakea ja kärsiväinen,

Lapsi pienoisenkin kytkettävä,

Kirouksen loitsusanat kuullen,

Jopa alkaa muuksi muunteleita;

Pedon voiman, pedon kynnet saapi,

Pedon hammas suussa karkeaapi.

Naudan tyyneyttä kiittämättä

Kytkijät on kauvan nauttineet;

Sidottu on nauta empimättä,

Lypsetty on tyyten voiman mehu,

Maito vereen asti nilvottuna;

Taikka kuletettu teurahaksi,

Jalat köytetty ja kumoon kaattu,

Julmin veitsin kurkku sahustettu.

Nauta rukka, itkus ääni kuului,

Kuului huokaukses, valitukses,

Vaan ne pilkkasivat, naurahtivat,

Oven narisevan mainitsivat.

Tunnottomat pilkkasivat vainen

Tuota ääntä, haikeaa itkun ääntä.

Kyllä teurastajat huomasivat

Silmäs himmenevän, huikenevan,

Jonka käänne syvää rukousta

Nöyrtymystä, armahdusta huusi.

Kyllä huomasivat teurastajat,

Miten teuraslavan reunaa vasten

Litteäksi silmä toinen painui,

Yksi hirviö kun sarvistasi

Kaikin voimin päätä lavaan sulloi.

Kyllä huomas tappojoukko senkin,

Miten rukoukses muuttui, koska

Eloa ei suotu, hartaammaksi,

Että antaisivat kuolon tulla

Kerkeämmin, voimakkaamman iskun,

Rakkauden iskun, iskemällä;

Miten yksi hirviöistä silloin

Kohteli, on vallan kauheata:

Piikkikärkisellä kengällänsä

Silmän potkii ulos kuopastansa.

Mutt’ on noita elossakin vielä,

Kullervo ne muuksi muutellunna.

Emäntä, mi impivilvakasta

Muuttunut on ruoskan roiskijaksi,

Orjaruoskan kovan käyttäjäksi,

Joutuu karhukarjan teurahaksi,

Oman karjan muuksi muunnellehen.

Taivaan kalkuttaja toivotonna

Nojaa alasimen kylmään kylkeen,

Kylmää leskivuotta alkaissansa.

Kosto koituu, kansain verikosto,

Kansan sortajille, vaikka vitkoin.

Konsa koston hankki Kullervoinen,

Niin voi kostaa Kullervoisen kansa;

Konsa orjapoika kummat teki,

Niin voi tehdä orjan jälkeläiset.

Lähde: Käy eespäin: valikoima suomalaista työväenrunoutta. 1957. Toimituskunta Hilkka Ahmala – Toivo S. Järvinen – Vihtori Laurila – Arvo Paasivuori – Raoul Palmgren – Maija Savutie – Olavi Siippainen – Arvo Turtiainen – Heikki Välisalmi. Tammi, Helsinki.