Eräs yö.
(Stenbäck.)
Kirjoittanut Lars Stenbäck


Jo joukko hiljainen on palannut
Ja kelloin ääni taunnoin tau’onnut –
Levollan laskivat he hautaan kuolleen
Ja laskettuaan levollensa kuolleen
Sai yöhyt siihen sulo rauhallaan
Ja tummetutti maan.
Mut’ haudalle hän tuli uudestaan
Ja jätti maiset puuhat pauhamaan
Ja ehti ystävänsä haudan luokse,
Ja ehdittyään lepopaikan luokse,
Jäi siihen synkkänä kuin syinen sää
Kaihomaan ystävää.
Synkkänä loihe silmäns’ multahan –
Yö sai vaan muodon yhä mustemman
Ja kauhut kuoli – tähtyetkin sammui,
Kun kuuhut kuoli ja kun tähdet sammui,
Murtuipa syömmensä ja alas vaipueen
Vuodatti kyyneleen. –
Rinnassaan mitä rukka tunsi – oi –
Ja mitkä sanat huokailunsa loi,
Vaan Jumala ja yöhyt tuns’ ja tiesi –
Hän ketä kaihos – kenen kolkkomaa
Povessaan tallentaa.
Ja kun pitkän yöhyn pilvet lauhtuivat
Aamuttaren silmät vielä sattuivat
Surevahan rauhan ristin luona
Istui – ja poskiltansa kyyneleen
Pois pyyhki tuulonen.
Mut ilmass’ iloitsivat lintuset
Ja rauhaa kuiskivat sen syömmehen.
Aamuisen koiton kans’ toi Luoja lohdun.
Kun aamu koiton kans’ toi Luoja lohdun.
Sureva silmäns’ nosti iloiten, Luojansa kiittäen.
”Sinulle kiitos! Joka taivahan
Suot väsyneille kautta kuoleman.
Ei lepäjä hän mustan mullan alla!
Ei lepäjä hän mustan mullan alla,
Vaan sulo suojassasi rauhan sai
Ja ääntäs kuulla kai.
Pois meni – eli kuni ennen vaan –
Ikänsä kantoi kovaa kuormoaan.
Ei ihmislapset tienneet kaihostansa.
Ei ihmislapset tienneet kaihostansa –
Mut sydämessään asui autuaan
Ain armas kuva vaan!

Pisare


Lähde: Savonlinna 29.12.1877.