Erehtyi äiti.

Kirjoittanut Ludvig Gabriel Kiljander


Saarall’ on sorea tyttö,
mainittava Mannilassa,
Talvet kasvoi kammarissa,
kesät asteli kedolla,
jopa joutui neitoseksi,
jopa immeksi isoni.
Kuhta joutuvi kosija,
kohta sulho suoriavi,
jok’ on kaunis kasvoiltansa
sekä puhtaassa puvussa.
Puhemiespä, pulska poika,
antoi tiedoksi asian,
kihlat työnsi tyttärelle,
isot immelle hopeat.
Iso immelle sanovi,
sulhon puolesta puheli:
”Ompa sulla oiva onni,
tarjona hyvä tavara,
jos nyt arvaat asian,
oivan oivallat etusi!”
Tuohon tyttönen tytyvi,
immyt suostuvi ilolla;
otti kihlat kieltämättä,
kalut kauniit omisti.
Emo ei mailla ollutkana,
vanha Saara saapuvilla.
Kuluipa aikoa vähäisen,
viikkokausi vierähtävi,
Saara saapuvi kotihin,
emo vanha ennättävi.
Iso ilmoitti asian,
Saara-muorille saneli.
Siltä mustui Saaran muoto,
siitä sieramet sihahti.
”Nyt on turkanen tulossa,
paha juttu joutumassa,
kun on koijari kosissa,
vanha narri naimatiellä.
En sillen emo olisi
enkä vanhempi vakava,
jos ma antaisin asian
siten päästä päätöksehen!”
Vielä viikkoja kuluvi,
jääpi päiviä jälelle,
saipa sulho saapuville
emon ollessa kotona.
Saara alkavi sanoa
Kiukkuisesti kiljaddella:
”Mistä on lupa sinulla,
mistä oikeus otettu
meidän naista narraella,
meidän neitosta kosia?”
Työnsi kihlat sulhaselle,
kantoi kaunihit kalunsa.
Sulho suorivi uralle,
joutui paikalla polulle,
eikä enempi tullut
Saara-muorin saapuville.
Mikäs neuvo neitoselle,
mikäs immelle iloksi?
Ei sitä enempi naitu,
eikä konsana kosittu.
Kun tuli äitiksi halunsa,
kerran päästä maammoseksi,
löytävi lehosta lapsen,
saunasta sala-musikan,
kaula-kopsan karsinasta.

L[udvig]. G[abriel]. [Kiljander]


Lähde: Tapio 1.08.1888.