Ensimmäiset markkinat

Ensimmäiset markkinat

Kirjoittanut Minna Canth


Oli ihana, kesäinen sunnuntai-ilta. Lempeästi säteili aurinko siintävän taivaan rannalla, järvi oli tyyni, metsä raitis ja vihanta.

Elsa oli aholla poiminut tuohisen täyteen mansikoita ja astui nyt verkalleen kotia kohden, välimmiten vieläkin kumartuen alas, tavoittaakseen jonkun tienvieressä kasvavan punaisen-hohtavan marjan.

Mutta äkkiä kavahti hän ylös, sillä metsästä, aivan läheltä, kuului outo rapsahdus. Samassa hyppäsikin puiden ja pensaiden välistä esiin vahva ja verevä nuorukainen, joka iloisesti tyttöä tervehti. Elsa hymyillen vastasi tervehdystä ja hänen siniset silmänsä ilmaisivat tunteita, niin suloisia ja lempeitä, kuin mailleen rientävän auringon viimeiset jäähyväissäteet. Näkyipä heti, ett’eivät outoja toisilleen olleet.

– Elsa, lausui nuorukainen, tyttöä kätellen, sinua olen jo kauvan aikaa etsinyt, kertoakseni sinulle jotakin varsin uutta.

– No anna kuulla! Kuinkahan tärkeätä tuo nyt vain lieneekään, mietti Elsa epäillen ja hänen iloisista silmistään loisti pienoinen veitikkamaisuus.

– Aijon, näet, huomenna lähteä Matin kanssa markkinoille.

Elsan otsa pimentyi.

– Matin kanssa – – sanoi hän – elä sitä te’e Antti – elä ainakaan Matin seurassa mene markkinoille.

– Ja miks’ei?

– Siitä ei ole sinulle mitään hyötyä.–

– Hyötyäkö? Ell’ei siitä juuri muuta hyötyä olisikaan, virkistää se kumminkin sekä sielua että ruumista.

– Mistä sen tiedät, Antti, kun et vielä koskaan ole markkinoilla käynyt?

– Sen sanoi Matti, joka paraiten mahtanee asian tuntea, koska aina käy markkinoilla.

– Onko Matti sitten mielestäsi niin erinomaisen virkeä sielun ja ruumiin puolesta?

– Mitä tyhjiä viisastelet!

– Usko minua, Antti, ruumiisi parhaiten virkistät joka seitsemäntenä lepopäivänä ja mitä sieluusi tulee, niin ell’ei se virkisty juuri samana päivänä, turhaan sitä taas markkinoillakin koetat elähyttää.

Antti jo kiivastui.

– Totinen ja jäykkä olet, kuin vastarannan kiiski, – et tunne etkä salli mitään viatonta huvitusta. Mutta elä luulekaan, että asia siitä paranee, sillä kun kerran olen Matille luvannut mennä, niin menen myös. Se on kerrassa sanottu.

Elsa ei mitään virkkanut, mutta hänen mielensä oli käynyt alakuloiseksi. Antti astui kiivailla askeleilla metsäpolkua ja taittoi visan, jolla vuoron sinkoili pieniä kiviä, vuoron ilmaa pieksi. Tyynenä ja hiljaisena kävi Elsa hänen jälessään. Jopa joutuivat he sen mökin edustalle, jossa Elsan vanhemmat asuivat.

Antti seisahtui.

– Jää hyvästi, Antti! sanoi Elsa ystävällisesti, antaen sulholleen kättä.

Antin sydän jo heltyi.

– Kuule, Elsa, puhui hän, hellästi neitosen kättä puristaen, sinä olet välistä liian jyrkkämielinen, niin lempeä ja ymmärtäväinen, kuin muutoin oletkin. Onhan varsin tavallista nykyaikaan, että nuori kansa kulkee markkinoilla, – noin vaan huvin vuoksi. Mitä pahaa siinä sitten on, jos minäkin sinne joskus menen?

– Ei mitään Antti, kun sieltä vain palajat yhtä puhtaana ja vilpittömänä, kuin sinne menetkin.

– Ha ha ha! jo tottakin näet aaveita.

– Onnellista matkaa, Antti!

– Jumalan haltuun, Elsa!


Mikä ryske ja jyske, mikä huuto ja pauhina, mikä kärryjen rätinä ja armoton ajaminen maantiellä? Etkö tiedä? Onhan nyt markkinain aatto ja kansaa rientää, miehiä, vaimoja, vanhoja, nuoria, läheltä ja kaukaa, kaikki ne ilolla markkinoille entävät. Naiset istuvat kärryissä myhäillen, pyhävaatteihinsa puettuina, ja miehet heidän polvillaan. Kolme, neljä, joskus kuusi ja seitsemänkin henkeä on kussakin hevosessa. Ruoskat heiluvat, miehet hoilottavat ja hevoset kiitävät eteenpäin. Metsä kajahtelee kirkumisen tapaisesta laulusta.

– Hei liirua leijan laa, Markkinamiehiä ollaan vaan, Hei liirua leijan laa, Oltta, viinaa juoda saan.–

Jo heti kotipihasta lähdettyä miehet saivat »markkinakuraasia».

Matin hevonen höyryeli vaahdossa virstan parin matkaa kaupungista. Antti istui vakaana ja totisena Matin rinnalla kärryissä. Hän oli levoton – Matin raa’at kokkapuheet häntä inhottivat.

– Istut siinä kuin pölkky, moitti Matti, näkyy, ett’et vielä ole oppinut markkina-iloa tuntemaan.

– Tämmöinen ilo ei mitään maksa.

– Eikö maksa?

Poika juo rommia markkinoilla, lakki kallellansa,
Tyttö on punaposkinen, joka istuu polvellansa.

Eikö sellainen ilo mitään maksa, häh? Kallista vähän tuota pullon suuta, niin saat parempaa ryhtiä – – no ota vaan, eläkä yhtään inkkaa, se on Koivuniemen Jussin parasta viinaa. – – Ell’et nyt hyvällä ota naukkua, niin, totta vie, pääkalloosi saat koko pullon. – – Kas niin vaan – – hih! – kallista paremmin, – no niin. »Tattis mamma, sanoi Lotan Mikko.» Kyllä sinusta miestä paisuu, kun vaan joutuu.

Jos akkasi sinuhun suuttuu, niin juo,
Jos kellarist’ viinakin puuttuu, niin juo.
Ota sitt’ itselles toinen akka,
Eläkä sentähden juomasta lakkaa,
Vaan juo ja laula ja räysää ja pauhaa – ja juo!

– Elä herran tähden, Matti, pidä noin pahaa elämää.

– Kas poikaa vaan, kas, kas! Pyysinkö sinua köntti tänne vörmyntärikseni, sano!

– Et pyytänytkään, mutta johan tämmöistä elämää harakatkin pelkäävät.

– Ell’et nyt hyvällä tuki suutasi mies, niin hiisi vieköön, ei ole onni tänäpänä merrassa. Vai ei nyt enää muka laulaakaan sais’. Mutta kas kun sen teen kiusallasikin.

Rallakaijan rakkaus paloi mennä vuonna,
Joko lienee sammunut, taikka tielle puonna.

No helkkari, noita peijakkaan poikia, eivätkös tuolla jo ottele? Ptroo, seis hevonen! Pidäs ohjaksista sen aikaa, kun menen minäkin heitä vähän löylyttämään.

– Oletkos hulluna, Matti?

Mutta Matti ei enää kuullut. Hän oli jo aidan toisella puolen ja juoksi kädet suorina ylös mäelle, missä tulinen tappelu oli syntynyt miesten välillä. Jouduttuaan kohdalle, alkoi hän tukevilla nyrkillään ruhtoa oikeaan ja vasempaan voimainsa takaa. Kiivastuneet tappelutoverit unhottivat hetkeksi riitansa ja kääntyivät yksissä miehin Mattia vastaan. Eräs pikkuinen nalikka, joka syrjästä oli toisten tappelua katsonut, sieppasi kiven, jolla lähätti Mattia päähän, niin että veri turskahti esiin; eräs toinen taas hakkasi häntä selkään paksulla seipäällä.

– »Maltas, kun ma saan selkäni seinään, sanoi Manu vainaa», änkytti Matti, mutta se kun ei onnistunut, täytyi hänen huutaa apua.

– Mitäs sinulla siellä olikaan tekemistä? nurkui Antti, mutta kiirehti kuitenkin samalla hätään ja sieppasi mennessään aidanseipään aseekseen. Pian oli hän pelastanut toverinsa miesten käsistä, mutta ennättipä kumminkin siinä toimessaan saada syvän puukon haavan kupeesensa.

– Ei siitä mies kuole, lohdutti häntä Matti, kun taas rauhassa ajoivat eteenpäin. Ei siitä mies kuole, enemmän kuin minunkaan haavoistani. Mutta, voi armahda, jos vaan niitä miehiä vielä markkinoilla tapaan!

– Parasta olisi ollut, kun nytkin olisit heistä erillään pysynyt.

– »Höm, kyllähän se niin on, on kai», sanoi Toivola akalleen, mutta minkäs sille taitaa kun luonto vetää? Eihän muusta olisi lukua ollut, mutta voi pahanen päivä, kun särkyi se pullo ja mun hyvä viinani meni maahan. »Se on luut nuu!» sanoi Östmanska, kun ruoka loppui.

– Niinkuin et sinä muka toista hankkisi!

– Hankin kyllä, sen saat nähdä ja maistaa myöskin saat, ennenkuin tästä kaupungissa ollaan.

– Sen mä tiesin.

Pienessä töllissä kaupunkia likellä ottivat miehet yökortteerin. Sieltä aamulla varhain lähdettiin kaupunkiin, hiukan hiljaisempina, sillä Matin »kuraasi» ei näin aamusta ollut vireillä. Hevonen ajettiin kadun syrjään, johon muitakin tuttavia oli pysähtynyt. Matti pani sille kourallisen heiniä eteen ja pyysi erästä tuttavataan pitämään sitä silmällä. Ja nyt mentiin torille. Kadun kulmassa oli väentunkoa ja Antti eksyi toveristaan, mutta siitä hän ei suuresti välittänyt. Tuli täällä mies yksinkin toimeen. Hän kuunteli ensin hetkisen posetiiviä ja sitten erästä miestä, joka suuren ihmisjoukon suureksi ihastukseksi lauloi Paavo Putkosen sepittämää ja Mikkelin kirjapainosta ilmestynyttä rakkauden laulua:

”Pää sinä kultani rakas luonto,
Sinulle on annettu suloinen muoto,
Ole sinä aina iloinen,
Elä sinä kiukussa kiroile.
Sinusta en koskaan eritä taida,
Muut likat ei mielestän mitä maita,
Sä olet se kaikista ainova,
Jolle nuoren luontoni lahjoitan.
Nyt minä lasken käteni kaulaan,
Sillä minä näin suloisesti laulan,
Kun en voi muuten selittää,
Kuin perääsi on on niin ikävä.”

Mitä se »pää» siinä ensimmäisen värssyn alussa merentieraa? kysyi eräs kuuntelijoista.

– Tietänethän tuon, lausui toinen, se tarkoittaa, että koko laulu on päätön.

– Mutta minun tyhmän järkeni mukaan on »pää» aina pässin esipuhe, lausui kolmas, ja sentähden se merkinneekin, että laulun tekijä on oikein aika »pässin pää».

Sille sukkeluudelle miehet nauraa hohottivat ja naiset tirskuivat; mutta ne viimemainituista, jotka olivat vanttuissa, tohvelipalttoissa ja silkkihuivissa, ne vaan hiljaa myhähtelivät ja peittivät huuliaan sileästi kokoonkierretyllä niistinliinallaan.

Kummaa oli Antista, että naiset niin halukkaasti noita lauluja ostivat. – Minä en ainakaan semmoiseen rahaani pane, mietti hän pätevästi ja kävi kojuja katselemaan, joita pitkä rivi oli pystytetty torin varteen. Eräältä kultasepältä osti hän korvarenkaat Elsalle tulijaisiksi ja erään Tampereen eukon kojusta simsetin ja kaulahuivin – sulhaspuvukseen muka – kääri ne kokoon ja pisti taskuunsa. Samassa älysi hän kadun toisella puolella valmiita vaatteita osaksi levällään pitkillä pöydillä, osaksi ripustettuina pitkin ankun seinää.

Antti meni sinne.

– Hei mies, huusi juutalainen hänelle vastaan, tule ostamah, se helppo hinda, hyve tavara, näin kaunis jakka, kolmell’ kymmenell’ markall’, et paremba mistääh sah.–

Antinkin mielestä tuo harmaa verkanuttu oli hyvin mukava ja kaunis, mutta – »jok’ on verassa, se on velassa, talonpoikain seassa» – arveli hän ja aikoi lähteä eteenpäin.

Juutalainen innostui.

– Osta veli, huusi hän, tarttuen Antin käsivarteen – osta, mine anda se sulle viisikolmatta markka. Katso kuinga se passah’!

Ennenkuin Antti tiesi asiastakaan, oli vanha takki pois hänen päältään ja verkanen sijassa. Olipa hän sentään mielestään niinkuin vähän pulskempi tässä asussa ja totta Elsankin silmissä poika toiselta näyttäisi näin mahtavassa nutussa, kuin tuommoisessa karkeassa ja vanhassa retkaleessa.

– Mitähän tuo olisi, jos kahdellakymmenellä annatte, niin joutais olla.

– No sama se on, maksa pois raha, – sanoi juutalainen ja kauppa oli tehty.

Kun Antti oli maksanut suostutun hinnan, aikoi hän ottaa vanhan nuttunsa pöydältä, mutta – ihme ja kumma – se olikin kadonnut. Turhaan haki hän pöydältä ja maasta, turhaan katseli hän ihmisiä ympärillään, – nuttua ei näkynyt eikä kuulunut. Juutalainen häilyi jo kaupassa muitten kanssa eikä joutunut häntä enää kuulemaankaan. Tässä ei auttanut muu, kuin pitää vahinko hyvänään. Voi harmia!

Lisäksi alkoi vielä sataa hänen uudelle nutulleen ja outo kun oli, ei Antti tiennyt, mihin poiketa sateen suojaa etsimään. Kävellessään katua, näki hän niin sanotun »onnen pyörän», joka ihmisille ilmoittaa tulevaisuuden salatut asiat. Hinta 25 penniä. Se tieto nyt kumminkin täytyi ostaa. Antille annettiin »onnen lippu», joka lupasi hänelle paljon hyvää ja vähän pahaa. Rikkautta, rakkautta, monta ystävää, muutamia vihamiehiä, kaunis puoliso ja paljon lapsia on suotu hänen osakseen. Tuo kuitenkin taas teki mielen keveämmäksi. »Vähät siitä», arveli Antti, »jos kohta nuttu menikin ja korvarenkaat ja simsetti ja kaulahuivi, jotka olivat taskussa. Koskapas sitä ihminen vahingon veräjälle pääsee. Ja olihan onni sekin, että kukkaroni sattui olemaan liivin taskussa. – – Hm – – rikkautta ja kaunis puoliso – Elsa onkin kauniin tyttö koko maailmassa – »

Likeisillä portailla soitettiin nyt kelloa. Sisältä kuului posetiivin ääni, väkeä tulvasi sinne ja Antti meni myös. Se oli panoraama. Ympäri huonetta oli asetettu kauniita ja kallisarvoisia voittokaluja, jotka muka arvan kautta olivat saatavina. Arpa maksoi markan ja Antti koetti onneaan. Sai kun saikin pienen sokuriastian, jommoisen Elsa oli kotipitäjän kauppiaalta ostanut kolmella kymmenellä pennillä. Taas tuli vahinko, – mutta jotakin se lystikin maksaa, ja saihan täällä samalla hintaa katsella huonoja kuvia himmeitten suurennuslasien lävitse. Antti läheni silmillään yhtä lasia ja koki saada selville, mitä se kuva oikeastaan merkitsisi, jonka hän siinä näki edessään.

– Täälläkö sinä junkkari oletkin, kuului samassa tuttu ääni hänen korvissaan ja Matin käsi ravisteli häntä olkapäästä. – Käy mukaan, minulla on täällä muutamia hyviä tovereita.

Antti seurasi Mattia. Kävellessään kadulla sattui hän vilkaisemaan uutta nuttuansa, ja – pettivätkö silmänsä, vai oliko kaikki noiduttu – uusi, harmaa nuttu oli muuttunut aivan kirjavaksi. Sade oli sen kostuttanut, juutalaisen maali oli liuvennut ja hänen päällään oli nyt vanha, kulunut, maalilla tahrailtu takki.

– Matti, sanoi hän seisahtuen, katsos veli kulta vähän tätä uutta takkiani!

– Hm – »kauniit on paikat, sanoi Lintu-Jussi».

– Mitä sinä tästä arvelet?

– Arvelen, että juutalainen sinut petti.

– Samaapa melkein minäkin epäilen. Mutta kuules, Matti, tämä on vähän häpeällistä.

– Kyllähän se niin on, on kai.

– Antaisinko hänelle selkään, vai veisinkö hänet oikeuteen?

– Niin, sitä asiaa sietää harkita.

Antti olisi kernaammin heti lähtenyt juutalaiselle kovaa näyttämään, mutta Matti otti häntä käsivarresta ja vei hänet mukanaan – kapakkaan.


Oli seuraava aamu. Antti heräsi, hieroi silmiään, katseli ympärilleen, hieroi taaskin silmiään, mutta näky ei muuttunut. Missä oli hän? Pelkällä lattialla oli hän maannut ja ympärillään, niinikään lattialla, makasi koko joukko miehiä. Huone oli kolkko ja alaston. Ikkunat olivat korkealla permannosta ja – rautahäkit edessä.

– Jumalan tähden, olenko vankihuoneessa! Maailma musteni Antin silmissä, hän kavahti ylös ja hoiperteli ovelle. Se oli lukittu. Mutta kuka on tuo mies, joka suullaan makaa kynnyksen edessä?

– Matti, sinäkö se olet? Matti, nouse ylös ja katso, mihin olemme joutuneet – – Matti – – Matti – – etkö jo herää – –

Hän tarttui Matin käteen – – oi suuri Luoja – – se oli kylmä! Antti nosti hänen päätään, lattialla oli verta, – – veri oli myös hyytynyt ruumiin huulille ja sieramiin. – – Matti oli kuollut, – kuollut, – ja missä tilassa!

Tuskan hiki nousi hänen otsalleen, sydäntä kovin ahdisteli, hän puristi käsillään päätään. – »Oi taivaan Isä, mitä tietä jouduin tähän helvetin esihuoneesen», huokasi hän. Mieleen juohtui nyt kapakka. Siellä oli juotu, riidelty, tapeltu. Sitten puhuttiin varkaudesta, huudettiin poliisia, vihellettiin ja – enempää ei hän muistanut – –

– Miehet, miehet, nouskaa ylös! Täällä kuolema on käynyt tänä yönä!

Toinen pää toisensa perästä kohosi lattiasta ja tylsät silmät kääntyivät kaikki Anttiin, joka istui tuvan ainoalla rahilla. Tämä osoitti Mattia. Miehet haukottelivat ja ojentelivat kankeita jäseniään. Sitten vähitellen virkistyivät, nousivat ylös, tarkastelivat likemmin ruumista ja päättivät hengen jo auttamattomasti lähteneeksi.

Antti oli vaipunut synkkiin ajatuksiin. Jumalan vanhurskas käsi oli lopettanut jumalattoman menon. Matti oli irstaisesta markkinaelämästä äkkiarvaamatta kutsuttu taivaallisen tuomarin eteen. Hänellä, Antilla, vielä oli armon aikaa, hän vielä voi kääntyä kadotuksen tieltä, jolla ensimmäisen askeleensa jo oli ottanut. Varoittavana, kauhistavana esimerkkinä lepäsi Matti tuossa hänen edessään. Antin silmät aukenivat ja hän päätti kääntyä siltä tieltä, joka viheliäisyyteen ja kadotukseen vie.

– Ja Elsa, – tuo ihana, puhdas tyttö, – hän varmaankin hylkää langenneen nuorukaisen – –

Tuo ajatus kipeästi poltti Antin sydäntä ja kun hän, juoppouden lakkoon langetettuna, pääsi vapauteen, ei rohjennut hän mennä sinne, mihin hänen halunsa ja toivonsa paloivat, vaan astui raskailla, epävakaisilla askeleilla kohden kolkkoa kotoansa.


Kymmenen vuotta oli kulunut. Järven rannalla oli talo, tosin pieni, mutta hauska ja siisti. Pellolla aaltoili ruis, kauniina ja lähes tuleentuneena. Ikkunat välkkyivät ilta-auringon valossa. Nuori, ihana vaimo seisoi etehisen ovella, varjosi kädellä silmiään ja tähysteli polkua, joka niityltä toi pellon aitovartta pitkin talolle. Tuvasta juoksi kolme pienokaista hänen luokseen, ja nuorin, kaksivuotias Antti, tarttui syleillen hänen hameesensa.

– Äiti, saammeko juosta isää vastaan? – kysyi vanhin, sievä, seitsenvuotias Anna.

– Menkää, lapseni, tuolla hän jo tuleekin. –

Ja siellä tosiaankin tuli vanha tuttavamme, Antti, viikate olalla. Hän astui rivakkaasti ja kasvojaan kaunisti lempeä iloinen hymy, sillä hän jo oli huomannut armaan vaimonsa ja rakkaat pienokaisensa. Vanhemmat lapset riemuten juoksivat isää vastaan ja pikku kaksivuotias koki tallustella jälessä. Vaan eipä hän pitkältä ennättänyt, ennenkuin isä jo tuli Annan ja Villen seurassa hänen vastaansa.

Pikkuinen kurotti käsiään ja rukoili: »Isä ota ’yliin!» Ja isä laski heti viikatteen aidalle ja nosti lemmittynsä käsivarrelleen.

Näin he lähestyivät Elsaa, joka hymysuin ja lempeillä silmäyksillä tervehti miestään.

– Tule, Antti, illallista syömään, ennenkuin puuro jäähtyy – sanoi hän.

– Tulen, ja sua kiitän Elsani – vastasi Antti, syleillen vapaalla käsivarrella vaimoaan – kiitän tästä ja kiitän siitäkin illasta, jolloin juuri nyt kymmenen vuotta sitten ainoan kerran neuvosi ylenkatsoin. –

– Unhota se jo! –

– Ei niin, mun armas vaimoni, vaan muistelkaamme sitä ilolla, sillä se kuitenkin perusti onnemme. Kun ensimmäinen askeleeni pahalla tiellä heti kohtasi kovan rangaistuksen, se minut, niinkuin toivon, ainaiseksi siltä karkoitti. Eikö siis syytä sitä ilolla muistella? –

– On niinkin, Anttiseni. Ja menemmekö huomenna niinkuin ennenkin yhdessä markkinoille myymään voitamme ja muita tavaroitamme? –

– Sen teemme, Elsa, ja ostamme sieltä samalla pikku Annalle ensimmäisen lukukirjan.

Pikku Anna hypähti ilosta. Äiti toi puurovadin pöydälle, Antti luki ruokaluvun ja tyytyväinen perhe istui illallispöytään.


Lähde: Canth, Minna 2004: Lyhyitä kertomuksia. Julkaistu ensimmäisen kerran 1878 Päijänne-lehden numeroissa 34 ja 35.