Eriika

Vuoripeikot Tarina Nurmijärveltä Kirjoittanut Aleksis Kivi

Eriika

Etäällä kylästä, synkeen metsän takana, seisoo ahon rinteellä Muistolan talo; rikas ja kaikilta kiitetty, erinomaittain köyhiltä, joiden turva ja suoja se aina oli. Harvoin meni tässä päivä ilman osoittamista armotyön.

Tämä talo on kaunis päältänähden. Sen valkeet akkuna-pielet lainaavat sille lempeyden muodon. Sen ympäri seisoo kymmenen pihlajaa, »muistuttaen lain kymmentä käskyä», niinkuin tämän talon esi-isä sanoi, koska hän istutti nämät puut iki kauneudeksi talollensa. -- Tästä muutama kivenviskaus pohjaan päin, seisoo vuori, jonka harjun seppelöitsee ryhevä mäntymetsä. Katsellessa tätä metsää, kuvaileevat sen puut monta eriskummallista kuvaa taivaan kannelle: Tuossa äiti lapsi helmassa seisoo; povi paljastettu ja pohjatuulessa liehuu kaula-liina. Piskuansa katselee hän nauru-suin, raviten sitä rinnan mannalla. Tuossa kaksi mäntyä niinkuin kaksi syleilevää ystävää. Tuossa kannustaa ratsastaja orhiansa, joka vimmassa loiskii. Siinä on sankarimme satoja vuosia osoitellut uro-töitänsä, miekka kourassa, sotien pilvi-peikkoja vastaan taivaan tantereilla. Korkein kaikista kuitenkin seisoo tuossa honka, niinkuin viisauden kuninkas, tyyni ja juhlallinen. Vielä näkyy tuolla vuoren jyrkällä yksi kuva; siinä kymärtynne ukko, sauva kourassa, haudan partaalla istuu. Autio ja tyhjä on hänen ympäristönsä, mutta hänen vieressänsä seisoo toivon enkeli, kuiskaen häntä korvaan ja viittaen kädellänsä itään päin. -- Monta muuta muotoa näet siellä, aina kuinka mielit kuvastella. Mutta näin kuvasteli Muistolan ihana Eriika, talon ainoa tytär. Näin kuvasteli kesäöisiltä unetoin impi, katsellen luontoa salin akkunasta. Riutuva katsanto osoitti että hänen sielunsa havaitsi niinkuin jonkun kangastuksen tuntemattoman kaukaisuuden someudesta. -- Kaunis hän oli, se laaksoen kaino impi: Tumperat hiukset reunastit hänen otsansa, joka kiilsi niinkuin pilvi päivä-paisteessa; ja silmät tämän otsan alla olit kuin rauhan kammiossa kaksi akkunaa; hänen suunsa hymäili niin armaasti kuin idän rannalla aamuruskon viiru, niin täynään ihastusta mutta myöskin osoittava jotain synkeyttä. -- Hän oli vanhempainsa rakkaus ja ilo, monen nuorukaisen toivon koi ja köyhäen armahtava enkeli. Kirkkovieras joka sunnuntai, nähtiin hän arkioimina aina askareissa, autellen äitiänsä emännyksessä. Talosta aittaan, aitasta taloon asteli hän toimeljas ja vaiti, sekä ilta- että aamu-virkku.

Kaunis oli neitseen elämä, mutta kauniimpi vielä hänen kuolemansa, sillä varhain tuoni hänen temmai täältä. Ankaruus on täällä pysyväinen ainoastaan vähän aikaa. -- Kerran koska hän heinä-niitulla haravoitteli päivän kuumuudessa, tunsi hän, illan joutuessa, voimansa raukevan ja käsivartensa raskauntuvan. Otsa poltti, veri suonissa kiehui ja korvissa kaikuit vaisut kelloen äänet. Nyt heitti hän heinät silleensä, pisti haravansa maahan ja lähti kotja päin; käsi otsalla kulki hän pitkin nummea illan ikävyydessä. Mihenkä hän katsoi tarjoi luonto synkeyttä vaan, sillä mieltä käänteli elon ilta. Tultuansa kotja, viskasi hän kiireesti liinan päästänsä, riensi vuoteen lepoon ja nukkui, nukkui, herävyi ja nukkui taas; rinta nousi ja vaipui, posket poltit ja hiki helminä otsalta juoksi. Neitsy, ennen aina vaiti ja harva-sanainen, haasteli nyt lakkaamati, hourien kiivaasti. »Mun äitini, mun armaani! hän sanoi, umpele nyt minulle uusi hame, valkaise ja kirkasta se pellon kauniilla kedolla, kirkkaaksi niinkuin aurinkon terä. Pois minun lähteä täytyy, sillä kellon äänen kutsuvan kuulen. Se sointo kaikuu niinkuin viita tuulessa, ilta-tuulessa kaukainen viita.» Niin juttui hän, mutta murhe taloon tuli; isä murehti, äiti synkeellä mielellä hametta umpeli tyttärellensä ja itki, itkit myöskin kaikki palveljat. Eriika, hän ei itkennyt, vaan teki ahkerasti työtä kuoloon päin: rinta nousi ja vaipui, posket poltit ja hiki helminä otsalta juoksi. Niin meni viisi kirkasta kesä-päivää, meni viisi yötä ihanaa ja koska kerran lähestyi lauvantai ja sen aurinko länteen kallistui, niin välähteli neitseen katsanto. Hän nousi ylöös vuoteeltansa, virutti kasvonsa, puetti päällensä hameen, jonka hänen äitinsä oli valmistannut, ja antoi piikoen palmikoita tumpuran tukkansa. Hänen poskensa loimotit niinkuin tulen liekki, ja niinkuin tuli oli hänen puheenpartensa. Hän sanoi nyt tytöllen, kuin oli hänen kasvokumppaninsa: »Sisareni! sido kranssi mulle. Armahaani, juokse Saaroniin ja poimi helmaasi kukkaisia sieltä. Saaronin kukkaisia tahdon minä, sillä niiden lempee viileys mun ohaukseni polton sammuttaman pitää.» Tyttö meni korkeella itkulla pellon pientäseelle noukkimaan kukkaisia kranssiksi sairaalle. Kransin kauniin toi hän Saaronista ja painoi sen kuolevaisen päähän. Niinkuin seppelöitty morsiain istui Eriika jälleen vuoteellensa nojaen itsensä vasten äitinsä rintaa. Siinä, kallistunneella päällä, hän väsynneenä ja uneljasna hiljaa huokutteli, eikä hänen muotonsa enään osoittannut taistellusta vaan rauhaa. Tuonen herra, kerran anastaen elon linnan, taukoi ampumasta nuoliansa ja salli että ne harvat ja voimattomat henkivartiat kuin vielä löytyi jäljellä elon karnisonista, lähdit vapaasti uloos linnastansa. Vaiti oli äiti, vaiti isä, vaiti olit kaikki, jotka ympäri seisoit. Äänettöminä katselit he Eriikaa, jonka henkitys heikeni ja huulet sinistyit. --

Nyt on Muistolassa liikuntoa, työtä sekä vanhoilla että nuorilla, teuhina ja kiire jokaisella henkellä, sillä se oli Eriikan peijais-aatto. Talosta aittaan, aitasta taloon pitkin polkua yli kauniin pihan juokseevat kylän neitseet vilppaina auttaina juhlan varustuksessa. Akat elo-tuassa toimitteleevat: mikä pesee, mikä oltta prykää ja mikä korstenilla keitossa pyörii. Emäntä itse, aina töissänsä tarkka, vehnaisia leipoo pöydän päässä ja silmäilee uloos vainiollen, koska tulleen vieraat kauka-kylistä. Perä-akkunasta päivä paistaa ja uuni loimottaen lämpii. Mutta sinisessä arkussansa Eriika lepää salin hiljaisuudessa, eikä kenkään hänen pyhää rauhaansa täällä hämmennä. Välistä toki käy hänen äitinsä tervehtimässä nurmelintuansa, katsomassa kelmeetä kalman vierasta. Asetellen hänen kranssiansa eli hänen pukuansa sovitellen, juttelee hän lapsensa kanssa:

»Levä rauhas kaunoiseni,

Kohta pääset tuonen-tupaan.

Siel on seinät sammaleiset,

Hieno hieta permanolla.

Eikos kelva lapsen maata,

Ilman kyljen kääntämätä

Olka-pään ojentamata.»

Niin hän, keskellä kiirettänsä, juttelee täällä tyttärensä kanssa; silittelee vielä hänen hiuksiansa ja rientää jälleen askareihinsa.

Ilta joutuu, vieraat lähestyyvät kauka-kylistä. Rattaat jyriseevät ja tomu tuoksuu kierteisellä tiellä. Talossa kiire karttuu, ovet moikaavat, meteli koirilla on ja hevoiset hirnuuvat. Mikä rientää vieraita vastaan, mikä lehtiä riistomaan ja mikä meijuja metsästä perään. Vieraita tuli, suru-vaatteissa kaikki, tuli sekä vanhoja että nuoria, niin ylhäistä kuin alhaista säätyä. Pihalla pienet tytöt, kroosi-kaulat, hyppeleevät illan hämärässä. Niin on Muistolassa liikuntoa, teuhina ja pauhu peijais-talossa. Mutta sinisessä arkussansa Eriika lepää salin hiljaisuudessa.

Yö nyt siivillänsä peittää maan, mutta suloiset on kesäyön siivet; hellästi, läpinäyttävinä väikkyyvät he laaksoissa pienien ruusuen päällä juotellen heitä kasteen hopea-helmillä. Peijais-talossa kaikki rauhassa lepäävät, rauha ihana ympäri sen tienoissa on; ei liiku pihlajoissa lehtikän. Tämän yön tyyneyden häiritsee ainoastaan koski, kohiseva kaukaalla, eli siikko ilmassa sinkoillen. Seiso vaiti ja katsele tätä luontoa, yön juhlallisessa muodossa. Välillä valkenee se pikaisesti ja pimenee sillä samalla; sillon leimahtaa lounaassa kalevan-tuli, leimahtaa ilman jyrinää. Mutta katso pohjaan, tonne ylös vuorellen, siellä näkyy jotain kummallista. Metsän tutkaimilia, pilvi-sialla istuu yksi neitseellinen haamu, kaunis ja komea kuin ruhtinnatar. Hän istuu äänetön ja alalleen, nojaa kyynäspäänsä pilven palloon ja katselee ales Muistolaan. Ja kuin lounaassa taivas tulta iskee, sillon hänen kasvonsa kirkastuu ja kaunis varjo silmä-kuoppiin jää. Eriikaa nämät kasvot muistuttaavat, mutta ihanemmat vielä kuin hänen. Seppeli hänen päässänsä on; se vissiin Saaronissa sidottiin, sillä senlaisia kukkaisia ei löydy muualla kuin sen niituilla. Hame hänellä on kimeltävän valkee kuin lumi, ja vyö kuin hänen rinnoiltansa käy on väristänsä niinkuin taivaan kaari. Hänen muotonsa on korkee vakuus, yhdistetty somalla hymäilyksellä, joka huulilla salaa leikittelee.

Vielä hän viipyy yhä katsellen lempiästi entistä kotoansa, läpi vaisun yön. Lempiästi häntä vastaan katseleevat jälleen kodon akkunat, läpi vaisun yön. Niin hän viivyttelee katselmuksessa, mutta suloista on sen viivytellä, ketä odottaa onni-autuus, kellä tietona on toivon maa. -- Mutta, katso! Nyt hän katoikin, juuri vilauksessa niinkuin leimaus ja jätti Muistolan ainiaaksi.