Eräs yö.

Kirjoittanut Lars Stenbäck
Suomentanut Uuno Kailas. Ruotsinkielinen alkuteos En Natt. Runo on kirjoitettu keväällä 1836 Stenbäckin ystävän J. J. Östringin muistoksi.


Jo oli mennyt saatto hiljainen
Ja laannut soitto tornin kellojen;
Maan multaan kätkeneet he oli kuolleen.
Kun multaan kätkeneet he oli kuolleen,
Yö tyyni saapui; varjovaipallaan
     Se peitti kirkkomaan.
Mut hiljaa jättäin ihmisvilinän
Taas haudan luokse yksin kääntyi hän
Ja seisattui, miss’ ystävänsä uinui.
Hän seisattui, miss’ ystävänsä uinui,
Jäi, murtunut, luo lepopaikan tään
     Vait, jähmetyksessään.
Niin, murtunut, hän katsoi puoleen maan
Yön tummetessa tummenemistaan;
Ja peittyi kuu ja katosivat tähdet.
Kun peittyi kuu ja katosivat tähdet,
Hän maahan vaipui mielin nääntyvin
     Ja kuumin kyynelin.
Se myrsky mitä miehen rintaan toi,
Mit’ äänin särkynein hän vaikeroi,
Vain Jumala ja yö sen tietää saivat.
Vain Jumala ja yö sen tietää saivat,
Kuink’ oli hälle kallis, minkä maa
     Nyt, mykkä, majoittaa.
Kun haihtui pilvet pitkän yön, kun jo
Loi ensimmäiset säteet aurinko,
Viel’ itkien hän istui ristin alla.
Kun itkien hän istui ristin alla,
Löys länsituuli posket kalvenneet
     Ja pyyhki kyyneleet.
Ja linnunliverrystä ilma soi,
Se rauhattoman rintaan rauhan toi: –
Koin sätein tuli Luoja, lohdun antain.
Koin sätein tuli Luoja, lohdun antain
Ja sovituksen; silmät riemuiten
     Hän nosti, rukoillen:
»Sun, joka kuolonlaaksost’ uupuneen
Viet matkamiehen valoos iäiseen,
On kiitos! – ei hän mullan raoss’ uinu;
Ei, mustass’ ei hän mullan raoss’ uinu,
Vaan lepää armiaalla povellas
     Ja kuulee sanojas.»
Hän lähti, eli tapaan entiseen,
Vaelsi vuotten halki taakkoineen;
Ei kukaan kuullut hänen valitustaan.
Ei kukaan kuullut hänen valitustaan,
Mut kalliin säilytti hän povessaan
     Tuon kuvan valonaan.


Lähde: Suomen kansalliskirjallisuus. 1936. Osa 10. 1800-luvun ruotsinkielisiä runoilijoita ja kirjailijoita. Toimittaneet E. N. Setälä, V. Tarkiainen ja Vihtori Laurila. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.