Epäilijä: Neljäs Näytös
| Kolmas Näytös | Neljäs Näytös. Epäilijä Kirjoittanut Kalle Aho |
Epäilijä |
(Kanavan kaivos perällä, sen takana viljavainioita ja metsämaisema; oikealla lautahuoneita, joista näkyy kaikellaisia työ- ja ruokatarpeita; vasemmalla osa asuinhuonetta, ovi ja portaat näyttämölle päin. Kaivoksen portailla ja pihalla paljon työkaluja. Lautahuoneiden edessä pari suurta kattilaa tulella kivien varassa; työntekijöitä: miehiä, vaimoja ja lapsia häärii kaikkialla.)
(RUOTTI ja PEHTORI tulevat huoneesta portaille.)
RUOTTI.
Niinpähän käy kuin pelättiin .. pohjoistuuli tyyntyy aina.
PEHTORI.
(Katselee pohjoiseen.) Hyvin arveluttavalta näyttää. Meillä on odotettavana kova halla jo ensi yönä.
RUOTTI.
Pahoin sitä pelkään minäkin.
PEHTORI.
Ilmakin on jo kovin kylmän näköinen. (Huokaisee.) Ensi yö panee arat paikat epäilemättä, toinen yö tekee puhtaan ja kolmas korjaa jälet.
RUOTTI.
No jopa sen saa melkein uskoa.
PEHTORI.
(On katsellut tarkkaan ilman rantaa kohti.) Katsokaapas, tuolla luoteis taivaalla on pieni pilven lonka näkymässä, jos se sieltä hyvinkin nousisi, niin laimentaisi se hallaa.
RUOTTI.
Kyllä, kyllä se sen tekisi, mutta minusta näyttää kuin se olisi painumaan päin.
PEHTORI.
Silloinpa tulee leivästä puute ja mistä se hankitaan.
RUOTTI.
Puutehan se tulee, ja joskin se ei meissä niin tunnu, vaan köyhiä se koettelee.
(Menevät huoneesen.)
I:NEN MIES.
(Herkiää kaivamasta, pyyhkien otsaansa.) Eiköhän se Ruotinkin ihroissa vielä tunnu, niinpä minä pahoin pelkään.
II:NEN MIES.
Hyvähän rikkaan on ylvästellä, mutta raamatussa sanotaan: huokeampi on kamelin käydä neulan silmän läpi, kuin rikkaan tulla taivaan valtakuntaan.
I:NEN MIES.
Se on huono lohdutus. Ei sinne ole köyhällä enempi toivoa kuin rikkaallakaan.
III:MAS MIES.
Mutta mitähän varten se jumala sitten vaatii ihmiseltä semmoista, jota se ei voi täyttää ja rankaiseepa vielä tällä tavalla. Jokohan tämänkin vuoden tou’ot antaa hallan viedä?
I:NEN MIES.
Joko sitä vielä epäilet. Johan tuon tunnet ilmastakin. Katsopas tuonne järvelle, etkö näe että se tyyntyy; ei laineet liiku sen makuisestikaan, että siellä tuulisi.
II:NEN MIES.
Mutta näyttääpähän, kuin siellä rupeaisi uudestaan tuulemaan. Etkö näe tuolla saarien välissä?
I:NEN MIES.
Tyyntymisensä edellä se vaan henkäileksen siinä auringon lasketessa.
(MÄKÄRÄ tulee kepillään hujaten.)
MÄKÄRÄ.
(Yksin.) Hipuuli, hipuuli!.. tuohon toiseen taloonko?
I:NEN MIES.
Mitä se Mäkärä taas ajelee?
MÄKÄRÄ.
Hehe!.. Ajeleeko? Minäkö?
I:NEN MIES.
Niin.
MÄKÄRÄ.
Piruja ja nälkää.. Hehe!
I:NEN MIES.
Nepähän ne taitavat liikkeessä olla tähän aikaan.
MÄKÄRÄ.
No jo ne tok’ on. Kyllä ne Mäkärätä ahdistelevat.
I:NEN MIES.
(Nauraa.) Aivanko ne tekevät ilmeistä pahaa?
MÄKÄRÄ.
Nekö?.. Ei sanota muille. (Vetää häntä syrjään ja ottaa lakin päästään, on kuiskaavinaan.) Katsopas, ne peijakkaathan veivät minulta tukankin ja ovat särkeneet kaikki jäsenet.. (Ottaa virsut jalastaan.) Pirut nämätkin ovat polttaneet; pakkasivat kerran saunan uuniin, kun olisin mennyt sinne maata. Unen tullessa alkoi niitä saunaan pakkautua ja ei muu auttanut kuin uuniin. Siinä peijakkaat vahtivat aamuun asti. Talon emäntä sitten päivän valetessa veti Mäkärän sieltä vähissä hengin pois.
(PEHTORI ja RUOTTI tulevat huoneesta. Heidät huomattuaan alkaa Mäkärä puhua hiljaa miehen kanssa.)
RUOTTI.
No kiitos vaan vaivoistanne, se oli hyvä, että sain velkakirjan valmiiksi. Sen nojalla on aina varmempi hakea ulos saatavansa.
PEHTORI.
(On katsellut taas ilman rantaa kohti.) Ei kestä, ei kestä.. Mutta ei tuo pilvi sittenkään taida kohota tänne.
RUOTTI.
Siltäkö näyttää?.. Johan minä sen äsken näin että paremmin se on painumaan päin.. No hyvästi nyt sitten.
PEHTORI.
Voikaa hyvin!
RUOTTI.
Kiitos .. kiitos. (Menee.)
PEHTORI.
(Huomattuaan miehet.) Ei auta miehet seisoskella, työhön vaan joka kynsi. (Osoittaen Mäkärätä.) Mikä se on se mies siellä, mikä on asia?
MÄKÄRÄ.
(Lähenee pehtoria pokkuroiden, hattu kainalossa.) Ei asiata .. ei asiata, korkea-arvoinen herra pehtori .. muuta minä vaan .. olen ystävän etsijä .. enkä löydä, se piru peijaa vaan .. sanoo että mene, mene, kyllä sieltä löytyy, mutta vieläkös .. ei löydy.... Katsopas joukkoasi, eikös ole pulskaa väkeä?
(Pehtori kääntyy niitä katsomaan, samassa sieppaa Mäkärä kuokan maasta ja alkaa juosta sen kanssa pois.)
PEHTORI.
(Huutaa.) Mies hoi!.. Peijakas .. ottakaa se kiini!
(Samassa kääntyy Mäkärä takaisin ja heittää kuokan maahan.)
MÄKÄRÄ.
Koettelin vaan oletko tavarassa kiini.. Mutta eiköhän lähetä ja komenneta kaikki tuonne kanavan pohjalle ja sitten muta päälle. Ainakin niillä silloin olisi helpompi olla.
(Pehtori menee pois häntä kuulematta.)
MÄKÄRÄ.
(Yksin.) Kurja elämä, kurja elämä. (Kyykistyy maahan itkien.) Herran käsi lepää meidän kaikkien päällä.. (Nousee ylös ja menee pois melkein juoksujalassa.)
(ANTTI ja NISKANEN tulevat.)
ANTTI.
Katsokaa nyt tätäkin.. Johan minä aina olen sanonut, etteihän tämä muuta kuin lisää kurjuutta. Semmoisia ne ihmisten puuhat ovat ilman jumalan apua. Jo pitäisi tuommoisten kuin Karinkin huomata pienuutensa.
NISKANEN.
Niin minäkin ensin päättelin, mutta nyt olen tullut huomaamaan että hyvä se sentähden oli, kun saatiin työtä. Itsekin olen paljon ansainnut hevosillani täällä kanavatyössä.
ANTTI.
Niin, kyllähän se on niinkin, että puute pakoittaa ihmistä yrittämään. Enkä minä siitä juuri niin .. mutta kun heillä ei ole luottamusta jumalaan. He luottavat vaan itseensä.
NISKANEN.
Se on kyllä paha se.
ANTTI.
He suorastaan pilkkaavat jumalaa. Eivät vielä nytkään tahdo uskoa että jumala se ainoastaan voi auttaa, vaikka näkevät tuommoisen rehevän tou’on edessään. Sanovat että jumala peijaa heitä, näyttää vaan että täällä sitä olisi, mutta eipä anneta. Väittävät hallan panevan tämänkin vuoden tou’ot.
NISKANEN.
Hyvin arveluttavalta se tosin näyttää, se täytyy myöntää.
ANTTI.
Siis tekin epäilette? Kenessä minä sitten voin uskoa löytää.
NISKANEN.
No itsessänne kai.
ANTTI.
Te nauratte sille, mutta minä olen varma asiastani; usko voittaa aina.
NISKANEN.
Ihminen säätää, jumala päättää. Olette vielä nuori ja liian kiivas, mutta kyllä kerran helpoitattekin vaatimuksianne.. Minun täytyy kiiruhtaa katsomaan, miten siellä työ sujuu, sillä kun vaan silmä välttää, ei se tahdo käydä.. Jääkää hyvästi! (Menee.)
ANTTI.
(Katsoo hänen jälkeensä; yksin.) Helpoittaa vaatimuksiansa?..
(Lähenee miehiä, jotka ovat ahkerassa työssä.)
ANTTI.
Hyvää iltaa, hyvää iltaa miehet! (Miehet tervehtivät.) Kovaa taitaa olla työn teko, eikö se rupea rasittavaksi ajan pitkään.
I:NEN MIES.
Eipähän se leipä leikkimällä tulle.
ANTTI.
Se on tosi, mutta miksi näytätte kaikki niin alakuloisilta ja tyytymättömiltä.
I:NEN MIES.
Kun ei ole syytä liioin iloitsemaan, sillä taivaassa ollaan tiukat tähän aikaan.
ANTTI.
Päinvastoin. Minun mielestäni pitäisi jokaisen iloita ja olla kiitollinen siitä kuin jumala ottaa vitsauksensa pois.
(MIEHET katsovat naurahtaen toisiinsa.)
I:NEN MIES.
Niin, jos ottaa.
ANTTI.
Samaa nuottia kaikkialla.. Tietysti se ottaa. Minua surettaa oikein se vieraantuminen jumalan kaitselmuksesta, jonka teissäkin huomaa. Kaikki epäilevät vaan.. Eikö teissä löydy yhtään, joka uskoisi ettei hallaa tule?
I:NEN MIES.
Paha on uskoa, kun huomaa sen jo niskaansa hiipivän.
ANTTI.
Sinä et ole mikään tietäjä.
I:NEN MIES.
Ei siihen hyvin suuria tietoja tarvitakaan, kunhan ei ole aivan älytöin lapsi.
ANTTI.
Semmoiset merkit eivät koskaan pidä kutiaan. Jumala on tehnyt suurempiakin ihmeitä.
I:NEN MIES.
On kai se aikoinaan niitäkin tehnyt.
(Työkelloa soitetaan, miehet lakkaavat heti työstään ja jättävät Antin yksin seisomaan; padat siirretään pois näyttämöltä; väki rientää sinne päin; hälinää ja lasten itkua kuuluu; joitakuita sairaita kannetaan näyttämän poikki, jotka tuntuvat valittavan; heitä seuraa KARI.)
KARI.
(Huomattuaan Antin.) Vai niin, täällähän sitä sinäkin olet. Hyvää iltaa! (Kantajille.) Viekää ne sairaat siihen huoneesen, jossa minä asun; tulen heti perässä.
ANTTI.
(Ivallisesti.) No Kari, etkö nytkään myönnä että tämä lisää vaan kurjuutta?
KARI.
Olet itsepäinen yhä vielä. Mutta minä kysyn, etkö nytkään myönnä että halla tulee.
(ANTTI katsoo häneen puoleksi hämmästyneen ja kysyväisen näköisenä.)
KARI.
Niin, leikki sijansa saakoon, vaan ei meidän auta tässä ruveta ilkkumaan toisen tai toisen tappiolla, aika on kallis. Ensi vuonna tulee puolta suurempi puute ja kurjuus kuin nyt. Silloin tarvitaan voimia ja pontevuutta, jos mieli ihmisen voittaa edes vähänkin luonnon kovuutta. Senpätähden ei meidän sovi tyhjien riitojen takia katsoa kieroon toisiimme, vaan ryhtyä yhdessä paikkakuntamme etua valvomaan, että jo ajoissa saamme eloa Venäjältä talven tarpeeksi, muutoin kuolemme kaikki nälkään.. Vai mitä arvelet?
ANTTI.
Meidän tiemme eroavat tässä. Sinun tuumiisi en suostu, enkä yhdy. Vieläpä on aikomukseni niin paljon kuin mahdollista vastustaa aikeitasi. Sinun tiesi ovat väärät.
KASI.
Kas, kas .. mikä sinut on nyt niin varmaksi tehnyt?
ANTTI.
Oloni ja havaintoni täällä.
KARI.
Ja olet nyt varma, että vakuutuksesi on oikea?
ANTTI.
Olenpa niinkin.
KARI.
Olet siis voittanut epäilyksesi .. hyvä.
ANTTI.
Niin, ja nyt tahdon sille täydellisen varmuuden. Minä en ole hetkeäkään epäillyt ettei hallaa tule. En ole tavannut ketään muuta, joka sitä uskoisi, sillä sinä olet heihin epäuskoa istuttanut; mutta juuri tämän kautta saan teille epäilijöille näytetyksi kellä on valta luonnonkin yli.
KARI.
Siis odotat ihmettä vakuuttaaksesi itseäsi ja muita. Eipä uskosi sitten olekaan niin kovin vahva, vaikka se siltä kuuluu. Ennenkuin ensi yö loppuu, on sekin jo kumossa. Hyvää yötä, minulla on kiire. (Menee.)
ANTTI.
(Jää katsomaan hänen jälkeensä; yksin.) Hänellä on varmuutta, ei minulla. (Katselee ympärilleen.) Tulisiko kuitenkin halla. (Istuutuu jonkun työntökärrin päälle miettiväisenä eteensä tuijottaen. Vähän ajan perästä tulee MÄKÄRÄ itsekseen supisten, mutta huomattuaan Antin hiipii hänen luokseen ja kyykistyy katsomaan.)
ANTTI.
(Hypähtää ylös säikähtäen ja peräytyy hiukan.) En tunne teitä.. Ketä te etsitte?
MÄKÄRÄ.
Minä etsin kristittyä.
ANTTI.
Missä luulette tähän aikaan kristittyjä löytyvän?
MÄKÄRÄ.
Minä tiedän että edessäni on oikea kristitty.
ANTTI.
Erehdytte varmaan, ette tunne minua, ette tiedä että olen suurin syntinen. Tuntuu kuin jumala hylkäisi minut tykkönään.
MÄKÄRÄ.
Minut on hän jo aikoja hyljännyt. Olen vielä suurempi syntinen, jumala paratkoon.
ANTTI.
(Ihastuen.) Vieläkö tapaan semmoisen ihmisen, joka oman heikkoutensa ja pienuutensa tuntee, edes yhden järjellisen ihmisen maailmassa.
MÄKÄRÄ.
No vie sun vihtahousu, itseäsi!.. Kun sanoo järjelliseksi vanhaa Mäkärätä, jota kaikki sanovat.. (Koputtaa päätään.) .. he, he, he!
ANTTI.
Mäkärä..? Ja kun minä en sinua ennen tuntenut.. Terve, terve! Jumalalle kiitos, että hän sinut tänne lähetti! Et tiedä kuinka hyvään aikaan tulit. Sinä olet ainoa, johonka minä nyt voin turvautua.
MÄKÄRÄ.
Minäkö?.. he, he, he!
ANTTI.
Tuntuu kuin jumala olisi lähettänyt sinut tukemaan minua. Sillä se aina vahvistaa, kun on joku semmoinen, joka uskoo samaa. En voi sanoa kuinka iloinen olen.
MÄKÄRÄ.
No, no .. malta nyt hiukan .. niin, sanon näet sinuksi vanhan tavan mukaan, sillä ei ukko Mäkärä ole niihin temppuihin oppinut .. he, he, he! Mutta asiasta toiseen.. Oletko jo löytänyt tietä elämän puulle.
ANTTI.
Ainakin olen luullut löytäneeni.
MÄKÄRÄ.
Mutta jos et olisi löytänytkään.
ANTTI.
Mitä?.. Enkö olisi löytänyt?
MÄKÄRÄ.
Kuinka tietä sinne löydät, jonne ei tietä olekaan.
ANTTI.
Tietysti se on.
MÄKÄRÄ.
Ehee, ei sitä ole. Jos mieli päästä elämän puulle, niin kule metsässä: kuta synkempi korpi, sitä lähempänä elämän puu.
(ANTTI katsoo tutkivasti häntä.)
MÄKÄRÄ.
Mitä katsot?.. Etkö usko?.. Kyllä se niin on, että polkua sinne turhaan etsit.
Mutta aivan todellako olet koettanut ponnistella päästäksesi taivaasen.
ANTTI.
Olen ainakin koettanut taistella itseäni vastaan.
MÄKÄRÄ.
Vieläkö mitä .. he, he, he! Aivanko todella?
ANTTI.
Aivan.
MÄKÄRÄ.
Ei maksa vaivaa.
ANTTI.
(Hämmästyen.) Kuinka sinä niin sanot?
MÄKÄRÄ.
No, no.. Ei tarvis uskoa .. ei tarvis uskoa, mutta ukko Mäkärä on koetellut.. (Liikutettuna.) Katso minua hiukan.. Otsa on täynä vakoja ja jokainen vako on vaatinut osansa. Kyllä ukko Mäkärä tietää jo mitä elämä on .. niin, niin .. kyllä se tietää. Ne silmät ovat jo vetensä vuotaneet, vaikka vielä voivat kostua niitä muistellessa. Kyllä jumala on siitä koettanut kalua saada, mutta sitkeä nahka .. niin, sitkeä se on ja sitkeämmäksi se käy .. niin, niin.. (Alkaa itkeä, mutta lakkaa äkkiä.) Mitä sitä itkee, ei se sillä parane. Ei sitä pitäisi itkeä, purra vaan hammastaan, kuin yhden olisi syönyt ja toista olisi nielemässä. Mutta eihän sekään auttaisi, onhan Mäkärä jo sitäkin kokenut. Yhtä ja toista sitä koettaa täytyy, aina johonkin turvautua, kun ei muuta neuvoa ole. Näin se sitten käy.. Ei Mäkärällekään olisi niin hullusti käynyt, jos olisi malttavampi ollut. (Katsoo tuijottaen maahan.) .. Ei olisi pää mennyt.... Mutta herra on kiivas ja ankara jumala .. he, he, he! Niin se on, etkö usko?
ANTTI.
Hän on samalla kiivas ja lempeä.
MÄKÄRÄ.
Ankara se on aina ollut. Ei lempeä vähääkään, ei vähääkään .. he, he, he! Kerrassa ankara. Ja nyt näyttää hän ihmisille kovuutta oikein vanhurskaudessansa.
ANTTI.
Sinä pilkkaat jumalaa, kun sanot tuolla tavalla.
MÄKÄRÄ.
He, he, he! Pilkkaanko? En toki vähääkään .. aivan täyttä totta.. Sen ihmisen täytyisi olla kerrassa vanhurskas, joka voisi olla niin ankara lähimäiselleen.. Elä katso niin pitkään, kyllä se on sillä lailla.
ANTTI.
Sinä saatat minut aivan sekasin.
MÄKÄRÄ.
Parempi se onkin .. he, he, he!
ANTTI.
Ei, tietysti varmuus on aina parempi ja se minun täytyy saada, muutoin olen hukassa, sillä en ole taas selvillä mistään. Ja jos halla vie tou’ot vielä tänäkin vuotena, silloin en käsitä, minkälainen mitta jumalalla on.
MÄKÄRÄ.
Eihän hänellä mittaa olekaan.
ANTTI.
Luuletko sinäkin sitten hallan tulevan?
MÄKÄRÄ.
Hallanko? Johan tuota näkyi kuuraa viimekin yönä.
ANTTI.
Näkyikö? Mutta ei se sillä ole sanottu, onhan sekin jumalan käsissä.
MÄKÄRÄ.
Onpa tietenkin, eihän muutoin hallaa tulisikaan.
ANTTI.
Mäkärä, elä vie minulta viimeistä uskoani. Jos me yhdessä uskomme ja rukoilemme ettei hallaa tule, niin jumala kuulee, jos hän on oikea jumala.
MÄKÄRÄ.
Hyh! Oletko saanut mitään rukoilemalla?
ANTTI.
Kyllä kai jotakin.
MÄKÄRÄ.
Et mitään, et osaa rukoillakaan sillä tavalla.
ANTTI.
Sinä olet kova.
MÄKÄRÄ.
Enhän minä ole kova, vaan jumala. Huh! on jo niin kylmä, että puistattaa.
ANTTI.
Sinulla kun ei ole takkia.
MÄKÄRÄ.
Mistäpä sitä köyhällä takkia näin kesäiseen aikaan. Ja tämäkin on korkeamman määräys.
ANTTI.
Minä en voi nähdä sinua noissa vaatteissa.
(Heittää pois päälystakkinsa ja antaa sen alla olevan papin nutun Mäkärälle.)
Ota tämä nuttu päällesi.
MÄKÄRÄ.
Niin minäkö?.. Papin takin.. Ehei toki!
ANTTI.
Nuttu kuin nuttu, pane vaan se päällesi.
MÄKÄRÄ.
No voi, voi! Jokohan uskallan? (Ottaa sen.) Mutta ei kai nyt pirutkaan uskalla tulla lähelle, kun minulla on papin takki. (Panee sen päälleen, kohottaa ruumiinsa suoraksi ja alkaa kävellä edestakaisin.) Nyt ei muuta kuin läpäsin kaulaan, etkö anna sitäkin? Hi, hi, hi! Eikö passaa .. ilmanhan minä vaan. (Huomattuaan Karin, joka lähestyy heitä.) kas tohtuori, kuulkaapas! (Juoksee Antin viereen, joka on istuutunut johonkin.) Eroitatkos nyt kumpi meistä on pappi, häh?
KARI.
(Tullessaan.) No joko Antti on niin pitkälle päässyt, että papin puvustaan luopuu?
MÄKÄRÄ.
Lähdenpä nyt nukkumaan, ei pirut vain uskalla unessakaan tulla, luulevat papiksi, he, he, he! (Alkaa mennä.)
ANTTI.
(Katsoo hänen jälkeensä.) Ainakin sopisi hän yhtä hyvin papiksi kuin minä. Nyt vasta alan käsittää puutteellisuuttani sillä sijalla. Minulla ei ole ollut aavistustakaan siitä minkälaisia pappien tulisi olla. Enhän minä ole sitä virkaa ollenkaan käsittänyt. Luulin kaikki olevan siinä, jos minä uskon että jumala löytyy ja teen mitä kirkkolaki papilta vaatii. Mutta, vaikka senkin tekisin, en olisi vielä alussakaan. Kyllä minun nyt täytyy myöntää että sinä Kari olit oikeassa: olen luullut itsestäni liika paljon. Minä olen taas ollut harhatiellä.
KARI.
Semmoiset miehet kuin sinä eivät koskaan pääse selvyyteen, ne harhailevat aina.
ANTTI.
Mutta jumalaa ja hänen töitänsä ei ole kenenkään helppo käsittää. En ainakaan minä ole häntä käsittänyt.
KARI.
Etkä ole käsittäväkään.
(KARI lähtee kävelemään aivan kanavan partaalle, ANTTI jää miettiväisenä istumaan.)
KARI.
Antti, tulepas katsomaan, aivan kuurassa, ja hieno riitta tuossa vesi-astiassa.
ANTTI.
(Hypähtää ylös.) Onko se mahdollista? (Mennessään.) Se ei voi sittenkään olla mahdollista. (Tultuansa Karin luo masentuneena.) Tosi se kumminkin on.. Onko todellakin halla jo käsissä ja kurjuus ihmisten edessä vielä suurempana.. Kari, neuvo sinä mitä tehdä, nyt minä olen aseetoin.
KARI.
Niin, mitä tehdä? Se on kysymys. (Osoittaa sormellaan.) Katsopas, tuollakin muuan mies levotoinna viljapeltojansa kiertelee voimatta mitään tehdä. Kyllä ei tänä yönä monen miehen silmään uni tule.
ANTTI.
Onko tämä nyt jumalan vai ihmisten syy? (Vaipuu ajatuksiinsa.)
KARI.
Se ei ole kummankaan.
ANTTI.
Kari, kuule, syy onkin minussa, tämä kaikki on minun tähteni.
KARI.
Tämäkö sinun tähtesi?
ANTTI.
Minun. Olen suuresti rikkonut jumalata vastaan ja siksipä hänen tuomionsa lepää päälläni. Jumala tahtoo nyt näyttää minulle selvään, kuinka vähäinen minä todellakin olen. Minä kun luulin omalla voimallani voivani poistaa jumalan vitsauksen. Siksipä täytyy hänen minua näin rangaista. Sen aseen, jonka tarkoitin muita kohtaan, on hän kääntänyt minun omaan poveeni. Ja nytkö täytyy kaikkien kärsiä minun tähteni?
KARI.
Houritko sinä.
ANTTI.
Se ei ole vielä myöhäistä; jos minä heittäyn tuonne kanavaan, niin muut pelastuvat.
KARI.
(Tarttuu kiini häneen.) Antti, oletko mieletön?
ANTTI.
Kun Joonas heitettiin mereen, niin myrsky asettui. (Nostaa kasvonsa taivasta kohti.) Korkeuden herra, rankaise minua yksin, elä anna muiden kärsiä minun tähteni!
KARI.
(Yhä pitäen häntä kiini.) Mies hoi! mihinkä sinä olet järkesi kadottanut?
ANTTI.
Sinä et saa estää minua pelastamasta muita. (Puoleksi polvillaan rukoillen häntä.) Minä rukoilen sinua, laske minut tuohon syvyyteen.
KARI.
Ei, hyvä mies, se enää auta.
ANTTI.
Jos ei autakaan, mutta minun täytyy sinne. Minä en jaksa kantaa tätä.
KARI.
Huono mies. Etkö jaksa kärsiä sitä mitä muutkin.
ANTTI.
Se on tosi se.. Ehken voisin olla apunakin muille.
KARI.
Suurenakin apuna.
ANTTI.
Luuletko niin?
KARI.
Varmaan.
(Kuuluu pientä meteliä; pari miestä tuovat Mäkärätä puoleksi väkisten: hänen naamansa ja kätensä ovat veressä, vaate on kääritty kaulan ympäri; Antin antama takki on hänen päältään poissa.)
MÄKÄRÄ.
Heittäkää irti, kyllä minä menen. (Miehet heittävät irti Mäkärän, joka menee Antin ja Karin luo.)
MÄKÄRÄ.
(Kiskaisee vaatteen kaulastaan, josta verihaava tulee näkyviin.) Katsokaa, taivaan herra on kova.
KARI.
(Säikähtäen.) Mikä miehellä!
(ANTTI peräytyy, kääntää pois kasvonsa ja painuu kädet ristissä istumaan.)
MÄKÄRÄ.
Pirut olivat viedä minulta hengen, vaan keskenpä se jäi.
KARI.
(Katsottuaan haavaa ottaa taskustaan kääreen ja sitoo sillä haavan.)
Ei tämä ole kovin vaarallinen, mutta jos olisi mennyt hiukan syvemmälle, niin olisipa ukon henki vaarassa. Itsekö sinä tämän teit?
MÄKÄRÄ.
Niinkuin pirut pakoittivat. Kauan ne sentään perästä ajoivat, ennenkun saivat saunan nurkkaan ahdistetuksi, ja silloin ei muu auttanut kuin .. puukko kurkkuun.
ANTTI.
(Nousee ja katsoo ympärilleen.) Ei auta rukouskaan. Jumala on jättänyt meidät.
ERÄS MIES.
(Tuopi Antin Mäkärälle antamaa takkia Antille.) Eikös tämä ole kirkkoherran takki, mitenkä se on tuonne tielle joutunut?
ANTTI.
Viekää pois, en tahdo enää nähdä sitä.
MÄKÄRÄ.
Mitä? Sehän on Mäkärän takki. Tuonhan ne pirut kun pois riistivät, niin sitten saivat kiini.. Kas, päiväkin jo nousee.
KARI.
(Katsastaa ylös sitoessaan.) Ja halla kiihtyy.
ANTTI.
Mikä on mittasi Herra!
MÄKÄRÄ.
Hänellä ei mitään mittaa ole.
(Aurinko nousee ja hiljalleen valaisee koko seudun; ANTTI seisoo muihin selin ja katsoo liikkumatoinna auringon nousuun päin.)
KARI.
(Sidottuansa haavan kääntyy myös sinne päin; osoittaen kädellään.)
Sieltä se nyt kohoo pimeyden töitä valaisemaan.
ANTTI.
(Epätoivon äänellä.) Se on myöhäistä, se on myöhäistä!.. En käsitä minä sinun suuruuttasi Herra!