Eräissä kultahäissä

Eräissä kultahäissä. Kirjoittanut Frans Mikael Franzén

Tää jalo juhla, mistä saa

kultaisen nimen tuo?

Kullasta siitäkö, min maa

vain hikiotsin suo,

mi tuottaa vihaa, riitoja,

vie rauhan rinnasta?

On kultaa arvokkaampaakin

kuin tuo, mi koristaa

istuimen itämaisen, min

sai miekat valloittaa.

Mökissä, linnass’ sit’ on, vaan

ei miekoin saadakkaan.

Et sitä sulje lukon taa,

et laske, punnitse.

Sen rikas ja sen köyhä saa

ja sitä nautitsee.

En orjaks uuvu mammonan,

jos sitä omistan.

Se perhosta ja kukkasta

ihmeesti koristaa;

sit’ enin aamurusko ja

aurinko omistaa:

se sillä laskiessahan

kaunistaa ulapan.

Se sairaan tuskat huojentaa

ja lapsen hiljentää.

Se köyhän ihastuksiin saa

ja vangin miellyttää.

Taivaasta tullen, sinne tää

sielumme ylentää.

Pyhimysloiston lailla se,

laskeissa päivyen,

vanhuksen päähän laskeikse

hopeahapsisen.

Juhlalle tälle kulta tuo

nimensä kauniin suo.

Niin kauan harva elää saa.

Vaan muistakaamme tää:

on kultaa vielä kalliimpaa,

ei silmin näkyvää.

Valossa, jonka Sana suo,

uskolla nähdään tuo.

Itkeissäs paarten ääressä

elosi kumppanin,

iloitse: tuolla ylhäällä

saat rakkaas takaisin.

Siell’ yhteen teidät taivainen

luo templi kultainen.

Lähde: Franzén, Frans Mikael 1891: Valikoima Frans Mikael Franzénin runoelmia. Suomentanut Em. Tamminen. Otava, Helsinki.