Eräs yö (1877)

Eräs yö. (Stenbäck.) Kirjoittanut Lars Stenbäck

Jo joukko hiljainen on palannut

Ja kelloin ääni taunnoin tau’onnut –

Levollan laskivat he hautaan kuolleen

Ja laskettuaan levollensa kuolleen

Sai yöhyt siihen sulo rauhallaan

Ja tummetutti maan.

Mut’ haudalle hän tuli uudestaan

Ja jätti maiset puuhat pauhamaan

Ja ehti ystävänsä haudan luokse,

Ja ehdittyään lepopaikan luokse,

Jäi siihen synkkänä kuin syinen sää

Kaihomaan ystävää.

Synkkänä loihe silmäns’ multahan –

Yö sai vaan muodon yhä mustemman

Ja kauhut kuoli – tähtyetkin sammui,

Kun kuuhut kuoli ja kun tähdet sammui,

Murtuipa syömmensä ja alas vaipueen

Vuodatti kyyneleen. –

Rinnassaan mitä rukka tunsi – oi –

Ja mitkä sanat huokailunsa loi,

Vaan Jumala ja yöhyt tuns’ ja tiesi –

Hän ketä kaihos – kenen kolkkomaa

Povessaan tallentaa.

Ja kun pitkän yöhyn pilvet lauhtuivat

Aamuttaren silmät vielä sattuivat

Surevahan rauhan ristin luona

Istui – ja poskiltansa kyyneleen

Pois pyyhki tuulonen.

Mut ilmass’ iloitsivat lintuset

Ja rauhaa kuiskivat sen syömmehen.

Aamuisen koiton kans’ toi Luoja lohdun.

Kun aamu koiton kans’ toi Luoja lohdun.

Sureva silmäns’ nosti iloiten, Luojansa kiittäen.

”Sinulle kiitos! Joka taivahan

Suot väsyneille kautta kuoleman.

Ei lepäjä hän mustan mullan alla!

Ei lepäjä hän mustan mullan alla,

Vaan sulo suojassasi rauhan sai

Ja ääntäs kuulla kai.

Pois meni – eli kuni ennen vaan –

Ikänsä kantoi kovaa kuormoaan.

Ei ihmislapset tienneet kaihostansa.

Ei ihmislapset tienneet kaihostansa –

Mut sydämessään asui autuaan

Ain armas kuva vaan!

Pisare

Lähde: Savonlinna 29.12.1877.