Etsiessä.

Kirjoittanut Irene Mendelin


Kaikk’, kaikki antaisin, jos jälleen saisin
Laps’aikan’ uskon varman, vakavan,
Tuon uskon yksinkertaisen ja selvän,
Tuon uskon lempeän ja rauhaisan.
Sill’ oli voima vaikka vuoret siirtää
Ja voima oli taivaat aukomaan.
Oi »Isä meidän» saattoi lapsen mielen
Luo iki-isän valon valkamaan.
Kaikk’, kaikki antaisin, jos jälleen saisin
Laps’aikan’ uskon varman, vakavan;
Mut mailman rannalla mä, tyttö raukka,
Jo aikaa sitten sain sen hukkahan.
Nyt on niin ilotonta elämäni,
Nyt on niin hämärää mun sielussain;
Kaikk’, kaikk’ on mennyt: usko, toivo, rauha –
Nyt eloni on etsimistä vain.
Mik’ ompi Jumala? – niin kysyn koito –
Hän onko henki, järki, kaikkeus?
Henk’ onko ääretön ja täydellinen,
Korkeinko hyvä, totuus, valkeus? –
Niin on hän – sit’ ei kenkään voine kieltää;
Mut mistä hänet löydän, käsitän?
Maailmat kaikk’ on hänen tekoansa
Ja teoistaanhan tuntee tekijän.
Hänestä kertoo meret, manterehet,
Hänestä avaruuskin ääretön,
Hänestä kertoo myrsky kiiriessään
Ja illan tyyni, tuike tähtivyön.
Hän kaikkialla on ja kaikkialle
Leimansa painaa, suuruuttansa suo!
Mik’ ompi ihmislapsi, jotta voisi
Kohota hengen täydellisen luo?
Mik’ ompi ihmislapsi? – Tomu, tuhka
Ja maaksi maatuvainen on hän vaan.
Mik’ ompi ihmissielu – ihmishenki?
Se Jumalasta ompi alkuaan.
Se osa henkeä on ääretöntä,
Osanen mailman kaikkisuutta on,
Ja senvuoks’ ikävöi ja vaiteloi se
Ja haluns’ ompi ikivalohon.
Niin ikävöi sa, sieluni, ja etsi
Tuot’ ääretöntä alkuhenkeä! –
Tuo hämäryys, mi hänet sulta peittää,
Se ehkä kerran poistuu, hälviää,
Ja sijaan sen saa kirkkaus, ja usko –
Varmempi lapsuutesi uskoa –
On tähden kirkkaan lailla Isän luokse
Sun kuolon kolkon kautta johtava.


Lähde: Irene 1893: Koivikossa. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.