Eräs joulu-ilta kodissani
| Eräs joulu-ilta kodissani Kirjoittanut Eino Leino |
- Tähtöset ne tuikkiellen paistaa taivahalta,
- viel’ ei pääse vallallensa pimeyden valta,
- kuuhut tuolta kummottavi läpi synkän hongiston,
- kiteet kimaltelee maassa, yhtyy valon voittohon.
- Huonehesta pienoisesta valo yöhön hohtaa,
- ulkona se samanlaisen valonloiston kohtaa,
- huonehessa pienoisessa tuossa ilo riemuaa,
- äänet siellä sekä naurut ulkoilmaan kajahtaa.
- Siellä äidin lapsiparvi nauraa riemuellen,
- äiti iloo lapsiensa katsoo naurahdellen,
- monta joulu-iltaa ompi tuota iloo katsonut,
- monta kertaa heidän kanssa tuossa aina riemuinnut.
- Mutta kyynel silmästänsä hohtaa naurun alta,
- voitosta nyt kiistelevi riemun, huolen valta.
- Tuoss’ on lapset tervehenä, riemu armas äityen,
- miksikä siis huolen pilvet peittää ilon taivosen?
- Vanhin lapsist’ ompi tuolla kauko-maailmalla,
- kuudentoista vanhana läks mielell’ hehkuvalla,
- suonet tykki tulisesti, riemuellen sydän löi,
- mutta kaiho kaukomieli raitist’ voimoansa söi.
- Lapsi joutui maailmahan, kesken ristihyörteen,
- joutui myrskyn vihureihin, valtaan synnin pyörteen,
- äitiään ei muistanunna, itseänsä muisti vaan,
- eli, nautti elämästä, lauleskeli iloissaan.
- Äiti itkee silmäterää, itkee lempilasta,
- kun tää ompi lähtenynnä rauhan satamasta,
- puku, uusi mennessänsä, likaiseksi mennyt lie,
- jalkineensa mennyt rikki, pitkä käydä elon tie.
- Unelmistaan hänet kohta lapset herättääpi:
- »Äiti, minne tänä iltan’ joululahjat jääpi?»
- Kohta joulupukki suuri astuukin jo sisähän,
- kelle tuopi vauvan pienen, kelle kissan pyörivän.
- Näinpä lahjan joulupukki jokaiselle antaa,
- äidin syliin mytyn myöskin viimeiseksi kantaa.
- Äiti avaa mytyn tuossa, lapset tulee katsomaan.
- »Aallokossa» – lausui lapset – runoja ne ompi vaan.
- Mutta äiti aukoi kirjan, luki runoelman,
- luki toisen, mutta silloin kädet vaipui helmaan,
- sydän sykki riemuansa, tuttuja ol’ laulut nää,
- laulajaksi tunsi oman poikasensa hurjapään.
- Eihän poikani mun vielä nuku synnin unta,
- onhan laulut valkeammat, puhtoisemmat lunta.
- Näinhän miettiä ei miesi paatuneena enää voi,
- pojalleni Luoja hellän, syömmen sykkiväisen loi.
- Anteeks suokoon poikaseni, pahaa kun ma luulin,
- mutta hellää tuntoisuutta äsken tuossa kuulin,
- viel’ on poika äidin lapsi, viel’ on puhtohinen tuo,
- hänet Luoja semmoiseksi jäädä ainiansa suo.
- Näin hän mietti, sydän sykki, sykki riemuansa,
- veri tykki suonissansa, tykki hehkuansa –
- onnellinen äityeni, että armas kuolit jo,
- ett’ et nähnyt, kuinka poikas tempasi taas turmio.
- Tähtöset ne tuikkiellen paistaa taivahalta,
- viel’ ei pääse vallallensa pimeyden valta,
- kuuhut tuolta kummottavi läpi synkän hongiston,
- kiteet kimaltelee maassa, yhtyy valon voittohon.
Lähde: Leino, Eino 1949: Kirjokeppi: valikoima runoja alkuperäiskokoelmien ulkopuolelta. Toimittaneet ja selityksin varustaneet Aarre Peltonen ja Eino Kauppinen. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.