Erinomainen mies
| Erinomainen mies. Kirjoittanut Aurélien Scholl |
Muudan pieni länsi-Ranskan kaupunki, jossa väkiluku ei ole kuuttatoistatuhatta henkeä suurempi, joutui eräänä aamuna suureen mielenkuohuun erään paikkakunnan arvokkaimman tukkukauppiaan katoamisen johdosta. Herra Bourimeliä viidenkymmenen vuotiasta rikasta kauvan kunnallisviroissa ollutta miestä odotti perhe turhaan kotia puolisille. Kolme päivää kului, eikä voitu käsittää minne mies oli joutunut. Huhuja jos jonkinlaisia oli liikkeessä. Puhuttiin vararikosta, itsemurhasta! Mutta notaario vakuutti, etteivät herra Bourimelin rahaseikat olleet milloinkaan olleet paremmalla kannalla.
Kaupungissa asui nuori, varsin vähäpätöinen mies, Anténor Dujardin. Hän oli pieni, typeränlainen herra, joka kävi liian lyhyissä liiveissä, ja käytti niin pieniä hattuja, että syrjiä tuskin huomasikaan. Isänsä, vanhan asianajajan ammattia, ei hän ollut voinut jatkaa, älyn puuttessa. Tuon virkamies-vainajan kokoelmien sekä talojen myynnin tuottavista varoista perheneuvottelu oli määrännyt Anténorille kahdeksan tahi yhdeksän tuhannen frangin koron, joka riitti ylläpitämään hänen joutilaisuuttaan.
Kolmen ajoissa päivällä ja kahdeksan iltasilla nähtiin hänen rauhallisena sotilaskahvilan pienessä salongissa pelaavan pikettipeliä. Siellä joi hän pari kertaa päivässä puolikuppisensa, poltellen merenvahapiippuansa, ja puhumatta koko aikana muuta kuin koiralleen: Pane tänne maata, Rambler!
Rambler haukotteli leveän kitansa ammolleen, venytteli laiskasti koipiansa, päästi huokauksen ja kävi viimein makaamaan rahin alle.
Joku aika herra Bourimelin kadottua, harhaili Anténor Dujardin metsästyskapineineen kaupungin lähellä olevalla suomaalla, kun Rambler äkkiä pysähtyi ja alkoi haistella ilmaa.
– Tänne, Rambler! huusi Auténor.
Mutta koira päästi vinhan ja surkean haukunnan.
– Mitä hittoa se nyt vainuu? arveli Dujardin.
Rambler vastasi vaikeroivalla ulvomisella.
– Totta tosiaan, jotain on se keksinyt...
Ja Anténor lähestyi varovaisesti pienen ojan reunalla kasvavaa sarpaheinäryhmää. Hän huomasi silloin puoleksi lokaiseen veteen upotetun ihmisruumiin. Päässä oleva hirmuinen haava ei estänyt tuntemasta herra Bourimeliä.
Tämän vertaista mielenliikutusta ei Anténor koskaan ollut kokenut yksitoikkoisessa elämässään. Hän ohjasi askeleensa kaupunkiin ja saapui aivan hengästyneenä keisarillisen asiamiehen luo, jolle kertoi löytönsä.
Tunnin kuluttua oli koko kaupunki liikkeessä. Oikeusto lähti, ajoneuvot mukanaan, noutamaan herra Bourimelin ruumista. Laillinen tutkinto pantiin toimeen.
– Herra, virkkoi tuomari Anténor Dujardinille, te olette tämän seikan ensimmäinen ja kenties ainoakin todistaja.
– Niin olen, vastasi Dujardin äänellä, jossa jo vivahti jonkinlaista mahtavuutta.
– Oikeus luottaa teihin!
– Se ei sitä turhaan tee.
Tästä päivästä alkaen tuli Anténor kaupungin sankariksi. Kaikki ihmiset ahdistivat häntä kysymyksillään.
– Missä asennossa oli ruumis?
– Pää oli melkein vedessä, eikö niin?
– Vaatteet olivat tietysti aivan tahraiset?
– Varmaanki teki herra Bourimel kovaa vastarintaa murhaajalle?
– Näitä oli ehkä monta?
– Niin kunnon mies!
– Ja perheen isä!
Kysymyksiä ja arveluja sateli taajaan kuin rakeita. Anténor toisti aamusta iltaan väsymättä, saman kertomuksen:
– Läksin aamulla kurppia ampumaan... Saavuttuani Poudriérin rämeelle, aloin kulkea pitkin Fossé-Renaudia, kun Rambler äkkiä seisahtui ojan reunalle... Kutsun sitä; mutta turhaan. Käyn lähemmäksi ... ja kuvailkaa kauhuani...
– Oh! herra Anténor!
– Herra Bourimel raukka, hänen säärensä olivat kangistuneet, pää oli halaistu...
– Voi hirmua!
– Juoksujalassa riensin kaupunkiin.
– Siinä teitte oikein.
– Ja toivon, että lopulta päästään murhaajien perille.
Tästä muistettavasta päivästä alkaen sanottiin Anténor Dujardinia vain ”Fossé-Renaudin ruumiin löytäjäksi.”
Parin päivän kuluttua vangitsi poliisi huonossa kapakassa kaksi humalapäistä espanjalaista merimiestä. Toisella tavattiin herra Bourimelin taskukello. Huomattuaan olevansa raudoissa, tunnustivat he tavanneensa tiellä yksinäisen herrasmiehen ja hyökänneensä hänen kimppuunsa, ryöstääkseen häntä. He jakoivat keskenään saaliin: satakolmekymmentä frangia, kellon, vitjat ja kaksi sormusta. Sitten raahasivat he uhrinsa ruumiin siihen rapakkoiseen ojaan, missä Rambler sen oli vainunnut.
Murhaajat vietiin X...n rikosasiain tuomioistuimen eteen.
Virallisen päällekantajan pyynnöstä oli kaupungin sanomalehdessä tarkka kuvaus jutun todistajasta.
Lehti lausui:
”Herra Anténor Dujardin, jonka todistus tulee syytetyille paljon merkitsemään, on sangen älykäs nuori mies.”
Todistajan nimen kuullessaan kävi väristys koko kuulijakunnan läpi.
Herra Dujardin, aivan tummassa puvussa, vannoi arvokkaasti valan, ja kertoi yllämainitut tapaukset kanteen muodossa.
– Tuomioistuin onnittelee tässä seikassa osoittamaanne kylmäverisyyttä sekä pontevuutta. Ilman teitä, ilman teidän ihmeellistä välitystänne, täytyisi meidän kenties taas lisätä rankaisemattomien rikosten lukua. Olette jalosti palvelleet yhteiskuntaa ja yhteiskunta lausuu teille kiitoksensa.
Toinen merimies tuomittiin kuolemaan, toinen pakkotyöhön.
Kun istuntosalista tultiin ulos, teki ihastunut ja liikutettu ihmisjoukko kunnioittaen tilaa Anténor Dujardinille.
Hän nimitettiin kaupungin piirin varapresidentiksi ja Pelastusseuran kunniapresidentiksi.
Rouvat ja neitoset olivat häneen ihastuneet, ja eräänä aamuna otti notario Rognonet hänet erikseen, ja huomautti, että hän rukkasia pelkäämättä voi pyytää neiti Prépotin de Jambeuvillen kättä; kolmesataatuhatta frangia seuraisi myötäjäisinä.
Kun muutamat naapuriston ylimykset ihmettelivät, että eräs Jambeuville alentui pelkäksi rouva Dujardiniksi, vastasi kirkkoherra heille, kohottaen silmänsä taivasta kohti.
– Hän se herra Bourimelin ruumiin on löytänyt. Luoja on valinnut hänet oikeutensa aseeksi.
Ja kaikki ihmiset myönsivät sen todeksi.
Tultuansa rikkaaksi ja perheen isäksi Dujardin pääsi pian pormestarin apulaiseksi. Ei ollut kaupungissa sitä yleistä kokousta tahi yhtiötä, jossa ei Dujardin ollut asiamiehenä, tahi ainakin jäsenenä.
Viimein maaherra anoi kirjeellisesti kunniamerkkiä Anténorille. Hänen kirjeensä päättyi näin:
”Herra Dujardin on departementin arvokkaimpia miehiä. Hän nauttii kaikkein kansalaistensa yleistä kunnioitusta. Hän on luettava niihin jaloihin ja nöyriin kansalaisiin, jotka tuottavat kunniaa sille maalle, missä ovat nähneet päivänvalon. Jutussa, joka muinoin herätti suurta huomiota, oli Anténor Dujardin kunniakkaasti osallisena. Hän on löytänyt Fossé Renandin ruumiin!”
Kaikille kaupunkiin saapuville vieraille, näytettiin aina tuomiokirkko, Saint Firminin torni, uusi laivatokka ja Anténor Dujardin.
– Näettehän tuon herran tuolla?
– Näen.
– Tokkohan arvaatte kuka se lienee?
– En.
– No niin!... se on herra Dujardin.
– Mitä miehiä tuo Dujardin sitten on?
– Muistattehan Bourimelin murhajuttua?... Tuota miestä, jonka kaksi espanjalaista merimiestä murhasi ... noin viisitoista vuotta sitten?
– Kah! tosiaankin, muistanhan jotain sen tapaista...
– No niin, tämä herra se ruumiin löysi!
– Anténor kantaa arvokkaasti kunniaansa. Hän tietää olevansa kuuluisa mies eikä ylvästele liiaksi siitä. Rouva Dujardinin nimikorteissa luetaan aina: syntyisin de Jambeuville.
Tämä viittaus hänen hienoon sukuperäänsä tyydyttää hänen oikeutettua ylpeyttänsä. Hän ihailee sankarimiestänsä ja tämä kohtelee häntä kunnioituksella.
Ajottain käy hän tervehtimässä Nantessa asuvaa tätiänsä ja Bordeaussa asuvaa lankoansa. Siellä juttelee hän joskus tälle uudelle yleisölle: ”Puolisoni oli kurppia ampumassa. Äkkiä alkaa hänen koiransa ulvoa... Herra Dujardin lähestyy rohkeasti ja silloin ... hiukset nousevat pystyyn sitä ajatellessa, huomaa hän julmasti silvotun, kangistuneen ja veren tahriman ihmisruumiin.
– Ah! rouva! miten kauheata! Kelpo Jambeuville ylpeilee aina kertomuksensa herättämästä huomiosta.
Anténor on kunnialegioonin ritari, x...n kaupungin pormestari ja nauttii kansalaistensa yleistä kunnioitusta, mutta Rambler raukka loikoo olkikasalla jossain vajan nurkassa.
Ja hän se kumminkin ruumiin löysi!
Lähde: Päivälehti 18.8.1890.