Enoni: Kolmastoista luku

Kahdestoista luku Kolmastoista luku.
Grosboisin kirjastossa.
Kirjoittanut Arthur Conan Doyle
Neljästoista luku


”Teidän täytyy palata takaisin Grosboisiin, Sibylle”, sanoin serkulleni tultuamme keisarin neuvotteluhuoneesta. ”Tämä leiri ei ole sopiva olinpaikka naiselle.”

”Minä en voi hengittää samaa ilmaa kuin isäni”, sanoi hän kiihkeästi. ”Minulla on ystävä Boulognessa ja minä olen hänen luonaan. Vaan elkää ajatelko minua, Louis, nyt on kysymyksessä Lucienin henki. Te kuulitte, mitä keisari sanoi.”

”Kunpa voisimme saada Toussacin käsiimme...”

”Me voimme, me voimme – minä olen siitä vakuutettu, että me voimme. Kun te vain tahdotte minua auttaa...”

”Minä olen yhtä halukas saamaan hänet kiinni kuin tekin. Minulla omasta puolestani on vähän velkaa sille herralle. Vaan missä hän on?”

”Niin, missä hän on?” sanoi muuan ääni vieressämme, ja kun minä käännyin katsomaan, niin näin Savaryn mustat silmät. ”Minun asianani, neiti Bernac, on pitää huoli keisarin turvallisuudesta, ja minä pidän tätä Toussacia vaarallisimpana miehenä Ranskassa. Minä mielelläni uhraisin vasemman käteni saadakseni kuristaa oikealla kurkusta. Siitä mitä kuulin keskustelustanne keisarin kanssa, syntyi minussa toivo, että te voisitte auttaa.”

Hän epäili. Minä näin, että hänen naissydämmensä vastusti ihmisen jättämistä gillotinille.

”Toussac tai Lesage”, sanoi Savary.

”Niin, se on hänen ainoa pelastuksensa”, sammalsi Sibylle. ”Minä sanon, missä luulen Toussacin olevan. Hän on Punaisessa myllyssä Grosboisin takana. Minä näin Jeanne Portalin tulevan sieltä tänään, ja minä olen kuullut sanottavan, että hän on aina tiennyt Toussacin asiat.”

Savary pudisti päätään.

”Me tutkimme tarkoin Punaisen myllyn viime yönä”, sanoi hän.

”Hän oli ehkä kätkeytynyt suohon yön ajaksi ja meni myllyyn aamulla”, arvelin minä.

”Niin, se on mahdollista.”

”Minä olen varma, että hän on siellä”, sanoi Sibylle. ”Minä näin sen Jeanne Portalin silmistä,”

”Mikäli ymmärsin, oli keisarin tarkoitus, että te auttaisitte minua tässä, herra de Laval,” sanoi Savary. ”Te toivottavasti annatte minun järjestää yksityisseikat, kun sellaiset toimet kuuluvat minun toimintapiiriini. Meidän täytyy tarkoin ajatella, miten meidän on toimittava. Me tietysti voisimme saarta myllyn ratsuväellä.”

”Päivällä”, sanoi Sibylle, ”näkee koko seudun Punasesta myllystä. Minä olen varma, että hän pitää tarkoin silmällä. Heti kun yksikään sotamies näkyisi, niin hän katoaisi.”

”Ja heti kun tulee pimeä, niin hän menee rannikolle”, sanoi Savary. ”Meidän täytyy toimia varovasti, muuten hän pääsee meidän käsistämme. Minä uskon, että te neiti olette oikeassa, kun otaksutte, että hän kätkeytyisi, jos hän näkisi sotamiehiä, jos hän nimittäin on tuossa myllyssä. Ehkä pieni joukko päättäviä miehiä...”

”Minkä vuoksi emme voi itse mennä?” sanoin minä.

”Se minustakin on mukavinta. Keisari sellaista tekoa pitäisi suuressa arvossa, ja se olisi mainio asia teille alottaa työnne tällä tavoin. Onko teillä aseita, herra de Laval? Minä hankin teille pari pistolia ja hevosen”.

”Silloin olen valmis lähtemään kanssanne heti.”

”Vaan meidän pitää olla varmoja siitä, että onnistumme. Me emme pane ainoastaan omaa henkeämme vaaraan. Toussac on urhoollinen ja voimakkaimpia miehiä Ranskassa. Minä luulen, että jos meillä olisi yksi mies lisää...”

”Minulla oli seuralaisena leiriin muuan nuori upseeri. Hänen nimensä oli Gérard.”

”Niin luutnantti Gérard. Me emme voi parempaa saada, ja hän oli mukanamme viime yönäkin. Siihen menee tuntikausi, ennen kuin saan kaikki valmiiksi. Viekää serkkunne kaupunkiin ja yhtykää meihin oikeanpuolisen leirin itäisellä tiellä. Gérard saapuu sinne myös ja me lähdemme sitten retkellemme.”

Laskeva aurinko oli utuisena ja punaisena lännessä, ja Ranskan rannikon valkoiset kalkkikukkulat olivat purppuraruskotuksessa, kun minä taas olin Boulognen leirin tiellä. Seuralaisiani ei näkynyt, vaan minä näin siellä muutaman kookkaan siniseen kiiltonappiseen takkiin puetun miehen, joka oli kuin yksinkertainen maanviljelijä, ja joka satuloi suurta mustaa hevosta, ulompana tiellä oli nuori tallirenki, joka piteli kahta hevosta. Vasta kun olin näistä kahdesta hevosesta toisen tuntenut siksi, jolla minä aamulla ratsastin, niin tunsin hymyn tallirengin vilkkailla, kauniilla kasvoilla ja näin, että maanviljelijän leveäpartaisen hatun alle oli kätkettynä Savaryn mustaverinen muoto.

”Te kelpaatte tuollaisenaan, herra de Laval”, sanoi hän. ”Tässä ratsupuvussa voitte olla mikä matkustaja hyvänsä, ja meidät otaksutaan maanviljelijäksi renkineen. Tässä on hevosenne. Pistoolit ovat laukussa, ja nyt meidän täytyy lähteä, muuten voi olla liian myöhäistä.”

Minä olen ollut sangen monessa seikkailussa elämässäni, vaan kuitenkin muistan selvään tämän ratsastusretken. Meren toiselta puolen näin Englannin rannikon häämöittävän, ja minä muistin uinailevat kylät ja surisevat mehiläiset ja sunnuntaikellojen kuminan. Minä ajattelin Ashfordin pitkiä, valkoisia, korkeita rantoja, joilla oli punaisia tiilirakennuksia, ja sen ravintolat, joissa oli suuret heiluvat kyltit. Koko elämäni olin viettänyt näissä rauhaisissa seuduissa, ja nyt kaksi päivää siitä kuluttua, minä olen täällä ratsastamassa tulisella hevosella kaksi pistolia näkyvissä laukusta, ja oli minulla tehtävä, josta koko tulevaisuuteni voi riippua, Ranskan pelottavimman salaliittolaisen vangitseminen. Eipä sen vuoksi ihme, että kun muistelen monia vaarojani ja seikkailujani, tämä ratsuretki pitkin rehevää ruohikkoa rannikon hiekkasärkillä muistuu selvimmin mieleeni. Tässä maailmassa väsyy seikkailuihin aivan niin kuin kaikkeen muuhunkin paitse kodin yksinkertaisiin iloihin, ja jotta oikein voi nauttia tuollaisista retkistä, täytyy niihin ryhtyä silloin kuin nuoruuden veri suhisee suonissa.

Kun olimme päässeet Boulognen ylänkömaalta, niin kulki tiemme kamalaa suota pitkin, jossa olin harhaillut edellisenä iltana, ja sitten maallepäin yli tasankojen, joilla kasvoi sanajalkoja ja karhunmarjapensaita, kunnes vasemmalla kädellä näkyi Grosboisin tutut mustat tornit. Savaryn johdolla ratsastimme sitten oikealle viestävää tietä pitkin ja sitten muutaman kukkulan yli yhä taas myötämäkeä, ja nyt näimme vanhan myllyn kajastavan mustana iltataivasta vasten. Sen yläakkunat loistivat verenpunaisina laskevan auringon valossa. Oven edessä oli jyväkuorma, aisat maata vasten; hevonen oli jyrsimässä vähän matkaa siitä. Myllystä tuli muuan nainen, suojasi kädellä silmiään ja katseli ympärilleen.

”Kas, kas!” sanoi Savary. ”Hän on varmaan siellä, sillä miten muuten oltaisiin noin valppaita? Ratsastakaamme tätä tietä kukkulan ympäri, niin ne eivät meitä näe ennen kuin olemme ihan oven edessä.”

”Emmekö anna hevosten laukata?” sanoin minä.

”Tie on liian huonoa. Pisin tie on varmin. Niin kauan kuin olemme tiellä, he eivät meitä voi luulla kuin tavallisiksi matkailijoiksi.”

Me siis annoimme hevosten juosta edelleen ja koetimme näyttää niin välinpitämättömiltä kuin suinkin, vaan kiihkeä huuto sai meidät äkkiä katsomaan taaksemme, ja siellä tien varressa muutamalla kummulla seisoi nainen, joka katseli meitä epäilevin ja hätäilevin katsein. Seuralaisteni sotilaallinen ryhti herätti hänessä levottomuutta. Hän tempasi yhtäkkiä saalin hartioiltaan ja heilautti sitä hurjasti päänsä yli. Kiroten kannusti Savary hevostaan, suuntasi suoraan yli kummun myllyä kohden täyttä laukkaa ja me jälessä.

Olikin paras aika. Me olimme vielä muutamia satoja askeleita myllystä, kun muuan mies tuli ulos ja katseli joka puolelle. Heti suuresta parrasta, leveästä rinnasta ja pyöreistä hartioista tunsimme hänet Toussaciksi. Hän huomasi, että me saavuttaisimme hänet ennen kuin hän ehtisi sieltä mihinkään; hän syöksi takaisin myllyyn ja paiskasi jyristen oven kiinni jälkeensä.

”Akkunasta, Gérard, akkunasta!” huusi Savary.

Myllyn alakerrassa oli pieni neliskulmainen akkuna. Nuori upseeri oli silmänräpäyksessä satulasta maassa ja hyppäsi akkunasta niin kuin klowni sirkkuksessa hyppää vanteen läpi. Ja kului vain silmänräpäys niin hän avasi meille oven; hänen kasvoistaan ja käsistään juoksi veri.

”Hän on kiivennyt rappusia”, sanoi hän.

”Silloin meillä ei ole mitään kiirettä, sillä hän ei pääse käsistämme”, sanoi Savary laskeutuessamme hevosiltamme. ”Te olette urhoollisesti valloittanut hänen linnoituksensa ensimmäisen vallituksen. Minä toivon, ettei teille ole kovin pahoin käynyt.”

”Muutamia naarmuja, herra eversti, ei sen pahempaa.”

”Pistoolit valmiina. Missä on mylläri?”

”Tässä minä olen”, sanoi pieni tanakka, vahvajäntäreinen mies, joka tuli avonaiselle ovelle. ”Mitä te tarkoitatte ryntäämällä tuolla tavoin minun myllyyni, mokomat roistot? Minä täällä kaikessa rauhassa olen lukemassa sanomalehteäni ja polttelemassa piippuani, niin kuin on tapani näin illoin, ja yhtäkkiä lentää akkunasta mies, niin että lasin sirpaleet pyryävät ympärilläni, avaa sitten oven seuralaisilleen. Minulla on ollut tarpeeksi vaivaa yhdestä vieraasta koko päivän enkä tahdo kolmea lisäksi.”

”Talossanne on salaliittolainen Toussac.”

”Toussac!” huudahti mylläri. ”Ei suinkaan. Hänen nimensä on Maurice, ja hän on silkkikauppias.”

”Häntä juuri haemme. Me tulemme keisarin nimessä.”

Mylläri kuunteli suu auki.

”Minä en tiedä, mikä hän on, vaan hän tarjosi minulle rehellisen maksun, enkä minä häneltä ole kysellyt sen enempää. Eihän näihin aikoihin voi kysyä passia kaikilta matkailijoilta. Vaan tietysti ... jos se on valtion asioita, niin minun ei sovi niihin sekautua. Vaan hänen hyväkseen on sanottava, että hän on pysynyt hyvin tyynenä siihen saakka, kun hän sai tuon kirjeen.”

”Minkä kirjeen? Ajatelkaa tarkoin mitä puhutte, muuten oma päänne voi joutua sahanmuhavasuun.”

”Sen toi tänne muuan nainen. Minä voin teille sanoa ainoastaan, mitä tiedän. Hän on siitä saakka puhellut yksikseen aivan kuin mielipuoli. Vereni ihan jähmettyi, kun kuulin hänen puhuvan. Hän vannoo murhaavansa jonkun. Minä olen hyvin hyvilläni, että te viette hänet.”

”Nyt, hyvät herrat”, sanoi Savary ja veti miekkansa tupesta, ”meidän täytyy jättää hevosemme tähän. Tässä ei ole akkunaa neljääkymmentä jalkaa alempana, niin että hän ei voi päästä käsistämme. Katsokaa, että pistoolimme ovat kunnossa, niin meillä on mies pian kiinni.”

Portaat olivat kapeat puiset kiertoportaat, jotka johtivat pieneen kamariin, minne valo pääsi seinässä olevan pienen aukon kautta.

Täällä oli olkivuode, joka osotti, että Toussac oli täällä viettänyt tämän päivän. Vaan nyt ei häntä näkynyt vilaukseltakaan, ja nähtävästi hän oli kiivennyt portaita, jotka johtivat ylemmäs. Me nousimme niitä, vaan eteemme tuli vahva puu-ovi.

”Antautukaa, Toussac!” huusi Savary. ”Teillä ei ole toivoakaan päästä nyt pakoon.”

Kuului käheä nauru oven takaa.

”Minäpä en olekaan sellainen mies, joka niin vain antaudun. Vaan minä teen teille ehdotuksen. Jos te nyt minut jätätte, niin minä kunniasanallani vakuutan, että huomenna tulen leiriin. Minulla on maksettavana pieni velka.”

”Mahdotonta jättää teitä.”

”Teiltä säästyisi siten varsin paljo vaivaa.”

”Me emme voi suostua pyyntönne. Teidän täytyy antautua.”

”Sitten teillä on paljo työtä.”

”Elkää kerskuko, te ette voi päästä meistä. Painakaa hartionne ovea vasten ja työntäkää kaikki yhtaikaa.”

Avaimen reijästä kuului pistoolin laukaus ja luoti lensi välitsemme. Me heittäysimme ovea vastaan. Se oli paksu, vaan lahonut. Ryskyen se hajosi rynnistäessämme. Me syöksimme sisään aseet käsissä, vaan huone oli tyhjä.

”Mihin hiiteen se on mennyt?” huusi Savary ja katseli ympärilleen. ”Tämän huoneen yläpuolella ei ole mitään.”

Huone oli pieni, nelikulmainen ja tyhjä, ainoastaan muutamia jyväsäkkejä oli siellä täällä. Takaseinässä oli avonainen akkuna ja sen luona oli vielä savuava pistoli. Me syöksyimme akkunaan ja kaikilta pääsi hämmästyksen huuto. Maahan oli niin pitkä matka, että kukaan ei olisi voinut päästä hengissä, vaan Toussac oli käyttänyt hyväkseen jyväkärryjä, jotka olivat myllyn edessä. Putous kaikissa tapauksissa on ollut kauhea, ja kun me katselimme alas, niin hän makasi läähöttäen kuormalla. Vaan kun hän kuuli huutomme, niin pui hän meille uhkaavasti nyrkkiä, vyöryi alas kuormalta, hyppäsi Savaryn mustan hevosen selkään ja laukotti särkkien yli, niin että musta partansa leyhki tuulessa. Me lähetimme jälkeensä pistoolin luoteja, vaan hän meni menoaan.

Me syöksyimme alas ruskuvia kiertoportaita, ja avonaisesta ovesta ulos. Vikkelästi me jouduimmekin, vaan hän oli kuitenkin päässyt meistä hyvän matkaa edelle, ja kun pääsimme satulaan, niin näimme hänen laukottavan kaukana kummun viheriää rinnettä alas. Alkoi jo hämärtää ja hänen vasemmalla puolellaan oli suuri suo, jolla meidän olisi ollut hyvin vaikea häntä seurata. Hänellä oli hyvät toiveet päästä meistä, vaan hän ei kuitenkaan poikennut suunnasta, jonka hän oli ottanut, ratsasti vain poikki särkkien aina kauemmaksi merestä. Joka silmänräpäys pelkäsimme hänen lähtevän suolle, vaan hän laukotti vain suoraan ylämaata kohden. Mikä oli hänen tarkoituksensa? Hän ei hiljentänyt vauhtiaan eikä koskaan katsonut taakseen, vaan lensi suoraan eteenpäin aivan kuin hänellä olisi ollut määrätty päämaali.

Luutnantti Gérard ja minä olimme keveämmät kuin hän, ja hevosemme olivat yhtä hyvät kuin hänenkin, niin että me pian aloimme tavottaa. Kun hän vain pysyisi näkyvissä, niin varmaan hänet tavotamme, vaan aina oli vaara tarjona, että hän voi käyttää edukseen seutua, jonka hän hyvin tunsi ja kadota näkyvistämme. Aina kun ratsastimme alas kumpua, niin toiveeni hävisivät, vaan heräsivät uudelleen, kun mäen päälle päästyämme näimme hänen laukottavan edellämme.

Lopuksikin kävi niin kuin olin pelännyt. Me olimme hänestä enään ainoastaan pari sataa askelta, kun hän yhtäkkiä katosi. Hän oli laskeutunut muutaman mäen taakse, ja kun me tulimme mäen harjalle, niin emme nähneet häntä vilaukseltakaan.

”Tuossa on tie vasemmalle”, sanoi Gérard, jonka kuuma gascognelainen veri oli ilmi liekissä. ”Eteenpäin ystäväni, mennään tänne vasempaan!”

”Odottakaahan!” huusin minä, ”tästä menee tienhaara oikealle, ja on luultavaa, että hän on sen valinnut.”

”Ratsastakaa siis te sitä, minä ratsastan toista.”

”Odottakaahan ... minä kuulen kavioiden kopsetta!”

”Oikein, tuolla on hänen hevosensa”.

Suuri musta hevonen, joka oli Savaryn, oli yhtäkkiä tullut laukkaa muutamasta karhunmarjapensaasta edessämme. Satula oli tyhjä.

”Hän on hakenut piilopaikan täällä pensaikossa,” sanoin minä.

Gérard oli jo hypännyt hevoseltaan ja talutti sitä pensikon läpi. Minä seurasin hänen esimerkkiään, ja pian tulimme tielle, joka vei syvään kalkkimurrokseen.

”Häntä ei näy vilaukseltakaan”, sanoi Gérard. ”Hän on päässyt pakoon.”

Vaan samassa minä ymmärsin kaikki. Hänen rajuun mielettömyyteensä, josta mylläri puhui meille, oli varmaan syynä, että hän oli saanut tietää, mitä oli tapahtunut eilen illalla. Hän oli luvannut antautua huomenna saadakseen kostaa enolleni. Ja nyt hän siinä tarkoituksessa oli ratsastanut suoraan kalkkimurrokselle. Tämä oli varmaan sama kalkkimurros, johon maanalainen käytävä päättyi. Kaksi kertaa jouduin hairaan, vaan kolmannella kerralla löysin kallion seinän, tunkeusin sen ja pensaitten väliin ja minä olin ahtaan aukon suulla, jota tässä pimeässä enään vaivoin näki. Sillä aikaa, kun näitä tutkimuksia teimme, oli Savary, joka kulki jalan, tavannut meidät. Nyt jätimme siis hevosemme kalkkimurrokseen, ja he seurasivat minua ahtaassa käytävässä, josta pääsimme sitten tilavampaan. Meillä ei ollut tulta, ja siellä oli pilkkoisen pimeä; minä kulin eteenpäin niin hyvin kuin taisin, ja kiiveten kivien yli, joita oli tiellämme. Käytävä minusta ei ollut tuntunut erittäin pitkältä, kun enoni kulki edelläni kynttilän kanssa, vaan nyt kun oli pimeä ja kun olimme epätietoisia ja jännityksissä, niin se tuntui ihan päättymättömältä, ja takanani kuulin Savaryn karkean äänen jyrisevän että montako peninkulmaa meidän vielä piti kulkea tätä myyränpolkua.

”Hiljaa!” kuiskasi Gérard. ”Minä kuulen jonkun olevan edessämme.”

Me seisoimme ja kuuntelimme henkeä pidättäen. Kaukana pimeässä kuulin oven narisevan saranoissaan.

”Eteenpäin!” huuti Savary innoissaan. ”Se lurjus on täällä. Nyt me hänet saamme.”

Vaan minua puolesta hyvin epäilytti. Minä muistin, että enoni edellisenä yönä oli avannut jollakin salaisella tavalla oven, joka johti linnaan. Ääni, jonka nyt juuri olimme kuulleet, osotti, että Toussac myöskin tiesi, miten ovi oli avattava. Vaan jos hän sulkee sen jälkeensä! Minä muistin, että ovi oli tavattoman vahva ja lujasti kiskotettu. Oli mahdollista, että me juuri viimeisessä hetkessä joudumme voittamattoman esteen eteen. Me kiiruhdimme eteen päin pimeässä, vaan yhtäkkiä pääsi minulta ilohuuto, kun etäällä näin himmeän valon, joka näkyi ainoastaan sen vuoksi, että ympärillämme oli niin pimeä. Ovi oli auki. Hurjassa kostonhimossaan Toussac ei ollut joutanut ajattelemaan ajajia, jotka olivat hänen kintereillään.

Ja nyt meidän ei enään tarvinnut kompuroida. Hurjaa vauhtia me kiiruhdimme portaita ylös, läpi toisen oven ja sitten Grosboisin linnan käytävään, jonka toisessa päässä vielä öljylamppu paloi. Kuului kauhea huuto – pelon ja tuskan kirkaisu.

”Hän murhaa hänet! Hän murhaa hänet!” huuti muuan palvelijatar, joka syöksyi käytävään. ”Auttakaa, auttakaa, hän murhaa herra Bernacin!”

”Missä hän on?” kysyi Savary.

”Tuolla! Kirjastossa! Tuo ovi, jossa on viheriät kaihtimet!”

Taas kuului kauhea rääkyntä ja kuoleutui käheään korinaan. Kuului kova paukahdus aivan kuin jäsen murretaan poikki; minä tiesin hyvin, mitä tuo kamala ääni merkitsi. Me syöksimme huoneeseen, vaan karaistunut Savary ja reipas husaari peräysivät takaisin kauhistuneina näystä, joka meitä kohtasi.

Enoni oli ollut kirjoittamassa istuen selin oveen, kun hänen murhaajansa astui sisään. Hän oli luultavasti ensi kerran huutanut, kun hän silmäsi taaksensa ja näki karvaisen naaman niin lähellä; toisen huudon hän päästi arvatenkin, kun suuret kädet tarttuivat hänen päähänsä. Hän ei ollut noussut tuoliltaan – hän oli ehkä saanut halvauksen kauhusta – ja istui vielä selkä seinään päin. Vaan veret meidän poskiltamme poistuivat, nähdessämme, että hänen päänsä oli punottu taaksepäin, niin että hänen kauhistuksesta kouristuneet, purppuranpunaiset kasvonsa tuijottivat meihin hartioiden välistä. Unissani näen vielä usein nämä laihat kasvot, ja pullistuneet, harmajat silmät repeytyneinä auki ja suu ammollaan. Hänen vieressään seisoi Toussac riemuitsevan näköisenä, käsivarret ristissä rinnalla.

”Niin hyvät ystävät”, sanoi hän, ”te tulette liian myöhään. Minä olen maksanut velkani.”

”Antautukaa!” huuti Savary.

”Ampukaa! Ampukaa!” vastasi hän ja löi rintaansa molemmin käsin. ”Elkää luulko, että minä pelkään teidän halpasia luotejanne! Luuletteko saavanne minut elävänä? Sen uskon minä pian väännän teidän aivoistanne!”

Hän kohotti raskaan tuolin ja syöksyi hurjana meitä vastaan. Me ammuimme jokainen samalla kertaa, vaan mikään ei voinut estää tätä salaman iskua. Veren tulvatessa haavoista hän löi tuolilla ympäriinsä hurjistuneena, vaan hänen silmämittansa petti onneksi, ja raju isku kohtasi pöytää, joka meni pirstaleiksi. Sitten hän nauraen kuin mielipuoli syöksyi Savaryn kimppuun, iski hänet lattiaan ja sai jo peukalonsa hänen leuvalleen, ennen kuin Gérard ja minä ehdimme saada hänen käsivarsistaan kiinni. Meitä oli kolme väkevää miestä, vaan hän oli yhtä voimakas kuin me kolme yhteensä, sillä monet kerrat hän kiskoutui irti ja me aina uudelleen tartuimme häneen kiinni. Vaan verenvuoto oli suuri. Joka silmänräpäys hänen voimansa heikkonivat. Viimeisen kerran hän ponnisti vielä jaloilleen, ja kaikki kolme riipuimme hänessä kiinni kuin koirat karhussa. Sitten hän kiljasi raivostuneena ja epätoivoissaan, niin että koko linna kaikui, hänen polvensa luhistuivat ja hän kaatui hengettömänä lattialle ja musta parta tuipotti pystyssä ilmaan. Me seisoimme läähättäen hänen ympärillään, valmiina heittäytymään hänen kimpuunsa, jos hän osottaisi elonmerkkejä. Vaan hän pysyi liikkumatta, hän oli kuollut.

Savary seisoi kuolonkalpeana nojaten pöytään ja painaen kädellä kylkeensä. Nuo jättiläisvahvat käsivarret eivät turhaan olleet syleilleet häntä.

”Tuntuu aivan kuin karhu olisi minua pidellyt käpälissään”, sanoi hän. ”Niin nyt on vaarallisia ihmisiä yhtä vähempi Ranskassa, ja keisari on päässyt vapaaksi vaarallisesta vihollisestaan. Vaan urhoollinen mies hän kaikessa tapauksessa oli!”

”Siitä olisi kelpo sotilas tullut!” sanoi Gérard ajatuksiin vaipuneena. ”Kelpo furiri Berchényn husaareille. Hän lie ollut hullu, kun asetti tahtonsa keisaria vastaan, vaan totta on, että hän kuoli kunnialla!”