Eräissä kultahäissä

Eräissä kultahäissä.

Kirjoittanut Frans Mikael Franzén


Tää jalo juhla, mistä saa
kultaisen nimen tuo?
Kullasta siitäkö, min maa
vain hikiotsin suo,
mi tuottaa vihaa, riitoja,
vie rauhan rinnasta?
On kultaa arvokkaampaakin
kuin tuo, mi koristaa
istuimen itämaisen, min
sai miekat valloittaa.
Mökissä, linnass’ sit’ on, vaan
ei miekoin saadakkaan.
Et sitä sulje lukon taa,
et laske, punnitse.
Sen rikas ja sen köyhä saa
ja sitä nautitsee.
En orjaks uuvu mammonan,
jos sitä omistan.
Se perhosta ja kukkasta
ihmeesti koristaa;
sit’ enin aamurusko ja
aurinko omistaa:
se sillä laskiessahan
kaunistaa ulapan.
Se sairaan tuskat huojentaa
ja lapsen hiljentää.
Se köyhän ihastuksiin saa
ja vangin miellyttää.
Taivaasta tullen, sinne tää
sielumme ylentää.
Pyhimysloiston lailla se,
laskeissa päivyen,
vanhuksen päähän laskeikse
hopeahapsisen.
Juhlalle tälle kulta tuo
nimensä kauniin suo.
Niin kauan harva elää saa.
Vaan muistakaamme tää:
on kultaa vielä kalliimpaa,
ei silmin näkyvää.
Valossa, jonka Sana suo,
uskolla nähdään tuo.
Itkeissäs paarten ääressä
elosi kumppanin,
iloitse: tuolla ylhäällä
saat rakkaas takaisin.
Siell’ yhteen teidät taivainen
luo templi kultainen.


Lähde: Franzén, Frans Mikael 1891: Valikoima Frans Mikael Franzénin runoelmia. Suomentanut Em. Tamminen. Otava, Helsinki.