Ensi yritykseni (Kiljander)

Ensi yritykseni. Kirjoittanut Robert Kiljander

Jos oikein muistan, niin ensimäinen tekeleeni oli yksinäytöksinen huvinäytelmä nimeltään Giftermålsannonsen (Naimailmoitus), sillä aluksi kirjoitin ruotsiksi. Eräs vanhempi naimahaluinen täti oli Hufvudstadsbladetiin pannut naimailmoituksen, johon sukunimellä vastattiin ja pyydettiin kohtaamaan Kaisaniemessä. Siellä oli passarina vanhempi, viinaan menevä vahtimestari, jolla oli se päähänpisto, että hän, jonka sukuperä oli hämärä, polveutui tuntemattomasta, ylhäisestä suvusta, joka viimein tunnustaisi hänet omakseen ja antaisi hänelle kaikki hänelle tulevat oikeutensa takaisin. Kuinka se erehdys sitten syntyi, että neiti luuli vahtimestaria kirjeen lähettäjäksi ja tämä taas tätiä sukulaisekseen, sitä en enää muista, mutta kirjeen oli kirjoittanut eräs nuori mies, joka oli kihloissa neidin sisarentyttären kanssa ja joka arvasi tädin tuon ilmoituksen kirjoittajaksi kostoksi siitä, että täti heidän kihlaustaan vastusti. Koko skandaali tuli sitten ilmi, tädin täytyi antaa myönnytyksensä ja luultavasti hänestä ja vahtimestarista tuli onnellinen pariskunta.

Samaan aikaan, noin 1867–68 vaiheilla, sepitin vielä useampiakin kappaleita, jotka, samoin kuin yllämainitunkin, heitin tuleen, koska en katsonut voivani saada toimeen mitään kunnollista.

Sitten kului monta vuotta. Olin muuttanut Jyväskylään ja tutustuin siellä Minna Canthiin, joka paraikaa sommitteli ’Murtovarkaus’ nimistä kappalettaan, ja hänen kehoituksestaan minä, melkein pilalla, uudestaan tartuin kynään. Olin kuullut puhuttavan eräästä nuuskaavasta sulhasmiehestä, jonka lemmitty niin kovasti vihasi nuuskaa, että sulhasparka ainoastaan suurimmassa salaisuudessa ja ulkona portin takana uskalsi tätä herkkua pistää nenäänsä. Sillä tavalla syntyi »Mestarens snusdosa», jonka Minna sitten suomensi ja josta hän myöhemmin kirjoitti hauskan koseriian nimeltään »Kuinka meistä tuli kirjailijoita».

Käsikirjoitus makaili sitten kauan pöytälaatikossani, sillä enhän minä aikonut kappaletta julkisuuteen. Mutta eräänä kauniina kesäpäivänä riivasi minut yhtäkkiä itse piru, pistin sepustukseni koteloon ja lähetin sen Bergbomille. En kauan saanut odottaa ennenkuin vastaus tuli, että kappale oli hyväksytty. – Se oli merkkipäivä elämässäni ja luulin, että kaikkien ihmisten olisi pitänyt nähdä, että jotain erinomaista oli minulle tapahtunut. Ylpeydestä säteillen näytin Bergbomin kirjeen vaimolleni ja parille tuttavalleni. Vaimoni oli kyllä siitä hyvin iloinen minun puolestani, mutta nuo toiset eivät nähtävästi ollenkaan käsittäneet asian merkillisyyttä, katsoivat vaan minuun tylsästi ja välinpitämättömästi ja mutisivat: hm! Sitten rupesin odottamaan kappaleen esittämistä, ja vihdoin viimein, 4 p. tammik. 1881, se meni. Kun posti saapui, hain kuumeentapaisesti Suometarta, joka siihen aikaan oli ainoa lehti, joka kirjoitti Suomalaisesta teatterista. Mitä sanoo arvostelu, mitähän se sanoo? – Ei mitään. Ei sanaakaan koko kappaleesta. Ei edes mainittu, että se oli näytelty. Hm! – –

Niinkuin »Mestarin nuuskarasia», niin on »Amalia ystävämmekin» suurimmaksi osaksi Minna Canthin suomentama, mutta jälestäpäin olen kirjoittanut suomeksi. Viimemainitussa kappaleessa ei alussa ollut noita tätejä, jotka loppupuolella ilmestyivät, pistin ne sinne Bergbomin kehoituksesta. Muuten hän ei juuri kappaleissani ehdottanut suurempia muutoksia ja jos hän sen tekikin, niin en laiskuudesta ja välinpitämättömyydestä aina hänen neuvojaan seurannut, jota sitten usein kaduin. Ainoa hänen ehdottamansa suurempi korjaus on tehty »Pukkisen pidoissa», jossa Anna-muori, vasta sitten kun hän on perillä, saa tietoa perheen tuhlaavaisesta elämästä; sillä kappaleen ensimäisessä sommittelussa hän tiesi siitä jo edeltäpäin ja tuli sen vuoksi kaupunkiin. Se oli hyvä muutos, joka teki juonen paljon luonnollisemmaksi. Kappaleen aihe on muuten saatu ruotsalaisen kirjailijan Lean pienestä kertomuksesta »Till sist» (Vihdoinkin). Jos siis minusta on tullut kirjailija, niin olen siitä velassa Minna Canthille ja Bergbomille, varsinkin jälkimäiselle, joka ei ylenkatsonut vaatimattomiakaan näyttämöllisiä tuotteita, jos hän niissä huomasi jonkunlaisia hyviä puolia.

R. Kiljander.

Lähde: Kuinka meistä tuli kirjailijoita: suomalaisten kirjailijoiden nuoruudenmuistelmia. 1916. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.