Enoni: Neljäs luku
| Kolmas luku | Neljäs luku. Yön miehiä. Kirjoittanut Arthur Conan Doyle |
Viides luku |
Minulla ei ollut isosti aikaa miettiä tätä omituista ja masentavaa tilaani, johon olin yhtäkkiä joutunut, sillä minut nostettiin ylös kuin pieni lapsi ja sitten paiskattiin reporeuhkana alas, niin että selkäni jymähti kivilattiaan, jotta henki salpausi.
”Elkää tappako vielä, Toussac”, sanoi toinen ääni. ”Antakaa, että katsellaan ensin, mikä se on miehiään.”
Minä tunsin leuvallani peukalon ja kurkkuani sormien puristavan, ja päätäni väännettiin sivulle niin, että lopulta alkoi tuska olla ihan sietämätön.
”Neljäs osa tuumaa vielä ... eikä mitään merkkejä”, sanoi se kumea ääni. ”Te voitte luottaa minun vanhaan kätevyyteeni.”
”Eläkää tappako, Toussac, elkää tappako, kuuletteko!” sanoi sama ääni, joka äskenkin oli kiellellyt. ”Olen teidän nähnyt tekevän sen jo yhden kerran, ja onnettoman kauhea huuto kaikui sitten korvissani pitkät ajat. Ajatelkaa, että kaksi suurta paksua sormea sammuttaa tuolla tavoin elämän pyhän liekin niin helposti! Henki tosin voi voittaa aineen, vaan ei silloin, kun tuollainen ulkonainen väkivalta tulee siihen väliin.”
”Mutta tosiasia on ja tosiasiana pysyy, että tuon miehen hallussa on meidän salaisuutemme, ja että kysymyksessä, Charles, on joko meidän tai hänen henkensä.”
Äänestä tunsin viimeisen puhujan Lucien Lesageksi. ”Velvollisuus itsiämme kohtaan pakottaa toimimaan niin, että hänestä ei tule meille vahinkoa. Päästäkää hänet ylös Toussac, ei hän kuitenkaan pääse karkuun.”
Minä sain kovan iskun niskaani, jonka voimasta lensin istualleni, ja nyt vasta voin katsella ympärilleni ja niitä miehiä, joiden vallassa nyt olin. Siitä, mitä olin nähnyt ja kuullut, käsitin, että nämät miehet olivat olleet murhamiehiä ja että heillä oli murhamiesten aikeet. Minä ymmärsin myös, että keskellä tätä autiota suota olin täydellisesti heidän vallassaan. Vaan minä muistin nimeni kunnian ja koetin kaikin tavoin salata kauhistuksen tunteen, joka minut oli vallannut.
Nyt oli kolme miestä huoneessa, edellinen tuttuni ja kaksi vasta tullutta. Lesage seisoi pöydän luona paksu ruskea kirja kädessään ja katseli minua hillityin katsein, vaan silmissä kuitenkin näkyi tuo leikillinen, tutkiva väike, joka on sakkipelin mestarilla, kun hän on onnistunut sulkemaan kaikki vastustajansa liikkeet. Laatikolla hänen vieressään seisoi noin viidenkymmenen mies, jolla oli askeettinen muoto ja sairaloiset silmät, juhlallisesti yhteen nipistetyt huulet ja kurttuinen iho, joka riippui veltosti ulkonevan leukansa alla väreilevien jänteitten päällä. Hän oli nuuskan ruskeassa puvussa, polvihousuissa, ja pohkionsa olivat naurettavan hienot. Hän pudisti minulle päätään niin surullisen viisaan näköisenä, eikä mitään lohdutusta voinut lukea hänen ankarista, harmaista silmistään. Vaan enin minua pelotti tuo Toussac niminen mies. Hän oli suuri, ei pitkä, vaan tanakka ja jäsenensä olivat tavattoman kehittyneet. Pitkät jalkansa olivat väärät kuin suurella apinalla, ja koko hänen olennossaan oli todella jotakin eläimellistä, sillä hän oli partanen silmiä myöten, ja hänen kätensä, joka edelleen oli takkini kauluksessa kiinni, oli paremmin käpälä kuin käsi. Hänen kasvojensa ilmeistä ei saanut mitään selvää, kun hän oli niin partanen, vaan hänen mustat silmänsä katselivat kamalan kysyvästi vuoroon minua, vuoroon toisia. Jos he olivat tuomareita, niin oli selvä asia, kuka heistä oli oleva pyöveli.
”Mistä hän tuli? Miten hän tiesi kätköpaikan?” kysyi hän laihalta mieheltä.
”Kun hän tuli, niin minä luulin häntä teiksi”, vastasi Lesage. ”Teidän täytyy myöntää, että tällaisena yönä ei juuri voi ajatella vieraita kulkevaksi täällä suolla. Kun huomasin erehdykseni, niin sulin oven ja kätkin paperit. En muistanut, että hän ovenravosta voi nähdä, vaan kun menin ulos näyttämään hänelle tietä, niin huomasin ravon, ja heti ymmärsin, että hän on nähnyt, mitä olen tehnyt, ja että hän siis sitä tuumailee ja siitä puhuu. Minä sen vuoksi käskin hänet majaan, saadakseni aikaa miettiä, mitä minun oli hänen kanssaan tehtävä.”
”Perhana! Pari iskua tuolla kirveellä ja sitten tuonne suohon vetelimpään kohtaan, sillä olisi päässyt asiasta hyvin helposti,” sanoi mies, joka istui minun vieressäni.
”Aivan oikein, rakas Toussac, vaan tavallisesti ei lyödä heti ensimmäisenä valtti-ässää pöytään. Vähän kekseliäisyyttä ... vähän viekkautta...”
”No, mitä sitten teitte?”
”Ensin piti saada tietää, oliko tämä Laval...”
”Mikä? Mikä hänen nimensä on?” huudahti laiha mies.
”Hänen nimensä on Laval, oman ilmoituksensa mukaan. Ensin oli saatava selville, oliko hän nähnyt minun kätkevän papereita vai eikö. Se oli tärkeä kysymys meille. Minä sen vuoksi tein pienen suunnitelman. Odotin kunnes näin teidän tulevan, ja silloin jätin hänet yksinään majaan. Minä kurkistin majan akkunasta ja näin hänen kiiruhtavan kätköpaikalle. Silloin me astuimme sisään, ja minä pyysin teitä Toussac olemaan hyvä ja nostamaan hänet alas – ja tuossa hän makaa.”
Nuori mies katseli ylpeästi ympärilleen aivan kuin odottaen suosion-osotuksia tovereiltaan.
”Te, Lesage, olette tosiaan ollut aika ovela”, sanoi laiha mies. ”Kun uusi tasavaltamme valitsee poliisiministerin, niin me nyt tiedämme, kenestä hänen saamme. Minä tunnustan, että kun Toussac’in kanssa tulimme tälle majalle ja sitten teidän kanssanne astuimme sisään ja näin kaksi jalkaa pistävän näkyviin takasta, niin minä, vaikka en ole tyhmimpiä miehiä, en tahtonut ymmärtää asiaa. Vaan Toussac tarttui kääsiin. Meidän Toussac on aina käytännöllinen.”
”No, tässä on kylläksi suuta soitettu!” murisi partainen olento, joka istui vieressäni. ”Sen vuoksi juuri tuolla Buonapartellakin on kruunu päässään ja pää kaulan nenässä, kun me olemme suuta pieksäneet emmekä toimineet. Tehdään tästä nyt loppu, että pääsemme itse asiaan.”
Lesagen lempeät piirteet synnyttivät minussa toivoa, että hän suojelee minua, vaan hänen suuret, mustat silmänsä olivat yhtä kylmät kuin ennenkin, kun hän katsoi minuun.
”Toussac on oikeassa”, sanoi hän. ”Oma varmuutemme joutuu vaaraan, jos hän pääsee menemään salaisuuksinemme.”
”Mitä te puhutte varmuudestamme”, sanoi Toussac. ”Mitä sillä on tämän asian kanssa tekemistä? Me panemme suunnitelmamme vaaraan – se on pahempi.”
”Nämät kaksi asiaa riippuvat läheisesti toisistaan”, sanoi Lesage. ”Liittosääntöjemme 13:s pykälä määrää selvästi, mitä tällaisessa tapauksessa on tehtävä. Meidän täytyy vain tehdä sen mukaan. Meillä ei ole muuta kuin seurata 13:ttä pykälää.”
Sydämeni jähmettyi, kun tämä runoilijan näköinen mies yhtyi tuon hirviön mielipiteeseen. Vaan toiveeni sai uutta viritystä, kun laiha mies, joka tähän asti ei ollut sanonut monta sanaa, alkoi näyttää levottomalta toveriensa verenhimoisten esitysten vuoksi.
”Rakas Lucien”, sanoi hän lempeämmällä äänellä, ”meillä filosofeilla ja järjen-ihmisillä täytyy olla kunnioitusta ihmishenkeä kohtaan. Sen pyhyyteen ei saa tarttua heti ensimmäiseksi. Mehän aina olemme olleet yksimielisiä, että jos Marat ei vain olisi tehnyt yllätyksiä...”
”Minä kunnioitan teidän mielipidettänne, Charles”, keskeytti toinen. ”Te kai tunnustatte, että aina olen ollut taipuisa ja tottelevainen oppilas. Vaan minä vieläkin kerran sanon, että meidän personallinen turvallisuutemme on kysymyksessä, ja että, mikäli minä ymmärrän, ei ole muuta neuvoa. Kukaan ei voi sen kovemmin inhota julmuutta kuin minä, vaan te olitte läsnä, niin kuin minäkin, kun Toussac tukki Bow Streetin miehen suun, ja sen hän teki todella niin kätevästi, että tuo toimi oli varmaan vaikeampi katsojista kuin itse uhrista. Hän varmaankaan ei kuullut itse huutoa, joka ilmoitti hänen lähtönsä tästä maailmasta. Jos teillä niinkuin minullakin oli kylliksi kestävyyttä sitä sietämään – ja minä hyvin muistan, että se tapahtui juuri teidän neuvostanne, – niin tottahan voimme nyt, kun paljo tärkeämpi tapaus...”
”Ei, ei, Toussac, antakaa olla!” huuti laiha mies, ja kohotti äänensä oikeaksi huudoksi, kun jättiläisen karvanen käsi taas tarttui leukaani. ”Minä vetoan teihin, Lucien, niin hyvin siveellisistä kuin käytännöllisistäkin syistä, elkää antako tämän tapahtua! Ajatelkaa, että jos asianne ei onnistuisi, niin tämäkin ryöstäisi meiltä kaiken anteeksisaannin toivon. Ajatelkaa myöskin...”
Tämä seikka näytti joksikin aikaa hämmästyttävän nuorta miestä, jonka olivinvärinen iho oli käynyt vähän vaaleammaksi.
”Meillä ei ole toivoa missään tapauksessa, Charles”, sanoi hän. ”Meillä ei ole muuta neuvoa kuin seurata 13:tta pykälää.”
”Meille on kuitenkin annettu toiminnan vapaus. Me itse kuulumme keskuskomiteaan.”
”Vaan tarvitaan määrätty luku ääniä pykälän muuttamiseen, eikä meillä ole mitään valtaa sitä tekemään.” Hänen alahuulensa vapisi, vaan hänen silmäinsä ilme ei ollut sitä lempeämpi. Julmien sormien painamisesta leukani alkoi taas painua olkapäätä vasten, ja minä annoin sieluni pyhän neitsyen ja pyhän Ignatiuksen haltuun, joka aina on ollut perheemme erityinen suojeluspyhä. Vaan n. s. Charles, joka jo oli minua puolustanut, hyökkäsi esiin ja alkoi kiskoa Toussac’in käsiä kiihkeästi, menettäen koko äskeisen filosofin tyyneyden.
”Te ette saa tappaa häntä!” huusi hän suutuksissaan. ”Kuka voi asettua minun tahtoani vastaan? Päästäkää hänet irti, Toussac! Ottakaa peukalonne hänen leuvastaan! Minä kiellän, että se ei saa tapahtua!”
Vaan kun hän tovereittensa muodosta näki, että uhkaukset tässä eivät enää auttaneet, niin hän muutti äkkiä äänensä neuvottelevaksi.
”Kuulkaa, Lucien. Antakaa minä kuulustelen häntä. Jos hän on poliisivakoja, niin saa hän kuolla. Silloin saatte Toussac käyttää peukaloanne. Vaan jos hän on vain viaton matkailija, joka onnettoman sattuman kautta on joutunut tänne ja mielettömän uteliaisuuden houkutuksesta joutunut pistämään nenänsä meidän asioihimme, niin silloin teidän tulee jättää hänet minulle.”
Minä en ollut koko aikana avannut suutani puolustuksekseni, josta sitten jälestäpäin olin hyvin hyvilläni, vaikka olinkin äänetön ylpeyden vuoksi enkä niinkään rohkeuttani. Minä en voinut sitä sietää, että samalla kertaa olisin menettänyt henkeni ja arvoni. Nyt katsoin noita petoja, vuoroon sitä, joka piteli minua kiinni, vuoroon toista, joka oli tuominnut minut hengiltä. Edellisen röyhkeydestä en niin välittänyt kuin toisen itsekkäisyydestä, sillä ei koskaan kukaan muu ole niin vaarallinen kuin pelkuri, ja kaikista tuomareista ankarin on se, jolla on syytä pelätä.
Henkeni oli riippuva niistä vastauksista, joita suojelijani oli saava. Lesage naputteli kynsillään hampaitansa ja hymyili halveksien toverinsa intoa.
”Pykälä 13! Pykälä 13!” lausui hän kiusoittavan lempeällä äänellään.
”Minä otan vastuulleni kaikki.”
”Minä teille muistutan muuatta seikkaa”, sanoi Toussac tuimalla äänellään. ”Paitse 13:sta pykälää on vielä toinen pykälä, ja siinä pykälässä sanotaan, että jos joku puolustaa rikollista, niin on hänen kanssaan meneteltävä niin kuin olisi hän itse syypää rikokseen.”
Tämä huomautus ei saanut puolustajani tyyneyttä horjumaan.
”Te olette erinomainen käytännön mies, Toussac”, sanoi hän tyynesti, ”vaan jos on kysymys oikean tavan valitsemisesta, niin on se jätettävä viisaammalle päälle kuin teidän.”
Hänen tyyni etevämmyytensä näytti lannistavan tuon raa’an olennon, joka piteli minua kiinni. Hän kohautti tyytymättömänä olkapäitään.
”Mitä teihin tulee, Lucien”, jatkoi ystäväni, ”niin minua ihmetyttää, siihen asemaan nähden, johon te pyritte perheessäni, että te hetkeksikään voitte asettua toivettani vastaan. Ketä teidän on kiitettävä siitä, että te olette omistaneet vapauden todet periaatteet, ja että olette muuan etuoikeutettuja, joka ei epäile tasavaltaa?”
”Niin Charles, minä myönnän, että olette oikeassa”, vastasi nuori mies hyvin liikutettuna. ”Tietysti en haluaisi asettua koskaan teidän toivettanne vastaan, vaan tässä tapauksessa pelkään, että teidän hyvä sydämmenne johtaa teitä väärään. Voittehan tehdä mitä kysymyksiä vain tahdotte, vaan minä olen varma, että tästä asiasta on tuleva loppu.”
Sen uskoin minäkin, sillä minullahan oli näiden ihmisten salaisuus hallussani, ja mitä toivoa voisi silloin olla, että he laskisivat minut majasta hengissä? Ja kuitenkin on elämä niin rakas, että lyhinkin aika, minkä saa hengelleen, on mieluinen, niin että kun murhaava käsi hellitti leukani, niin lampunvalo muuttui aivan kuin kirkkaaksi valomereksi. Minun pääni oli taas vapaa, ja minä katselin tutkintotuomarini omituisia, kuihtuneita kasvoja.
”Mistä olette tullut?” kysyi hän.
”Englannista.”
”Vaan olette ranskalainen?”
”Niin olen.”
”Milloin tulitte?”
”Tänä iltana.”
”Millä tavoin?”
”Laivalla Doverista.”
”Mies puhuu totta”, murisi Toussac. ”Minun täytyy myöntää, että hän puhuu totta. Me näimme laivan, ja joku tuotiin siitä maihin heti sen jälkeen kuin vene, jolla minut oli tuotu, lähti taas merelle.”
Minä muistin nyt tuon veneen, joka oli ensimmäinen, mitä olin nähnyt Ranskan rannalla. En osannut silloin ajatella, mikä merkitys sillä on oleva minulle!
Ja nyt rupesi asianajajani kyselemään kaikellaista epämääräistä ja joutavaa, niin että Toussac alkoi murista. Tämä tutkiminen minusta näytti olevan joutavaa kujeilua, ja kuitenkin tutkijan tavassa oli jotakin intoa ja omituista jännitystä, niin että päätin hänellä olevan jonkun erityisen tarkotuksen. Hän ehkä tahtoi vain voittaa aikaa. Aikaa, mitä varten? Niin kuin aina ne, joiden hermot ovat jännityksissään jonkun äärimmäisen vaaran takia, ovat teräviä huomaamaan, niin minäkin nyt pian olin vakuutettu, että hän odottaa jotakin. Minä näin sen hänen levottomasta muodostaan, hänen taivuksissa olevasta päästään ja harhailevasta katseestaan. Hän odotti jotakin keskeytystä ja puheli, puheli, puheli voittaakseen vain aikaa. Minä olin siitä niin varma kuin olisi hän kuiskannut minulle sen salaisuutena, ja jähmettyneessä mielessäni alkoi taas vilkkua pieni lämmin toivon säde.
Vaan Toussac julmistui tästä sanatulvasta ja hän keskeytti sen kiroamalla.
”Olen jo tarpeeksi kuullut”, sanoi hän. ”Tällaista lapsen leikkiä varten en pannut päätäni vaaraan lähtiessäni tänne. Eikö meillä ole mitään tärkeämpää puhuttavaa kuin tästä miehestä? Luuletteko minun tulleen Lontoosta tänne kuuntelemaan vain teidän kauniita lauseitanne? Tehdään loppu tästä ja ruvetaan sitten oikeihin asioihin.”
”Kernaasti minun puolestani”, vastasi puolustajani. ”Täällä on mainion hyvä pieni soppi, joka sopii erinomaisesti vankilaksi. Panemme hänet sinne, ja ryhdymme asioihimme. Voimmehan sitten taas jatkaa tutkintoa hänen kanssaan, kun olemme saaneet asiamme puhutuksi.”
”Ja antaisimme hänen kuulla kaikki, mitä puhumme?” sanoi Lesage.
”Minä, lempo vie, en ymmärrä, mikä teitä vaivaa?” sanoi Toussac ja katsoi epäilevästi suojelijaani. ”En ikipäivinä ennen ole teitä nähnyt noin arkatuntoisena, ettekä ollut noin epäilevä, kun oli kysymys Bow Streetin miehestä. Tällä miehellä on salaisuutemme hallussaan, ja hänen on kuoltava tai muuten hän ilmestyy meitä vastaan todistajana. Mitä hyötyä on suunnitelman rakentamisesta, kun sitten viime hetkessä päästetään irralleen mies, joka on kukistava meidät kaikki? Taitetaan häneltä niskat, niin asia on selvä.”
Suuret karvaiset kädet tarttuivat taas minuun, vaan Lesage hyppäsi yhtäkkiä pystöön. Hän oli kalman kalpea, ja hän seisoi ja kuunteli etusormi suorana ja pää kallellaan. Tuo pitkä, kapea, hienohipeäinen käsi vapisi kuin kaisla virrassa.
”Minä kuulin jotakin”, kuiskasi hän.
”Minä myös”, sanoi vanhempi mies.
”Mitä sitte?”
”Hiljaa. Kuulkaa.”
Me kaikki kuuntelimme jonkun minuutin ajan, jolloin tuuli vonkui savupiipussa ja rämyytti rikkinäistä akkunaa.
”Ei se ollut mitään”, sanoi Lesage lopuksi nauraen hermostuneesti. ”Myrsky väliin synnyttää kummallisia ääniä.”
”En minä mitään kuullut”, sanoi Toussac.
”Hiljaa”, huusi toinen. ”Taas kuului.”
Kova kasvava melu kuului myrskyn seasta, sellainen raivoisa ääni, joka kuului syvältä alhaalta ja kimeni teräväksi ulvonnaksi.
”Koira!”
”Verikoira!”
Lesage syöksyi takkaan, ja minä näin hänen viskaavan paperinsa tuleen ja murentavan tuhkan kenkäinsä koroilla.
Toussac tarttui kirveeseen, joka oli seinää vasten nojallaan. Vanha mies vetäsi verkkokasan syrjään joukosta ja avasi pienen oven, josta pääsi pieneen sopukkaan.
”Tänne”, kuiskasi hän minulle, ”joutuin.”
Kun olin päässyt piilopaikkaani, niin kuulin hänen sanovan toisille, että siellä olin hyvässä turvassa, josta he voivat minut ottaa milloin hyvänsä.