Enoni: Ensimmäinen luku
| Enoni | Ensimmäinen luku. Ranskan rannikko. Kirjoittanut Arthur Conan Doyle |
Toinen luku |
Olin lukenut enoni kirjeen jo sataankin kertaan, niin että muistin sen ulkoa. Vaan sittenkin otin sen taskustani ja, istuessani laivan laitamalla, luin sen uteliaana, aivan kuin olisin ensi kertaa sen avannut. Käsiala oli varovaista ja kulmikasta, niin kuin sopikin odottaa mieheltä, joka on alkanut uransa maaseutuasianajajana, ja kirje oli osotettu: ”Louis de Laval, seuraa William Hargreaves’in postia Viheriän metsästäjän ravintolaan Ashfordissa, Kentissä”. Ravintolan isäntä sai usein lähetyksiä, tullaamatonta ranskalaista konjakkia Normandian rannikolta, ja kirje oli tullut samaa tietä.
”Rakas Louis”, niin kuului kirje, ”nyt kun isäsi on kuollut ja sinä olet yksiksesi maailmassa, olen vakuutettu, että sinä et enään tahdo pitkittää riitaa, joka on ollut suvun molempien puolien välillä. Vallankumouksen aikana sinun isäsi liittyi kuninkaan ja minä kansan puolueeseen, ja seurauksena oli, kuten sinä tiedät, että hänen täytyi paeta maasta, ja Grosboisin maatila joutui minun haltuuni. Tosin on hyvin ankaraa osallesi, että sinun asemasi on erilainen kuin esi-isiesi, vaan olen varma, että sinulle on mieluisempaa, että maatila on Bernac’in suvun jäsenen hallussa kuin jonkun vieraan käsissä. Enosi ainakin on sinua kohteleva aina kunnioituksella ja suosiolla.
Ja nyt minulla on sinulle annettavana neuvo. Sinä tiedät, että minä aina olen ollut tasavaltalainen, vaan olen huomannut, että turhaa on taistella kohtaloa vastaan ja että Napoleonin valta on niin suuri, ettei sitä voi kukistaa. Asiain näin ollen olen koettanut palvella häntä, sillä parasta on ulvoa susien kanssa. Minä olen ollut tilaisuudessa tekemään niin paljo hyvää, että voin häneltä tahtoa mitä hyvänsä palkinnoksi. Hän on nyt, niin kuin luultavasti tiedät, Boulognessa, muutamia penikulmia Grosbois’ista. Jos palaat kotimaahan heti, niin hän varmaankin enosi ansioitten takia unehuttaa isäsi vihollisuudet. Nimesi tosin vielä on valtakunnan kirottujen listalla, vaan minulla on vaikutusta keisariin, joten se asia saadaan selvitetyksi. Tule siis minun luokseni, tule heti, ja tule luottamuksella.
- Enosi
- C. Bernac.”
Sellainen oli kirje, vaan sen kuori minua oli enin kummastuttanut. Se oli kummastakin päästä sulettu punaisella vahasinetillä, ja enoni oli nähtävästi käyttänyt peukaloansa sinettinä. Vahassa näkyi karkean nahan juovat. Ja toisessa sinetissä oli englanninkielellä kaksi sanaa; ”Elä tule!” Se oli siihen kaikella kiireellä kirjoitettu, ja mahdotonta oli päättää oliko käsiala miehen vai naisen, vaan siinä se oli silmäini edessä, tämä kutsumukseen liitetty onnettomuutta ennustava lisäys.
”Elä tule!” Olikohan minun enoni tehnyt tuon lisäyksen jonkun äkillisen muutoksen ilmestyessä hänen suunnitelmaansa? Ei ollut luultavaa, sillä minkä vuoksi hän siinä tapauksessa olisi ollenkaan lähettänyt kirjettä? Vai oliko sen kirjoittanut joku toinen, joka tahtoi minua varottaa noudattamasta tätä kutsua? Kirje oli ranskan-, vaan varotus englanninkielellä. Olikohan varotus lisätty Englannissa? Vaan sinetit olivat rikkomattomat, ja miten kukaan Englannissa voi tietää kirjeen sisältöä?
Istuessani siinä laivan laitamalla ja suuren purjeen tohistessa pääni päällä, mietin kaikkea, mitä olin kuullut tästä enostani. Isäni, joka kuului Ranskan vanhimpaan ja mahtavimpaan sukuun, oli nainut äitini hänen kauneutensa ja avujensa vuoksi, hänen arvostaan välittämättä. Eikä äiti koskaan ollut antanut vähintäkään aihetta isälle katumaan naimistaan, vaan tämä äitini veli, asian-ajaja, oli joutunut isän epäsuosioon matelevan nöyryytensä takia, jota hän osotti isälle onnen päivinä, ja myrkyllisen vihollisuutensa takia, jota hän osotti onnettomuuden isää kohdatessa. Hän oli kiihottanut talonpoikia, kunnes vanhempaini täytyi paeta maasta ja sitten hän oli auttanut Robespierre’ä hurjimmissa vallattomuuden töissä ja palkinnoksi saanut Grosbois’in linnan ja maatilan, joka oli meidän omaisuutemme. Nyt näkyi hänen kirjeestään, että Ranskan uusi keisarikin suosi häntä, vaan minkä vuoksi hän suosi tällaista miestä ja mitä palveluksia minun tasavaltalaismielinen enoni voi keisarille tehdä, oli kysymys, josta en voinut luoda itselleni minkäänlaisia mielipiteitä.
Nyt kysytään ehkä minulta, minkä vuoksi minä noudatin sellaisen miehen kutsua – sellaisen miehen, jonka isäni oli leimannut anastajaksi ja kavaltajaksi. Vaan seikka oli se, että me nuoremman sukupolven jäsenet olimme hyvin väsyneet jatkamaan vanhempain katkeria riitoja. Vanhempien maanpakolaisten mielestä oli ajankello pysähtynyt 1792, ja sen ajan rakkaus ja viha oli ainiaaksi syöpynyt heidän sieluunsa tulikasteessa, jonka he olivat saaneet. Vaan me, jotka olimme kasvaneet vieraalla maalla, ymmärsimme, että maailma oli kulkenut edelleen ja uusia teitä oli avautunut. Me olimme taipuisia unehuttamaan edellisen sukupolven riidat. Ranska ei enään meistä ollut sankylottien ja gillotinin verinen maa, vaan sodan mahtava kuningatar, joka voitti kaikki, vaan jota vielä kovasti ahdistettiin, niin että sen hajalla olevat pojat kuulivat yhtämittaa kaikuvan korvissaan sen huudon: aseisiin! Ja tämä huuto minua houkutteli kanavan poikki.
Jo kauan oli sydämmeni halu palanut maahani sen taistelujen aikana, vaan isäni eläissä en sitä uskaltanut sanoa, sillä hän, joka oli palvellut Condéta ja taistellut Quiberonin luona, olisi pitänyt sitä mitä mustimpana kavaluutena. Vaan hänen kuoltuaan ei minua mikään estänyt lähtemästä maahani, jossa olin syntynyt, ja haluni oli sitä polttavampi, kun Eugenie – joka nyt on ollut kolmenkymmenen vuoden ajan vaimonani – oli täydellisesti samaa mieltä kuin minä. Hänen vanhempansa olivat Choiseulsuvun sivuhaarasta, ja heidän ennakkoluulonsa olivat vielä ankarammat kuin minun isäni. He eivät voineet aavistaakaan, mitä liikkui heidän lastensa mielessä. Monet kerrat, kun he salissa surivat Ranskan voittoja, me puutarhassa hypimme ja tanssimme iloissamme. Alastoman tiilirakennuksen kulmassa oli pieni akkuna aivan laakeripensaitten peitossa, ja siellä me tavallisesti tapausimme illoin, ja me olimme kahta vertaa rakastuneempia, kun me olimme niin kovin erillaisia kuin ympäristömme. Minä kerroin hänelle kunnianhimoiset aikeeni, ja hän kiihotti minua innostuksellaan. Ja niin oli kaikki valmiina kun aika tuli.
Vaan vielä oli muitakin syitä lähtööni kuin isäni, kuolema ja tämä enoni kirje. Minä en voinut enää olla Ashford’issa. Minun täytyy tunnustaa, että englantilaiset olivat hyvin jalomielisiä isäntiä ranskalaisille maanpakolaisille. Jok’ainoa meistä vei ystävällisiä muistoja maasta ja kansasta. Vaan joka maassa on vallattomia ja suupalttoja, ja hiljaisessa ja uneliaassa Ashford’issakin oli niitä meille kiusaksi asti. Oli muuan nuori herra, Farley nimeltään, joka oli kaupungissa tunnettu tappelijaksi ja riitapukariksi. Aina kun hän jonkun meistä tapasi, oli hänellä solvaava sana, ei ainoastaan nykyisestä Ranskan hallituksesta, vaan itse ranskalaisistakin. Meidän sen vuoksi täytyi usein olla kuuroja hänen seurassaan, vaan lopultakin hänen käytöksensä alkoi olla niin sietämätöntä, jotta päätin hänelle antaa pienen ojennuksen. Eräänä iltana oli meitä suuri joukko Vihreäin metsästäjäin kahvilassa, ja hän, jo muutenkin ilkeäsisunen, vaan lisäksi humalassa, syyti häväistyksiä Ranskaa vasten, ja lakkaamatta hän silmäpuolella katseli minua, että minkä vaikutuksen se tekee minuun.
”Herra de Laval”, huuti hän ja löi röyhkeästi minua olkapäälle, ”tässä malja juodaksenne! Se on Nelsonin käsivarren kunniaksi, joka kukistaa Ranskan”.
Hän seisoi ja katseli minua, juonko maljan.
”Hyvä herra”, sanoin, ”minä juon esittämänne maljan, jos te vuorostanne juotte minun esittämäni”.
”Olkoon menneeksi!” sanoi hän ja me joimme.
”No, monsieur, esittäkäähän nyt maljanne”, sanoi hän.
”Täyttäkäähän lasinne”, sanoin.
”Nyt se on täynnä”.
”No hyvä, me juomme sen kanuunanluodin maljan, joka sieppasi sen käsivarren!”
Samassa silmänräpäyksessä lensi kasvoilleni lasillinen portviiniä, ja tunnin kuluessa oli toimeen pantu kaksintaistelu. Minä ammuin hänen olkapäänsä läpi, ja samana iltana kun tulin pienen akkunan luo riipi Eugenie muutamia laakerinlehtiä ja pani ne tukkaani.
Ei ollut mitään lakeja kaksintaistelusta, vaan asemani kaupungissa tuli ahtaalle, ja se kaiken muun lisäksi selittää, minkä vuoksi hyväksyin enoni kutsun, vaikka kirjeen kuoressa olikin tuo omituinen lisäys. Jos hänellä tosiaankin on vaikutusta keisariin, niin että voi saada poistetuksi valtion kirouksen nimestämme, niin viimeinen muuri, joka minut erotti maastani, on siten purettu.
Minä istuin koko ajan laivan laitamalla ja mietiskelin asemaani, mitä toiveita minulla oli. Heräsin ajatuksistani vasta kun englantilainen laivuri laski raskaan kätensä olkapäälleni.
”Kas niin, nuori herra”, sanoi hän, ”nyt on aika astua veneeseen”.
Minä en suosi ylimysvaltaisten valtiollisia mielipiteitä, vaan aina on minussa säilynyt heidän tunteensa persoonallisesta arvokkaisuudesta. Minä varovasti poistin olaltani hänen likaisen kätensä ja huomautin, että olimme vielä kaukana rannalta.
”No niin, te voitte tehdä, miten vain haluatte”, sanoi hän tuimasti, ”minä en laske lähemmäksi maata, niin että voitte mennä nyt maihin joko veneellä tai uimalla, miten vaan haluttaa”.
Turhaan huomautin, että hän oli saanut täyden maksun.
”No, se maksu ei isosti lihota”, vastasi hän. ”Alas purje, Jim, ja käännä tuuleen! Kas niin, nuori herra, nyt voitte kavuta laidan yli tai palata takaisin Doveriin, vaan Argbiggaa en vie köyden pituuttakaan lähemmäksi Ambleteusen karia, kun myrsky nousee lounaasta.”
”Siinä tapauksessa menen veneeseen”, sanoin.
”Sen varaan voitte henkenne heittääkin”, vastasi hän nauraen niin kiusottavasti, jotta käännyin häneen vähän kurittaakseni häntä. Vaan tuollaisia ihmisiä vastaan on ihan avuton, sillä tietysti ei voi koskaan päästä oikein vakavasti niihin käsiksi, ja jos käyttää keppiä, niin niillä on se paha tapa, että ne tappelevat nyrkeillä, ja siinä ne aina ovat voiton puolella. Markkiisi de Chamfort kertoi minulle, että kun hän maanpakolaisuuden alkuaikana tuli ensi kerran Suttoniin, niin hän pääsi yhdestä hampaastaan kurittaessaan muuatta vallatonta talonpoikaa. Minä sen vuoksi pakosta olin hyvin jalomielinen, kohautin olkapäitäni ja astuin laidan yli veneeseen. Myttyni viskattiin jälkeeni – ajatelkaa de Lavalin suvun viimeisellä jälkeläisellä ei ollut sen enempää matkakapineita kuin yksi ainoa mytty! – ja kaksi merimiestä työnsi veneen laivan kylestä ja souti pitkillä vedoilla matalalle rannikolle.
Oli tulossa myrskyinen yö, sillä musta pilvi, joka oli peittänyt laskevan auringon, oli nyt hajautunut ja repeillyt sekä ottanut valtaansa melkein enemmän kuin kolmannen osan taivasta. Sen toinen laita oli vähän ylhäällä taivaan rannasta, ja laskevan auringon purppurahehku paistoi halkeamasta, niin että se oli ihan kuin suuri tulipalo ja ääretön määrä savua. Lyijynharmaan meren poikki oli punainen, aaltoileva valovyö ja keskellä tätä valovyötä keinui pieni musta laiva ylös ja alas. Merimiehet katselivat lakkaamatta taivasta ja silmäsivät sitten selkänsä taakse maalle, ja minua pelotti, että he voivat milloin hyvänsä kääntyä takaisin peläten myrskyn puhkeamista. Minä kävin hyvin levottomaksi, kun he joka aironvedon perästä silmäsivät taivaalle, ja kääntääkseni heidän huomionsa lähestyvästä myrskystä kysyin heiltä, mitä tulia nuo olivat, jotka hämärän läpi rupesivat näkymään meidän molemmin puolin.
”Pohjoisessa on Boulogne ja etelässä Etaples”, sanoi toinen merimies juhlallisesti.
Boulogne! Etaples! Mitä muistoja herättivätkään nämät nimet minussa! Boulogneen me minun poikana ollessamme olimme aina kesäisin menneet kylpemään. Muistin miten minä piennä ressuna astelin isäni vierellä, kun hän oli kävelemässä rannalla ja ihmettelin, minkä vuoksi jokainen kalastaja otti lakin päästään, kun me lähestyimme. Ja Etaples taas, niin sieltä olimme paenneet Englantiin; väki syöksyi meidän jälessämme laiturille, ja minä autoin isääni heikolla äänelläni, kun hän karjui niille ja käski heidän väistyä, sillä äitini polveen oli sattunut kivi, ja me kaikki olimme säikähdyksissämme ja katkeroittuneita. Ja tässä nyt olivat nämät minun lapsuuteni paikat, loistaen toinen pohjoisessa, toinen etelässä, ja niiden välillä, korkeintaan kymmenen englannin penikulman päässä, synkässä pimeässä oli minun oma linnani, oma maatilani Grosbois, jossa esi-isäni olivat eläneet ja kuolleet jo kauan sitä ennen kuin meikäläiset olivat Wilhelmi herttuan kanssa menneet valloittamaan mahtavan saaren toisella puolen Kanavan. Minä terotin katseeni pimeässä aivan kuin kuvitellen, että linnantornien huiput jo näkyvät.
”Niin”, sanoi toinen merimies, ”tämä on pitkä asumaton ranta, ja minä olen monta tuollaista junkkaria kuin te, auttanut maalle täällä.”
”Keneksi minua sitten arvelette?” kysyin.
”Hm, sehän ei minuun kuulu, sir,” vastasi hän. ”Niitä on sellaisia toimia, joista on parasta olla puhumatta.”
”Luuletteko minua salaliittolaiseksi?”
”Niin, itse sanotte ... me jumaliste olemme sellaisiin tottuneet.”
”Kunniasanallani vakuutan, että en ole salaliittolainen.”
”Karannut vanki sitte?”
”En sekään.”
Mies kumartui eteenpäin airoonsa nojaten, ja siinä hämärässä näin, että hänen kasvoillaan oli omituinen epäilevä ilme.
”Taidatte sitten olla muuan Boney’n vakooja...” huudahti hän.
”Minä! Vakoojako!”
Ääneni jo vakuutti hänelle.
”Hm, sitten en jumaliste tiedä, mikä olette miehiänne”, sanoi hän. ”Vaan jos olisitte ollut vakooja, niin en olisi kättäni liikuttanut saattaakseni teitä maalle, vaikka laivuri olisi mitä sanonut.”
”Mutta minä en voi puolellakaan sanalla moittia Boney’ta”, sanoi toinen merimies karkealla bassoäänellä. ”Hän on kelpo mies merimiesraukkoja kohtaan.”
Minua hämmästytti kuulla hänen sillä tavoin puhuvan, sillä Englannissa oli mieliala Ranskan uutta keisaria kohtaan hyvin katkera, vaan miehen puheesta sain pian selityksen; miehellä oli, niin kuin hänen puheestaan sitten selvisi, omat syynsä.
”Boney’ta meidän on kiittäminen siitä, että merimies voi kulettaa kotia kahvi- ja sokerivähäsensä ja maasta kulettaa silkkinsä ja konjakkinsa”, sanoi hän. ”Kauppiaalla on ollut aikansa, nyt on merimiehen vuoro.”
Minä nyt muistin, että Buonaparten persoona oli hyvin suosittu salakuljettajain keskuudessa, joka olikin luonnollista, kun hän oli saattanut kaiken kaupan Kanavassa heidän käsiinsä. Merimies souti edelleen vasemmalla kädellä, vaan oikealla hän viittasi yli värikkäiden tanssivien aaltojen.
”Tuolla on itse Boney”, sanoi hän.
Te, jotka elätte rauhallisempina aikoina, ette voi käsittää sitä väristystä, joka meni ruumiini läpi nämät sanat kuullessani. Siitä oli ainoastaan kymmenen vuotta, kun ensi kerran olimme kuulleet puhuttavan tästä miehestä, jolla oli omituinen italialainen nimi – ajatelkaa, kymmenessä vuodessa, jonka ajan tavallinen sotamies tarvitsee päästäksensä aliupseeriksi tai virkamies saadakseen viidensadan markan palkankorotuksen, siinä ajassa hän oli tyhjästä kohonnut kaikeksi. Yhtenä kuukautena kansa kysyi, mikä hän on, toisena kuukautena hän oli levinnyt Italiassa kuin rutto. Venetsia ja Genua kuihtuivat, kun tämä mustapintainen, nälistynyt poika laski kätensä niiden päälle. Hän synnytti kauhua sotamiehissä taistelutantereella, hän voitti valtiomiehet neuvoskamarissa. Hurjalla pontevuudella hän kiiti itämaille, ja kun ihmiset vielä olivat ihmeissään siitä tavasta, jolla hän Egyptin oli muuttanut Ranskan alusmaaksi, niin hän oli taas Italiassa ja oli toisen kerran kukistanut Itävallan. Hän kulki yhtä nopeasti kuin huhu hänen lähestymisestään, ja minne hän vain tuli, niin siellä tuli uusia voittoja, uusia muodostuksia, vanhat järjestelmät luhistuivat ja vanhat rajat pyyhkäistiin pois. Hollanti, Savoiji ja Sveitsi olivat enään ainoastaan nimiä kartoilla. Ranska nieli Europaa joka puolelta. Tämän parrattoman tykistöupseerin he olivat ylentäneet keisariksi, ja vaivatta hän oli kukistanut nuo tasavaltalaiset, joiden edessä vanhin kuningas ja ylpein aateli oli seisonut avuttomana. Sen vuoksi me, jotka olimme nähneet hänen lentävän paikasta toiseen kuin minkähän kohtalon syöstävän, ja jotka aina kuulimme hänen nimensä yhteydessä jonkun uuden urotyön ja uuden voiton, olimme lopultakin alkaneet pitää häntä jonakin ihmistä korkeampana, jonakin ihmeolentona, joka peitti varjoonsa Ranskan ja uhkasi Europaa. Hänen jättiläisolentonsa kohosi yli mantereen, ja niin syvän vaikutuksen hän oli minuun tehnyt, että kun tuo englantilainen merimies kädellään salaperäisesti viittasi mustuvan merenpinnan yli ja sanoi: ”Tuolla on itse Boney!” niin minä samassa silmänräpäyksessä katsoin sinne ja odotin näkeväni jonkun jättiläis-haamun, ylenluonnollisen olennon, mustan, muodottoman ja uhkaavan, vyöryvän Kanavan yli. Nytkin pitkän ajan kuluttua ja vaikka tiedämme hänen kuolleen, tämän suuren miehen nimellä on loihdun voima meihin, vaan kaikki, mitä hänestä saa lukea ja kuulla, ei voi antaa sitä käsitystä siitä, mitä hänen nimensä merkitsi, kun hän oli kunniansa kukkuloilla.
Mitä nyt näin, oli aivan erilaista kuin olin odottanut hurjien kuvailujeni mukaan. Pohjoisessa oli pitkä matala niemi, jonka nimi on unehtunut mielestäni. Illan valaistuksessa sillä oli ollut sama harmajanviheriä väri kuin muillakin niemillä, vaan nyt pimeän tullessa se vähitellen sai himmeän loiston aivan kuin jäähtyvä rauta. Tällaisena myrsky-yönä, kun se väliin oli näkyvissä, väliin kateissa veneen keikkuessa aalloilla, tämä hehkuva juova teki salaperäisen ja kammottavan vaikutuksen. Punainen juova, joka halkaisi pimeän, oli kuin vasta taottu, vielä hehkuva jättiläismiekka, jonka kärki viittasi Englantiin.
”Mikä tuo on?” kysyin.
”Se on niin kuin sanoin, nuori herra”, vastasi hän. ”Se on muuan Boneyn armeija, jonka keskellä on itse Boney, niin totisesti kuin minä istun tässä. Nuo ovat niiden leiritulia, ja niitä näette kymmenittäin tästä Ostendeen. Pikku Boneylla olisi kyllä rohkeutta tulla meidän luoksemme, jos vain hän saisi sammutetuksi Nelsonin toisen silmän; vaan sitä ennen ei ole tulemista, ja sen hän tietää hyvin.”
”Mistä Nelson tietää, mitä hän puuhaa?” kysyin.
Mies viittasi minun olkapääni yli taakseni pimeään, ja kaukaa horisontissa näin kolme pientä valoa pilkottamassa.
”Talonvartija siellä vartioipi”, sanoi hän käheällä äänellään.
”Andromeda, neljäkymmentäneljä”, lisäsi hänen toverinsa.
Olen sittemmin usein muistellut tuota pitkäjonoista tulta maalla ja noita kolmea pientä valoa. Nämä merkitsivät niin paljo: kaksi mahtavaa kilpailijaa vastatusten katsomassa toisiaan silmästä silmään, maavalta ja merivalta, vuosisatoja kestänyt taistelu, jota on ehkä kestävä vielä vuosisatoja. Ja niin ranskalainen kuin olenkin, tiedän että taistelu ei ole vielä ratkaistu, sillä sitä käydään kahden valtion välillä, joista toinen on lapseton, toisella on elonvoimaisa polvi ympärillään.
Maa oli mustunut, ja aaltojen loiske rantoja vasten kuului aina selvemmin mielestäni. Minä jo näin kuohujen valkoisen vaahdon edessäni. Yhtäkkiä, kun tirkistelin lisääntyvän pimeän läpi, pistihe esiin musta vene, joka oli ollut piilossa kiven kupeella, ja tuli suoraan meitä kohden.
”Vartiovene!” huusi toinen merimies.
”Bill, poikani, nyt olemme kiinni!” sanoi toinen ja pisti jotakin merisaappaisiinsa.
Vaan vene samassa kääntyi kuin vauhko hevonen, ja kiiti toiseen suuntaan sitä vauhtia kuin se pääsi kahdeksalla airoparilla hurjasti soudettaissa. Merimiehet katsoivat sitä ja kuivasivat hien otsaltaan.
”Sillä ei näytä olevan puhtaampi omatunto kuin meilläkään”, sanoi toinen merimies. ”Minä olin aivan varma, että se olisi rannikkovahtivene.”
”Näyttää siltä kuin te, nuori herra, ette olisi ainoa tuollainen kummallinen matkustaja tällä rannikolla tänä iltana”, huomautti hänen toverinsa.
”Lempo kun olisin tiennyt, mikä se oli. Minä pistin rullan hyvää Trinida tupakkaa saappaaseeni, kun näin veneen. Minä olen nähnyt ranskalaisen vankilan sisältäpäinkin jo kerran ennen. Souda nyt, Bill, että kerrankin päästään tästä.”
Jonkun minutin kuluttua laskimme rannalle, veneen hiljaa karistessa rannan hiekkaa vasten. Myttyni viskattiin rannalle, ja minä menin sen jälessä, toinen merimies työnsi veneen keulan vesille ja hyppäsi veneeseen. Valon kajastus lännessä oli jo kadonnut, myrskypilvi oli jo puolivälissä taivaalla, ja meri oli sakean pimeän peitossa. Kun minä käännyin katsomaan katoavaa venettä, niin kostea tuulenpuuska löi kasvoihini, ja ilma täyttyi tuulen vongunnalla ja meren kumealla pauhulla.
Ja niin nyt, myrsky-iltana, varhain keväällä 1805 minä Louis de Laval, kahdenkymmenen vuotiaana, tulin kolmentoista vuotisen maanpaon jälkeen siihen maahan, jonka kaunistuksena ja turvana minun sukuni oli ollut vuosisatoja. Tämä maa oli meitä kohdellut huonosti; se oli ansiomme palkinnut pahalla, maanpaolla ja omaisuuden riistämisellä. Vaan kaikki tämä oli unehutettu, kun minä ainoa de Lavalin jälkeläinen laskeusin polvilleni pyhälle maalle ja meriruohon väkevän hajun täyttäessäni sierameni painoin huuleni märkään hiekkaan.