Eräs Puijolla käynti
| Eräs Puijolla käynti Kirjoittanut Minna Canth |
Aina sai jo talvella vanhemmiltaan luvan kutsua Hilman luokseen kesää viettämään. Ja hän oli siitä äärettömästi iloinen, sillä nyt he olivat koko vuoden olleet toisistaan erillään, aina siitä, kun keväällä koulunsa lopettivat. He, jotka niin hirveästi pitivät toisistaan ja jotka pienestä pitäen olivat joka päivä olleet yksissä.
Tosin he tällä ajalla ahkerasti lähettivät kirjeitä toisilleen, vähintäinkin kerran viikossa. Ja olihan siinäkin oma viehätyksensä, mutta ei se sentään samaa ollut kuin yksissä olo, ei likimainkaan! Sillä kirjeessä ei kumminkaan voinut niin tarkalleen kaikkea kertoa, siitä olisi venynyt kauhean pitkät luntat. Sitten vielä sekin peloitti, että jos postissa aukaisevat, taikka jos sattuisi joutumaan hukkaan, tai jollain tavalla muiden ihmisten käsiin. Silloin tulisivat kaikki heidän salaisuutensa ilmi! Taivas kuinka se ajatus pöyristytti!
Kesäkuun viides päivä valkeni, silloin oli Hilma odotettavissa. Aina oli jo edellisellä viikolla siistinyt ja järjestänyt kammarinsa niin sieväksi, ettei sitä vielä koskaan oltu niin sievänä nähty. Muun muassa hän oli saanut uudet valkoiset uutimet ikkunaan ja sitten sattui vielä semmoinenkin onni, että hänen kellertävä ruusunsa juuri siihen aikaan oli täydessä kukassa. Sen hän asetti pöydälle, sohvan eteen. Sillä sohvassa he tietysti enimmiten istuisivat. Siinä oli niin mukava olla selkä kenossa, toinen toisessa nurkassa, toinen toisessa, saattoivat katsoa toisiaan silmiin ja puhella hiljaa, ettei kuuluisi mitään viereiseen lasten kammariin.
Mitähän kaikkea mahtoi Hilmalla olla kerrottavaa? Ainalla sitä riittäisi koko kesäksi. Kyllä nyt puhuisivat asiat puhki ja halki.
Hän oli jo mielessään moneen kertaan käynyt ne läpi, ettei mitään vain unohtuisi. Ja sitten hän myöskin oli päättänyt, mitkä ensin olivat kerrottavat ja mitkä hän jättäisi tuonnemmaksi. Paljon tällä ajalla olikin tapahtunut, kun sitä oikein ajatteli; mitä Hilma sanoneekin, kun kuulee. Mahtaa hän ihmetellä!
Voi, sitä riemua kun juna tulla puhkusi asemalle ja Hilman iloiset kasvot ilmestyivät ensin ikkunassa ja sitten koko persoona vaunun ovella. Aina hihkasi, Hilma nauroi ääneen ja sillä kertaa he tupsahtivat toistensa syliin. Eivät osanneet pitkään aikaan puhua, nauroivat vaan, antoivat muiden hommata kapsäkit ja muut tavarat kotiin, ja läksivät itse käsikynkässä astumaan kaupunkia kohden. He oikein välttivät, ettei kukaan lyöttääntyisi heidän seuraansa, he tahtoivat olla kahden kesken, varsinkin nämä ensi hetket.
Kuinka he nauttivat, kun pääsivät asettumaan rinnan sohvaan ja saivat ruveta kertomaan oikein alusta alkaen kaikki asiat. Ainan pikku veljet tekivät vähän kiusaa, raoittelivat ovea ja kurkistelivat. Aina tiuskasi heille monet kerrat, ja sulki oven. Ei auttanut, vähän päästä he taas uudelleen olivat siinä. Eivätkä he välittäneet rukouksistakaan. Mutta sitten keksi Aina keinon. Kun heille tuotiin kahvia, otti hän tarjottimelta sokuripalasia ja peparkaakkuja, meni lastenkammariin, näytti mitä hänellä oli kädessä ja kysyi, jos lupaisivat olla siivolla, niin saisivat. Se vihdoinkin vaikutti. Läksivät kuin läksivätkin pois ovelta ja antoivat heidän olla koko sen illan ihan rauhassa.
Seuraavana päivänä he menivät käymään Tyyran luona, joka myöskin oli heidän entisiä toveriaan ja hyvä ystävä sitä paitse. Vaikka he ylipäätään eivät ihan hyvin tulleet hänen kanssaan toimeen, sillä Tyyra heidän suhteensa tavallisesti esiintyi niin kovin järkevänä ja miltei guvernanttimaisena. Hän se aina selitti, mikä oli sopivata, mikä ei, tiesi täsmälleen, mitä ihmiset mistäkin asiasta sanoisivat, ja pani sille äärettömän suuren merkityksen. Se hänellä oli mittakeppinä aina asioita arvostellessa.
Eivätkä he kumpikaan, ei Hilma eikä Aina kyenneet häntä siinä vastustamaan. Yleinen mielipide, olihan se tietysti kumoamaton tuomio, jonka suhteen varsinkin naisen tuli ehdottomasti alistua.
Mutta, herra varjele, se oli välistä hirveän vaikeata. Heillä juuri molemmilla oli useasti kiihkeä halu tehdä semmoista, jota tiesivät, ettei yleinen mielipide ensinkään hyväksynyt. Ja kun he onnistuivat tehdä sitä salaa, ettei se tullut tiedoksi, niin siinäkös vasta viehätys! Semmoiset työt ne heitä parhaiten toisiinsa sitoivatkin.
– Muistatkos?
– Niin, muistatkos? Sitä juuri, sitä kertaa!
– Mitä, jos joku tietäisi!
Näin he jo koulussa ollessaan viittailivat semmoiseen asiaan, josta vain he molemmat tiesivät. Toverit olivat harmiinsa haljeta.
– Nuo kun ovat olevinaan. Tietysti se ei ole yhtään mitään, koettavat vaan saada meitä uteliaiksi.
– Luuletko, että välitämme teidän salaisuuksistanne? Pyh, on meillä itsellämme paljon suurempia ja tärkeämpiä.
Niin he tavallisesti purkivat vihaansa sanoissa, nyrpistivät nenäänsä eivätkä olleet enää kuulevinaankaan, vaikka korvat olivat terhallaan, että jos kuitenkin jotain ilmaisisivat.
Niitä kyllä oli hauska niin kiusoitella. Mutta Tyyran suhteen he menettelivät toisella lailla. Joko he sitten koettivat täydellisesti peittää häneltä koko juttua, taikka jos pelkäsivät, että hän kuitenkin saisi siitä jotain vihiä, niin ehättivät jo edeltäpäin hänelle kertomaan, voidakseen antaa asialle niin edullisen värityksen kuin suinkin.
Hilma oli noin viikon päivät ollut Kuopiossa, kun he Ainan kanssa päättivät lähteä Puijolle. Mutta kahden vaan, sillä se oli paljon hauskempata. Eivät virkkaneet Tyyrallekaan tuumasta mitikkään. Ja salaa he lähtivät kotoa, ei pyytänyt Aina lupaa mammaltaankaan. Sillä he olivat nyt aikuisia, seitsemäntoista vuoden vanhoja, ja he olivat tulleet siihen päätökseen, että heitä pidettiin ihan liian lapsina vielä, ja että se oli heille alentavaista pyytää lupaa joka paikkaan. Mikä siinä lienee ollutkaan, että heitä tyttöjä niin kovalla pidettiin? Herman, vaikka oli vasta kahdentoista vanha, sai jo liikkua jotenkin vapaasti. Oli usein tuntimäärät kotoa poissa, ja jos mamma sitten kysyikin: »missä sinä olit?» sai hän useimmiten vastaukseksi vaan lyhyen: »olinpahan». Niin, mikseivät he voisi tehdä samalla lailla? He, jotka olivat viisi vuotta Hermania vanhempia, melkein täysi-ikäisiä jo. Ei nyt ihan, mutta melkein, ei siinä paljoakaan uupunut.
Päätetty siis!
Tornin kello näytti hiukan kuudetta, kun he portilta läksivät. Hyvissä ajoin he vielä ennättäisivät takaisin illalla.
Ainan sydän hiukan pamppaili – hän ei vielä tätä ennen ollut koskaan mennyt kaupungillekaan kävelemään lupaa pyytämättä ja nyt –! Nyt he, kaksi nuorta tyttöä, menisivät yksinään ja ominpäin Puijolle saakka. Se oli ihan kauheata, – mutta se kauheus, se se juuri veti puoleensa. Uskallusta siihen vaadittiin, mutta sitä heillä oli toki riittämään asti.
Möllykkä-Kaisa ehätti koppelistaan ulos aukaisemaan heille raskasta tulliporttia. Levitti sen selki seljälleen ja sulki sitten verkalleen heidän jälkeensä.
Kas, nyt he olivat kaupungin ulkopuolella! – Ylt’ympäri näkyi vaan peltoa, niittyä ja metsää. Vasemmalle oli ylänköjä ja alankoja, mutta vähän etempänä kohosi oikeaan Puijon mahtava mäki, kuopiolaisten ylpeys.
Sinne vei kaksi tietä, leveä ajotie, joka heti siinä aidan takana kääntyi oikeaan, ja polkutie, johon poikettiin vasta tuonnempana Julkulan haaralta. Sen he tietysti valitsivat.
Päivä paistoi, ilma oli kirkas, mieli kevyt ja jalat nopeat. Pian haihtui heiltä viimeinenkin pelko, sillä oli sitä sentään pikkuruisen piileillyt siellä sydämmen pohjalla, vaikkeivät tahtoneet tunnustaa. Mutta nyt he unohtivat Tyyrat ja mammat ja kodit ja koko maailman. Tunsivat povessaan jotain semmoista, jota linnun pojat mahtavat tuntea, kun ensi kerran pääsevät lentoon.
Eivät he osanneet edes puhuakaan, huudahtelivat vaan innoissaan:
– Eikö tämä ole hauskaa, Hilma, sano!
– On, niin äärettömästi!
– Minulla ei vielä elämässä ole ollut näin ihmeesti hauskaa.
– Eikä minulla.
– Mutta kuule –!
Aina seisahtui, hänelle iski merkillinen ajatus päähän.
– Kuule, Hilma!
– Kuulenhan minä.
– Emmekö riisu kenkiä ja sukkia jaloistamme?
– Taivas – mitä sinä ajattelet?
– Että menisimme avojaloin ylös torniin?
Hilma kuunteli ihmeissään, ei tahtonut oikein vielä tajuta.
– Avojaloin ylös torniin?
– No niin, niin!
– Entä sukat ja kengät? Kantaisimmeko niitä käsissämme?
– Emmekä kantaisi. Piilottaisimme tänne johonkin pensaasen, ei niitä sieltä kukaan keksi, ja sitten tullessa otamme jalkaan taas.
– Olisihan se jotakin – mutta uskallammeko? jos sattuisi tornissa olemaan ihmisiä?
– Vielä mitä. Eipä täällä näy ketään.
Aina istui jo kivellä ja veti kenkää jalastaan.
– Ettäkö todellakin aijot?
– Minä en ainoastaan aijo, minä sen teen. – Entä sinä?
– Minä myös. Tietysti, kuinkas muuten.
Herranen aika –! Kuinka se hiekka pisteli jalkoihin! Koski niin, että täytyi parkaista vähän väliä, nauraa, ja taas parkaista. Mutta sekös vasta oli riemua! Että saattoi olla maailmassa niin suuren suurta riemua!
He menivät polkutien juuresta vähän matkaa metsään, löysivät siellä suuren kiven ja sen vieressä pensaan. Niiden väliin he kantoivat sukat ja kengät siksi aikaa. Eikä niitä sieltä kukaan voinut löytää, liiatenkin kun ei tiennyt etsiä. Varmuuden vuoksi he vielä kurkkivat joka haaralle ympärilleen, mutta ei näkynyt kristittyä sielua missään. Eikä liioin kuulunut mitään epäiltävää. Lintu viserteli läheisessä puussa, toinen vastasi loitompaa ja kaukana jossain haukkui koira. Muuten oli kaikki hiljaista.
He alkoivat astua polkua ylös. Arastellen ja iloisesti valittaen.
– Ai, ai, ai, Hilma kulta! Koskee, koskee.
– Minuunkin koskee hirveästi. Herra juu –!
– Mikä tuli?
– Eiköhän ollut lasi?
– Eihän toki? Tuleeko verta?
– Ei tule. – Mutta ajatteles, jos täällä on käärmeitä.
– Pysytään keskellä polkua, siinä me ne ainakin näemme.
– Emme me pelkää.
– Emme lainkaan. Hui, hai!
Ja sitten he jo ottivat rohkeampia askeleita ylös. Hyppäsivät kiveltä kivelle, missä niitä vain löytyi, sillä hiekka pisteli jalkopohjia, mutta kivi tuntui sileältä ja hyvältä.
– Mutta ajatteles, Hilma, mitähän sanoisivat tytöt, jos tietäisivät?
– Tokkohan kerromme kenellekään?
– Emme kerro, emme tietystikään, vaikka kuinka uteleisivat. Päätetään, ettemme milloinkaan maailmassa kerro tätä yhdellekään ihmiselle. Taikka kertoisimmeko sitten kun olemme viidenkymmenen ikäisiä mummoja?
– Niin, silloin jo kyllä voimme kertoa. Ei sitten enää ole vaaraa.
– Tämä tulee olemaan meidän suurin salaisuutemme elämässä. Etkö usko?
– Uskon minä. Sillä tämä on niin kummaa, ettei voi kummempaa tapahtua.
– Eikä ketkään tytöistä olisi uskaltaneet tätä tehdä, paitsi me kaksi. Vai luuletko?
– Eivät toki olisi uskaltaneet, ei vaikka –! Kuka niistä olisi tullut ajatelleeksikaan mitään tämmöistä?
– Se oli minun tuumani, Hilma, alkuaan.
– Myönnän, myönnän.
– Kuule, oles hiljaa, siellä risahti metsässä.
– Taivas – jos siellä on humalaisia? – Taikka voroja?
– Taikka, ajatteles, jos joku hulluista on päässyt karkuun Niuvanniemeltä.
– Aina, rakas, me olemme onnettomia.
– Kuunnellaanpas!
He puhuivat kuiskaamalla, tarttuivat toisiaan käsiin ja puristivat. Seisoivat liikkumattomina ja hiljaa, tuskinpa hengittivätkään.
– Ei siellä sentään tainnut olla mitään, kuiskasi vihdoin Aina.
– Ei mitään. Me ihan tyhjää säikähdimme, sanoi Hilma jo kovemmalla äänellä.
Ja sitte he nauroivat omalle pelolleen ja läksivät taas rohkeasti eteenpäin.
Linnut visertelivät, päivä paistoi, metsä oli raikas. Kuuset ja petäjät kohosivat taivaan korkuisina heidän ympärillään, he olivat niin pikkuisia, niin järin pikkuisia niiden rinnalla. Tuuli humisi ja heilutti latvoja siellä ylhäällä, mutta metsässä oli aivan tyyni.
Jyrkkää mäkeä noustessaan he hiukan hengästyivät. Istuivat sen vuoksi penkille, joka oli siinä tien vieressä.
Ja nyt he vasta oikein pääsivät katselemaan ja ihastelemaan luontoa.
Polku kierteli ylös jyrkänteen reunaa ja kääntyi jonkun matkan päässä taas metsän sisään. Valot ja varjot loivat vaihtelevia värityksiä vihantaan nurmeen. Missä oli kirkkaampia aukeita, missä taas synkkiä, salaperäisiä solukoita.
Lehdet värähtelivät ja auringon säteet värähtelivät yhtä mukaa.
Tytöt istuivat penkillä, ihmettelivät ja nauttivat. Ja mikä merkillisintä, he istuivat kotvan aikaa sanattomina. Siellä kotona ei kieli pysynyt liikkumattomana siunaamahetkeäkään, kun he vaan yhdessä olivat, mutta täällä olivat vaikutukset niin valtavat, niin epämääräiset ja oudot, ettei niitä osannut heti sanoiksi pukea. Ja eriskummalliset tunteet nousivat ja täyttivät poven, aavistavaiset, riemulliset, elämänhaluiset ja sentään peräti epäselvät, ensikertaiset tunteet.
Hetken verran he siinä istuivat äänettöminä, käsi kädessä. Rinta kohoili, silmät loistivat, posket hehkuivat, huulet olivat hymyssä. Käsi puristi kättä vaistomaisesti, tietämättä.
– Hilma –
– Mitä?
– Eikös elämä ole sentään äärettömästi ihanaa?
– On, on!
– Minkähänlaista se taivaassa lieneekään, kun se jo täällä maan päällä voi olla näin hurmaavaa.
– Kuule, minusta on täällä metsässä semmoinen kummallinen, semmoinen autuus ilmassa.
– Niin minustakin.
– Katsopas nyt taivasta esimerkiksi, se on niin onnellisen näköinen, että oikein hehkuu iloa.
– Tosiaankin! Ja etkö luule, että nuo puutkin nauttivat elämästä? Mitä ne sanovat, ettei kasveilla olisi tunteita? Mistä he sen tietävät? Minusta ihan näyttää, että ne ymmärtävätkin. Eivätköhän nytkin kuuntele, mitä me puhumme?
– Minusta taas, että nekin puhuvat meille.
– Ole?
– Tuo suuri petäjä esimerkiksi. Katsopas, kuinka sen latva heiluu. Usko pois, se sanoo: Tytöt, tytöt, kuinkas te olette uskaltaneet tulla itseksenne tänne metsään?
– Mutta nuo koivut tuolla, ne vaan vilkuttelevat ja meinaavat että: oikein teitte, mitä te siellä kammarissa aina istutte, täällä on paljon hauskempaa.
– Ja nuo mansikkakukat sanovat: tulkaa vastakin, tulkaa vastakin.
– Hilma kulta, – voih –!
– Mikä sinun on?
– Minä olen niin onnellinen, niin onnellinen, etten tiedä, mitä teen. Tahtoisin itkeä.
– Naura ennemmin.
– No niin! Nauretaan yhdessä. Ha, ha, ha, ha!
– Ha, ha, ha, ha!
– Ha, ha, ha, ha, ha, ha –!
Lapsuus voitti taas. Haaveilut haihtuivat iloiseen vallattomuuteen.
– Jatketaan matkaa!
– Juostaan!
– Ylöskö asti?
– Ylös tietysti!
Eipä aikaakaan ennenkuin he jo keikkuivat korkealla tornin huipussa ja sihersivät siellä kuin pienet västäräkit ikään. Kääntelivät päätä oikeaan ja vasempaan, katsoivat eteen ja katsoivat taakse; katsoivat joka ilman suuntaan. Oli nyt maailmaa ympärillä! Niin pitkältä kuin silmä kannatti näkyi joka haaralle vesiä ja saaria, salmia ja niemekkeitä. Ja ilmaa oli niin paljon, ja niin puhdasta ja niin kevyttä. He vetivät sitä keuhkot täyteen, huokuivat ulos ja vetivät sisään taas.
– Kun olisi siivet, niin lentäisimme tuonne kauvas, sanoi Aina.
– Niin, voi, kun olisi siivet! Lentäisimme koko maapallon ympäri. Ajatteles, kuinka saisimme nähdä paljon ihmeitä!
– Ja sitten me kohoisimme ylös tuonne pilviin saakka.
– Ja visertelisimme siellä! Aina rakas, voi, ettei meillä ole siipiä!
– Minkätähden ei Jumala luonut ihmiselle siipiä?
– Sanos muuta. Minkätähden ei luonut.
– Mutta katsopas tuonne päin, tuonne pohjoiseen, kuinka siellä on kaunista!
Siellä tosiaankin oli erinomainen näky. Laskeuvan auringon säteet heijastuivat järveen, joka välkkyi kullan karvaisena. Pienet, lehtimetsäiset saaret uiskentelivat kuin viheriäiset, pyöreät pallot kultameressä. Ja idän puolella hohti taivas purppurassa.
– Hilma, nyt meidän täytyy laulaa.
– Mitä laulaisimme?
– Kesäisen illan kullasta –
– No niin, otetaan se!
Aina antoi äänen. Kauniisti se sointui. Lauloivat sen jälkeen vielä toisenkin laulun. »On mulle Suomi suloisia», ja yrittivät juuri ottaa kolmatta, kun Aina sattui vilkaisemaan taakseen. Huudahti samalla ja nipisti Hilmaa käsivarresta.
– Katsos, Hilma, ylioppilaita! Herra ihme, mitä nyt teemme? Me poloiset, kun olemme paljain jaloin.
Hilma jäi tuijottamaan. Ei saanut sanaakaan sanotuksi, sydän ihan puristui kokoon.
Siellä tuli leveätä maantietä pitkin neljä valkolakkista. He katsoivat ylös nyt, he jo älysivät heidät tornista.
Aina ensiksi tointui.
– Kuule! Mennään alakertaan ja istutaan penkille, sillä tavalla, että jalat peittyvät helmojen taakse.
– Entäs sitten?
– Sitten kun ovat menneet ohitse, livistämme tiehemme.
Ylioppilaat lähenivät, ei auttanut hukata silmänräpäystäkään. He juoksivat alas, asettuivat hengästyneinä rinnakkain penkille istumaan ja levittivät hameiden helmat ympärilleen. Varmuuden vuoksi nostivat vielä jalkansa ylös penkin pohjaa kohden. Sitten vetääntyivät niin liki toisiaan kuin suinkin pääsivät, että oli turvallisempi olla, ja kietoivat käsivarret yhteen.
Nyt joutivat tulla!
Ja ne tulivatkin, että portaat jymisivät. Ensin ilmestyi valkolakkinen pää ja utelias naama, josta kaksi pyöreätä silmää heti kohta iski heihin kiinni. Mutta sävyisästi mies kuitenkin kääntyi, meni ohitse toisia portaita kohden, ja hävisi. Toinen, kolmas ja neljäs seurasi samoja jälkiä.
Jumalan kiitos, he olivat pelastetut!
– Tunsitko? kuiskasi Hilma.
– En yhtä ainoata, vastasi Aina vapaammasti hengittäen.
– Ei ne olleet Kuopiosta, mitä lienevät, matkustavaisia.
– Nyt kotiin!
– Aika kyytiä!
Kun he tulivat ulos, selveni heille uusi, hämmästyttävä seikka.
– He näkevät meidät tornista ja älyävät että olemme avojaloin.
– Tosiaankin! – Mutta ehkeivät katsele tänne päin. Ehkä katselevat pohjoiseen, jossa on kauniimpata?
Pääsivät vähän etemmäksi tornin juurelta ja vilkaisivat ylös. Eikös mitä! Siellähän ne seisoivat kaikki neljä, tällä reunalla juuri. Jo kääntyi yhden kiikari suoraan heitä kohti.
– Auta taivas! Mitä teemme, Hilma?
– Juostaan, että pääsemme tuonne metsän taakse.
– Mutta silloinhan ne näkevät meidän paljaat jalkamme?
– Minkä sille voi? Näkevät ne kumminkin.
Eivät he joutuneet enää vilkkumaan taakseen, kun ottivat semmoista livettiä mäkeä alas päin, että humisi helmat. Metsä oli heidät aikoja sitten peittänyt, mutta yhä he juoksivat. Vasta pitkän matkan päässä he uskalsivat pysähtyä. Katsoivat ensiksikin taakseen ja rauhoittuivat, kun ei tornia enää näkynyt.
Mutta samassa huomasivat pienen erehdyksen: he olivat lähteneet ajotietä paluu-matkalle, vaikka sukat ja kengät olivat polkutien varrella. Sitä eivät enää voineet auttaa, sillä päästäkseen polkutielle olisi heidän täytynyt palata takaisin tornin näköpiiriin. Ennemmin menisivät sitten ajotietä alas ja poikkeisivat sieltä Julkulan haaralle hakemaan jalkineitaan.
Kivellä he istuivat ja päättivät asian, ja olivat mielissään, etteivät nuo ylioppilaat heitä tunteneet. Mitä siitä, jos näkivätkin heidän olleen avojaloin, kun eivät kumminkaan tienneet, ketä he olivat.
– Pyh, väliäpä tällä! sanoi Aina.
Mutta samassa – hast du mir gesehen! Tytöt olivat vähällä pyörtyä.
Siinähän ne olivat kaikki neljä! Pujahtivat yhtäkkiä esille metsän takaa, ihan läheltä. Eivät tahtoneet tytöt oikein päästä tajuunsa, ennenkuin ylioppilaat jo astuivat heidän ohitsensa. Ja, niin viattoman näköisiä he olivat, mokomat! Eivät ottaneet tietääkseenkään, että heillä pahoja juonia oli mielessä.
Mutta tytöt sen hyvin ymmärsivät. Nuo kelvottomat tahtoivat saattaa heidät vielä enemmän hämille, sen vuoksi läksivät heidän jäljessään.
– Luultavasti pysähtyvät siellä jossain meitä odottamaan, sanoi Aina. Mutta eläpäs huoli, nyt lähdemmekin polkutielle. Saavat pitkän nenän.
Ja sen kepposen he tekivät. Palasivat takaisin sille kohdalle, josta polkutie erosi, ja siitä sujahtivat metsään.
– Odottakaa siellä, vaan elkää pitkästykö! huusi Aina.
– Elä Jumalan luoma niin kovaan, jos kuulevat, varoitti Hilma.
– Johan nyt kuulivat. Mutta ajatteles, kuinka hävyttömiä olivat nuo – nuo – miksi heitä sanoisin? En löydä niin rumaa nimeä heille, kuin ansaitseisivat.
– Ruojat.
– Ruojat, niin juuri, ruojat! Luulivat ne olevansa sukkelia, mokomat! Vaan tuo ei ollut muuta kuin sivistymättömyyttä ja raakuutta, jos oikein ymmärtäisivät – mutta mitä ne –! Ihmisiä ne silloin olisivatkin –
– Aina kulta – ketä istuu tuolla penkillä –
– Taivasten tekijä – siellähän ne taas ovat!
Tytöt seisahtuivat.
– Entäs nyt?
– Ne ilkiöt tulivat metsän poikki ja pääsivät sillä tavoin edellemme. Huomasivat, tietysti, aikeemme.
– Ja jos käännymme takaisin, tekevät he samalla tavalla ja ovat siellä taas edessämme. Mitä nyt teemme, Aina?
– Niin, mitä ihmettä nyt teemme? Jos sen tietäisin. Uskaltaisimmeko kiertää tuon penkin kohdan ja kulkea metsän kautta?
– Paljain jaloin? Risuthan repisivät ne aivan veriselle. Entä käärmeet ja sammakot sitten – muistapas niitäkin.
– Niin, tosiaankin – käärmeet ja sammakot! Emme me uskalla. Ennemmin kuljemme heidän ohitsensa tuosta, emmekä ole millämmekään. Mitä me huolimme, koska kerran ovat niin hävyttömiä.
Ylioppilaat ottivat taaskin viattoman muodon, katsoivat ylös puiden latvoihin ja kaikkianne muuanne paitsi ei sinne päin, missä tytöt olivat, hyräilivät ja puhelivat kovalla äänellä kauniista ilmasta.
Tytöt olivat niin vihaisia että puhisivat, eivätkä kuitenkaan voineet noille kiusantekijöille mitään.
– Lähtään, sanoi viimein Aina, eihän meidän auta seisoa tässä koko yötä. Tuhmaa, että ollenkaan pysähdyimme. Emme olisi antaneet mokomille sitä iloa, että näkivät meidän säikähtävän.
– Aina kulta, minua niin hirveästi ilettää.
– Niin minuakin, mutta minkä sille taidamme.
– Kun nuo hameet ovat vielä niin lyhyet.
– Tule pois. Emme välitä heistä, koska kerran ovat niin epähienoja. Katsotaan heihin oikein halveksivasti ohi mennessä.
Eivät he sitä sentään tehneet; eivät saaneet silmiään maasta nostetuksi, vaikka mikä olisi ollut. Ja niin jäykistyi koko ruumis, että tuskin voivat jalkojaan liikutella. Rintaakin ahdisti ja oli niin tukala olla, että mieli teki painua syvälle maan alle.
Sittenkin vielä, kun jo olivat päässeet ohitse, astuivat he kuitenkin yhtä vakavina, peräkkäin pitkän matkaa, sanaakaan virkkamatta. Sillä molemmat he tunsivat, että vaara pyöri heidän kintereillään. Vasta mäen alla uskalsivat he pysähtyä ja hiljaa tuumailla keskenään.
Ei näkynyt eikä kuulunut ketään. Mutta pian ne sieltä luultavasti tulisivat, jos tässä rupeisivat jalkaansa panemaan. Sillä nyt he olivat sen kiven kohdalla, jonka alle mennessä kätkivät sukkansa ja kenkänsä. Ne olivat toki säilyneet. Luojan lykky!
He menivät syvemmälle metsään ja sutivat siellä kaikessa hiljaisuudessa jalkoihinsa.
Eipä aikaakaan, niin jo kuului läheneviä ääniä ja jalkojen töminää. Ylioppilaat siellä tulivat juosten.
Tytöt painuivat alas pensaan taakse ja olivat hiljaa kuin hiiret. Ja siinä he kuulivat, mitä nuo herrat ohi mennessään sanoivat toisilleen.
– Kuinkahan kauvas ne jo ennättivät?
– Kyllä me ne maantiellä yhytämme viimeistään.
Rientämällä he riensivät eteenpäin, kääntyivät maantielle ja katosivat.
Tytöt nauraa tirskuivat.
– Ähä kutti, kutti paraiksi.
– Saatte meitä odottaa. Istutaan tässä kauaa aikaa, että ennättävät kaupunkiin.
– Mistäpä sitten osaavat meitä hakea?
– On toki hyvä, etteivät meitä tunne. Nyt pysyttelemme kotona monta päivää, etteivät pääse meitä näkemään.
– Mahtavat ne olla tuskassa, kun eivät saa tietää, ketä me olemme.
He olivat niin mielissään, että entinen harmi melkein tykkänään haihtui.
– Mutta onpa tämä seikkailu! Tämmöistä ei vielä ikinä ole tapahtunut yhdellekään tytölle. Vai uskotko?
– Ei toki olekaan. Emmekä me hiisku sanaakaan koko Puijolla käynnistä, etteivät arvaa meiksi, jos tästä höly nousee.
– Emmekä hiisku. Ihmettelemme vaan, ett ketähän ne ovat olleet?
Näitä he tuumivat vielä maantietäkin kulkeissaan. Ja päättivät, etteivät menisi suuria katuja kotiin, vaan kiertelisivät yksinäisiä syrjäteitä, sillä tavoin kun arvelivat paremmin välttävänsä noita kiusan tekijöitä.
Jopa jo! Liian aikainen oli heidän ilonsa. Tuollahan ne ilkiöt seisoivat taas tulliportilla! Olivat nähtävästi saaneet Möllykkä- Kaisalta tietää, etteivät he vielä olleet siitä kulkeneet.
Kaukaa tytöt heidät jo eroittivat, mutta huomasivat, että ylioppilaat vielä sitäkin ennen olivat heidät älynneet. Sillä he parastaikaa siinä tähystelivät heitä, ja herkesivät sitten huolettomiksi. Mutta paikaltaan he eivät hievahtaneet, vaikka tytöt koettelivat viivytellä ja astua niin hitaasti kuin suinkin voivat.
Täytyi taaskin karaista luontoansa ja astua topakasti ohitse. Eihän siinä mikä auttanut.
Mutta luulivatko, mokomat, että kovinkaan voittivat tuolla kujeellaan? Eivät sittenkään saisi tietää heidän nimiään, siitä he kyllä huolen pitäisivät.
Ylioppilaat alkoivat astua heidän jäljessään, niin pian kuin olivat päässeet sivu.
– Astukoot vaan! Pöllöt! Luulevat, että me nyt suoraa päätä menemme kotia ja he sitten saavat kuulostella, ketä siinä talossa asuu. Mutta erehdyttepä, hyvät herrat, pikkuisen. Me kun vedämme teitä nenästä ja eksytämme teidät.
Kohta kaupunkiin tultua he kääntyivät vallan toiselle haaralle. Ylioppilaat kääntyivät jäljessä.
Siitä menivät poikki-kadulle. Nämä samoin.
Jo alkoi käydä tuskaksi. He kulkivat katua ylös, toista alas, ristiin, rastiin, poikki ja pitkin. Ei apua. Ylioppilaat eivät hellittäneet. Itsepäisiä olivat kuin mitkähän.
Edes tunnin he näin kiertelivät kaupunkia ympäri. Ja nyt he olivat niin väsyneitä, että tuskin jaksoivat enää jalkoja maasta nostaa. Väsyneitä olivat, ja hermostuneita, ja onnettomia. Eivät enää pitkään aikaan olleet kyenneet sanaa vaihtamaan toistensa kanssa.
Kotia kohden he viimein pakostakin käänsivät askeleensa. Vapaaehtoisesti täytyi antaa ilmi asuntonsa. Ei tullut muu neuvoksi. Sillä jalat eivät kannattaneet enää. Ja muutenkin olivat niin lävitse uupuneita, levottomia ja hätääntyneitä, etteivät enää tietäneet mitä tehdä.
He pujahtivat portista sisään ja menivät suoraa päätä omaan kammariinsa.
Tyyra istui siellä ja selaili albumia.
– Missä herran nimessä te näin kauvan olette viipyneet? Täti pyysi minua odottamaan, – olen istunut täällä edes kuinka kauvan.
– Tyyra kulta, et usko, mitä meille on tapahtunut!
Heidän täytyi kertoa, sillä tulisihan se nyt kumminkin tiedoksi. Ja sydäntä sitä paitse niin ahdisti, ettei voinut vaieta. Ehkä Tyyra heitä rauhoittaisi, ehkei se sentään ollut niin vaarallista?
Turha toivo! Tyyran kasvot oikein jäykistyivät kauhistuksesta.
– Mitä te ajattelitte! Kaksi nuorta tyttöä – ja menette yksinänne Puijolle, joka on julkinen paikka, melkein kuin ravintola? Ettekö te tienneet, kuinka hirveästi sopimatonta jo sekin on?
– Emme tulleet sitä ajatelleeksi, vaikeroitsi Aina, sydän kourassa.
He katsoivat rukoillen Tyyraan. Mutta tämä ei armahtanut.
– Ja sitten riisutte itsenne vielä avojaloin.
Hän pudisteli päätään, katseessa oli ankara tuomio.
– Luuletko – Aina ei enää tahtonut päästä ääneen – luuletko, että meitä tästä hyvin moititaan?
– Siitä voitte olla varmat.
Ei ollut Ainalla eikä Hilmalla enää mitään puhumista: he olivat tyyten masentuneita.
Vanhurskaassa vihassa läksi Tyyra pois, jättäen heidät tarkemmin miettimään tekoaan.
Siinä he nyt istuivat kahden äänettöminä, raskas paino sydämmellä. Eivät voineet kumpikaan rohkaista omaa mieltään, eikä lohduttaa toista.
Heitä käskettiin ruualle.
– Ei minulla ole nälkä, kuiskasi Hilma.
– Ei minulla liioin, toisti Aina.
Hiljaa, mitään puhumatta he alkoivat riisua päältään ja kiiruhtivat kumpikin vuoteesensa. Sinne kääriytyivät huppuun peitteen alle. Ja heti alkoi molemmilla pidätetyt kyyneleet vieriä silmistä, Ei niistä tahtonut loppua tulla. Tyynyt kastuivat märiksi ja kuuma oli, että vallan tukehutti.
Aina viskasi pois peitteen ja lakanan kasvoiltaan. Kuuli silloin nyyhkytyksiä Hilman tilalta. Hän, raukka, siellä oli yhtä murheellinen. Jospa kuitenkin koettaisi vaihtaa pari sanaa.
– Hilma – vieläkö sinä – valvot?
– Vielä.
– Mitä – arvelet? Emmekö ole hirveästi – onnettomia?
– Olemme. Lieneekö yhtään ihmistä maailmassa, joka olisi – yhyy – joka olisi – yh, yh – näin, näin kauheasti onneton.
– Me – meidän mai-maineemme –
– Ja meidän ku-kunniamme –!
– Ei – ei kukaan ta-tahdo enää me-meidän kanssamme olla – yhyy –!
– Yh – yh – yh – yhhyy –!
Pitkään aikaan ei taaskaan kuulunut muuta kuin nyyhkytyksiä. Mutta sitten alkoi Hilma puhetta.
– Kuule, Aina?
– Mitä?
– Minun täytyy lähteä kotiin huomenna. Minulla on niin hirveästi ikävä mammaa.
– Etkö voi viipyä?
– En voi.
– Pitihän sinun olla koko kesä.
– Vaikka.
Uusi itkun puuska molemmissa vuoteissa. Ja sitä kesti aina siksi kuin vihdoin viimein, toinen sekä toinen, vaipui uneen. Nukuttuaankin he vielä vähän väliä nyyhkyttelivät.
Päivä oli korkealla, kun Aina avasi silmänsä. Ei hän ensin muistanut mitään, vaan kun katsoi ympärilleen, huomasi hän Hilman tyhjän vuoteen ja nousi istumaan. Siellä oli Hilma toisella puolen huonetta täydessä touhussa matkalaukkunsa kanssa. Äkkiä selveni Ainalle illallinen tapaus ja koko surkeus.
Nyt läksi Hilma pois! Siinä oli ja meni tämän kesän ilo, jota hän niin oli odottanut ja toivonut talvesta saakka! Yksinään hän sai jäädä tänne kantamaan surua ja häpeätä.
Hän istui siinä kädet ristissä, hiukset pörrössä ja kyynelten jäljet poskilla. Mutta ei hän enää itkenyt, sillä vesi oli vuotanut kuiviin silmistä. Ei huokaillutkaan, katseli vaan, kuinka Hilma laitteli vaatteitaan laukkuun. Katseli, ja oli toivoton.
Lähde: Canth, Minna 2004: Lyhyitä kertomuksia. Ensimmäisen kerran julkaistu teoksessa Canth, Minna 1892: Novelleja II. Otava, Helsinki.