Ennen ja nykyään: Ennen

Ennen ja nykyään

Ennen. Ennen ja nykyään Kirjoittanut Hanna Ongelin

Nykyään

Liedellä leimusi nuotio, hohteellaan valaisten kallisarvoiset aseet, koristetut hopealla, kullalla ja jalokivillä, saaliit kaukaisista maista; tuossa ne nyt riippuivat korkean tuvan seinillä välkähdellen valkeaa paisteessa. Perärahilla istui vanha, paljon matkaillut viikinkiuros kertoelemassa talonväelle matkoistaan ja urotöistään vierailla mailla. Rahilla hänen vieressään istui kolme nuorta, uljasta soturia, komeita nuorukaisia. Ne olivat hänen nuorimmat, ainoat elossa olevat poikansa; kolme vanhinta oli näet kaatunut viikinkitaistelussa. – Niinkuin tulenloiste välähteli seinillä olevista miekoista ja kilvistä, niin säteilivät myös nuorukaisten silmät vanhuksen kertoessa suurista kaukaisista meritaisteluista, joissa hän oli otellut seitsemää tummakiharaista etelänmiestä vastaan ja lyönyt kaikki seitsemän kuoliaaksi laivan kannelle. Ulkona vyörytteli meri ukkosen kaltaisella kuminalla aaltojansa rantaa vastaan, ja syysmyrsky jyskytteli tuimilla iskuillaan tuvan raskasta ovea. Tuuli hohisi savutorvessa, ja valkea liedellä leiskusi. Mutta soturi kohotti äänensä ja sen kaiku voitti meren pauhun ja myrskyn kohinan. Kertomus oli loppunut. Hän löi miekanlappeen tammipöytään ja loi silmäyksen ylistuvan oveen. Hiljaista oli salissa. Vanhan uroon tylyt kasvonjuonteet kävivät tylymmiksi kärsimättömyydestä. Hän nykäistä hivahutti pitkää valkeaa partaansa, ja vihastunut katse välähti hänen silmistään. Ylisten ovi avautui vihdoin, ja korkeavartaloinen neitonen astui kynnykselle. Hän oli komeasti puettu, hopeakoriste kaulalla ja käsivarressa ja kalisarvoinen vyö kultahela-veitsineen vyötäisillä.

– Mitäs tärkeää tehtävää nyt on neitosella, kuin ei joudu enään kuulemaan isän kutsumusta? kysäsi vanhus äänellä niin peljättävällä, että kaikki miehet huoneessa vaalenivat ja vilkaisivat hämmästyksellä neitoon, joka oli rohjennut antaa syytä sellaiseen nuhteesen.

Impi astui pää pystyssä, kopein askelin ja rauhallisen näköisenä alas portaista.

– Minä makasin, kuin sinä kutsuit, isä! kuului hänen äänensä, kirkas kuin hopeakilven helähdys. Ja minun täytyi ottaa vaatteet ylleni, ennenkuin astuin ylisiltä.

Koska se tapa tuli, että tytär vastaa pitkillä puheilla isän nuhteisin?

Kuin isä kysyy, sopiihan tyttären vastata.

– Asa-Thorin nimessä! Sinä olet rohkea sanoissasi. Pidä kielesi ohjissa ja ojenna minulle kukkurainen simasarvi, saadakseni kostuttaa kuivunutta kurkkuani.

Neitonen tarttui hopeiseen juomasarveen ja täytti sen reunoja myöten vaahtoavalla simalla suuresta tynnyristä tuvan viereisestä ruoka-aitasta.

– Sinä, Alf! käski talon isäntä ovenviereisellä rahilla istuvaa, nuorta orjaa, jolla oli taistelijan vartalo ja kauniit kasvot. Pane enemmän puita tuleen, että se palaisi vilppaasti, sillä hupaisen sadun tahdon minä kertoa urotyöstä, jonka vertaista ei ole nähty sataan vuoteen.

Orja nousi ylös täyttämään herransa käskyä. Impi astui vakavasti, ylevä ja kaunis kuin jumalatar, tuvan lattian poikki, kukkurainen juomasarvi kädessä, Alf astui liedelle päin. Heidän silmäyksensä tapasivat toisiansa. Ruusuhohde välähti, äkkiä kuin linnun siiven varjo, neitosen poskilla. Liekki vilahti orjan silmissä. Hän pani aika puujyskäleen tuleen. Neitsykäinen astui vanhuksen luo ja ojensi hänelle simasarven, joka perheenisän juotua kävi ympäri seuran.

– Nyt tahdon minä jutella teille sadun, viehättävän ja komean kuin Asa-Thorin ottelu jättiläisen kanssa. Brynhild, tytär, sinä voit jäädä seisomaan tänne tupaan ja kuunnella kertomusta, jos sinua haluttaa.

– Enkö minä saa istua rahille veljeini viereen?

– Koska se tapa tuli viikinkimajoihin, että naiset istuvat miesten kanssa vieretysten? Mutta jollet sinä voi seisoa, niin voithan istua rahille, tuonne Alfin viereen.

Neitosen posket hehkuivat kuin aurinko myrskysäällä. Hän käänsi isälle selkänsä ja meni pois ylistupaan. Alf nousi ja meni ulos huoneesta.

Vanhus kertoi kuunteleville sotureille uljaan tarun, kuinka hän oli taistellut villien merirosvojen kanssa, ottanut heidän laivansa ja aarteensa, polttanut laivat tuhaksi, tehnyt miehet orjiksi ja vienyt aarteet kotiinsa. Kuin taru oli loppunut, sanoi hän nuorimmalle pojista:

– Sinä, Björn! Ota harppuja laula meille kaunis laulu.

Björn nousi seisomaan, otti harpun, asettui rahille ja lauloi:

Ihanaistahan

Salituvass’ on

Lieden liehuvan

Ääress’ olla,

Mesisarven joss’

Impi täyttää.

Tok’ ihanampaa

On valkosiivin

Lohikäärmehen

Käydä merta

Terän kirkkahan

Kisahan.

Björnin laulaessa nousi Brynhild seisoalleen neitosten majassa avonaisen akkunan ääreen. Myrsky liehutteli hänen hiuksiaan. Sydämmessä paloi tuli, kuumempi kuin liekki tuvan liedellä. Suloinen olisi hänen ollut istua Alfin vieressä, mutta ennen tahtoi hän vaikka tuhannen kertaa kuolla, kuin istua orjan istuimelle. Hänen sydämmensä kiehui. Tulikuumat kyyneleet purkautuivat kiehuvasta lähteestä ja virtasivat pitkin poskia. Hän vilkasi ulos yön pimeyteen. Tuolla alhaalla rannassa seisoi kookas vartalo. Hän tunsi sen hyvin. Orjakaan ei istunut orjainrahilla kuuntelemassa vapaitten miesten urotöitä. Hän seisoi tuolla alhaalla pauhaavan meren rannalla, kohotti kätensä pilviä kohden ja rukoili:

– Korkeat jumalat! Suokaa minullekin joku urotyö!

Myrsky oli lakannut raivoamasta, synkkä meri vyöryi, kuohuen kuin säännöllinen juhlavirsi, rantapaasia vasten syysauringon kalpeassa hohteessa. Kaukana näköpiirin rajalla haamoitti valkeat purjeet kuin jättiläislinnun levitetyt siivet, ja pimeää vettä vasten välähteli kuin valkean kimallus. Purjeet näkyivät selvemmin. Välähdykset kävivät kirkkaammiksi. Siellä oli kolme komeaa viikinkilaivaa lähestymässä, ja kultaiset lohikäärmeen päät välkkyivät kuin tuli auringon paisteessa. Laivat laskivat rantaan.

Majassaan istui vanha uros perä-rahilla, koko väki ympärillään, ja ylevältä näytti kaunis Brynhild lieden ääressä. Ovi avautui ja tupaan astui nuori sankari, loistavassa asussa, pedon talja hartioilla. Häntä seurasi kaksitoista voimakasta miestä. Siinä oli tuo mainio Helge-sankari, joka oli käynyt kaukaisilla viikinkiretkillä, voittanut monta vihollista, anastanut suuria aarteita ja rakentanut itselleen linnan Englantiin.

– Terve sinulle, mahtava Rolf! tervehti Helge. Satakunta miestä ja suuri joukko lahjoja muassani olen rauhallisessa tarkoituksessa: tullut vierailemaan luoksesi.

Vanhus ojensi itsensä.

– Ole tervetullut, Helge Gadmarin poika! Sinä ja sinun väkesi olkaat tervetulleet talooni! Monta härkää pitää teurastettaman, simaa yltäkyllin oleman, ja harpun äänen kaikuman sinun kunniaksesi. Astu esiin, urhea vieraani, ja asetu viereeni! Tytär! ojenna meille kultainen sarvi.

Brynhild täytti sarven ja vei sen isälle, joka joi ja ojensi sen vieraalleen. Muukalainen otti juomasarven. Hänen silmänsä loistivat, kuin hän katsahti impeen.

– Sorea neiti! Sinun kunniaksesi tyhjennän sarven, sanoi hän.

Uhkeat vieraspidot vietettiin viikinkilinnassa. Tulisoitot paloivat tuvassa. Paistit paistettiin. Simaa ja viiniä oli yltäkyllin. Uljaita urotöitä kertoeltiin, lauluja laulettiin, ja harppua soitettiin. Mutta ylistuvassa istui kaunis Brynhild yksinään, ja kalliolla, kuohuvan meren rannassa, oli nuori orja.

Kolme päivää ja kolme yötä kesti pitoja. Kolmantena päivänä, jolloin vieras uros oli valmis lähtemään pois, astui hän perheenisän eteen, sanoen:

– Voimakas Rolf! Suuresti olen minä ihastunut tyttäreesi. Tahdotko antaa hänet minulle vaimoksi? Kauneimman laivoistani kaikkineen, mitä siihen kuuluu, ja sata naulaa hopeaa tarjoon minä sinulle antimeksi neitosesta. Kallisarvoista vaatteusta hän saa pitää, maata purppura- ja silkkipeitoilla ja täyttää sarven huoneessani. Lempeä tahdon minä olla hänelle, niinkuin voimakkaan, tuleekin olla hentoa ja siveää naista kohtaan. Sano, otatko korviisi puhettani?

Rolf nousi ylös, sanoen:

– Urhokas Helge! Suurella ilolla kuulen sanasi ja olen täydellisesti tyytyväinen niihin runsaisin lahjoihin, joita sinä tarjoat. Palttinaiset ja karitsan villaiset vaatteet, hopea- ja kultakoristimet, seitsemän täysinäistä arkkua, lahjoitan minä morsiamelle myötäjäisiksi. Tapahtukoon sinulle niinkuin mielesi halajaa!

Hän löi miekan lappeella pöytään. Brynhild astui tupaan.

– Tytär! Tämä jalo sankari on valinnut sinut morsiameksensa, ja minä olen antanut sinut hänelle kallisarvoista ja komeaa korvausta vastaan, kuten sopii niin mainehikkaille uroille kuin hän ja minä. Laita itsesi valmiiksi seuraamaan häntä, kuin hän täältä lähtee ja palvellos häntä uskollisella mielellä ja uutterasti kaikkina elinpäivinäsi.

Neitosen posket tulivat vaaleaksi kuin lumi.

– Minä en tahdo seurata Helgeä, isä! Minä en rakasta häntä.

Vanhus löi miekalla pöytään, niin että huone kajahti ja harpunkielet helähti.

– Asa-Thorin nimessä! Rohkeneeko tytär kieltää, kuin isä on hänet uskonut ja luvannut morsiameksi kuuluisalle sankarille? Vaikene ja tottele vastustamatta minun käskyäni!

– Nuori impi on kaino kuin kyyhkynen, sanoi Helge. Mutta kainous haihtuu myrskytuuleen laivankannella ja kyyhky hiipii uskollisen miessydämen turviin.

Hän otti kultaisen renkaan ranteestaan ja asetti sen neitosen käteen, mutta Brynhild kiskaisi sen pois ja sinkahutti lieden hehkuun. Silloin välähtivät Helgen silmät kuin tulenliekki. Hän nosti immen tukevalle käsivarrelleen ja ojensi kätensä vanhukselle ja pojille.

– Terve teille ja hyvästi, jalo isä! ja te, nuoret uroot! Kuin kevättuuli taas puhaltaa, olkaa tervetulleet vieraspitoihin minun linnaani!

Uljain askelin morsian käsivarrellaan, vetäytyi hän linnasta, miestensä seurassa. Rannalla, missä laivat olivat valmiina, seisoi Alf-orja. Miekka kädessä astui hän urosta vastaan, kohotti miekan hänen otsaansa kohden ja huusi:

– Naisryöstäjä! Päästä impi vapaaksi sylistäsi! Kuin ei vapaasukuinen isä eikä veljet suojele neitoa muukalaisen väkivallasta, niin orja vetäköön miekan.

– Kuka olet sinä katala raukka, joka uskallat astua, solvausta suu täynnä, mahtavaa sankaria vastaan? ärjyi Helge ja heitti morsiamen miehilleen; ne hillitsivät neitosen, joka taisteli kuin vangittu kotka, temmatakseen itseänsä irti heidän käsistään, ja kaatoivat hänen alukseen. Helge veti miekkansa ja hurjaksi kävi ottelu rannalla hänen ja Alfin kesken. Veri purskahti, ja orja suistui halaistuin otsin mereen, jossa valkoinen kuohu muuttui ruusunpunaiseksi hänen verestään.

– Purjeet pullistuivat ja laivat kiitivät pois yli ulapan.

Myrsky-yö vetäytyi jälleen Pohjanmerelle. Laivankannella seisoi kalpea impi, pitäen jäykin käsin pitkästä, liehuvasta tukastaan kiinni, ja hänen silmänsä paloivat kuin tuhovalkea pimeänä yönä. Meri ärjyi. Myrsky vinkui. Kultakoristeinen lohikäärme nauskui, kiitäen siivet leveellään yli syvyyden. – Neitosen luo laivankannelle astui voimakas uros.

– Lempeä impi! kuului hänen äänensä. Minun morsiameni olet sinä. Minä olen sinut kunniallisesti pyytänyt ja laillisen korvauksen kautta saanut isältäsi. Tule syliini!

Hän ojensi kätensä neitoa kohden, tahtoen syleillä häntä. Mutta tämä pakeni hänen edestään kuin tuulenlöyhäys. Huimassa vauhdissa koetti uros tavoittaa häntä, mutta ei saavuttanut.

– Pian on kyyhky väsyvä, kuin haukka sitä ahdistaa, huusi hän vihoissaan ilkkuvalla äänellä. Mihin tahtoo hän paeta laivankannelta aavalla merellä?

Silloin juoksi Brynhild ylös laivan etukeulaan ja osoitti ulos merelle. Tämän nähdessään kauhistui uros.

– Ollos rauhassa! huusi hän, meni ruoriin ja pysyi siellä alallansa. Mutta ryöstetty impi seisoi laivalla ja katseli ulos mustaan yöhön. Hän ajatteli valoisata huonetta, jossa pystyvalkea räiskyi liedellä, ylistupaa, jossa hänen äitinsä, kuninkaan tytär kaukaisilta mailta, jonka hänen isänsä morsiamenaan oli tuonut kotiin sotaretkeltä ja joka oli kuollut, hänen vielä lapsena ollessaan, opetti häntä neulomaan silkkiä ja kultaa, ja jolta hän sai kuulla monta ihmeellistä satua. Hän ajatteli nuorukaisen halaistua otsaa, joka vielä tänä aamuna oli niin puhdas ja kirkas; hän kohotti kätensä öistä taivasta kohden ja vannoi pyhän valan, jonka ainoastaan myrsky ja jumalat kuulivat.

Mahtavan Helgen linnassa vietettiin suuret pidot. Satamäärä uroita istui suuressa pylvässalissa. Kallis juoma vaahtosi kultaisissa maljoissa, ja harppujen ääni kaikui avaroissa saleissa. Ilomielin istui uros perärahilla, ja hänen rinnallaan kaunis Brynhild lumivalkeassa pukimessa. Mutta morsiamen posket olivat vaaleat kuin palttina, synkät kuin yö hänen silmänsä. Hän ei hymyillyt eikä sanaakaan päässyt hänen huuliltaan.

Kuin pidot olivat lopetetut, valkeat sammutetut, maljat tyhjennetyt, säveleet lakanneet helähtelemästä, ja uroot uneksuivat pehmeillä petojen taljoilla ihanista nummista ja kaukaisista lehdoista, viiniköynnöksineen ja lemuavine kukkineen, vei Helge morsiamensa kauniisen makuukammioon, hyvänhajuisesta puusta tehtyyn vuoteesen, joka oli koristettu hopealla ja kullalla ja peitetty etelämaalaisella purppurapeitteellä.

– Kaunoinen impeni! Täällä saat sinä levätä luonani, sanoi hän.

– En koskaan lepää minä sinun luonasi, kuului neidon vastaus. Et ole sinä minulta kysynyt, rakastanko minä sinua. Väkivallalla olet sinä minut vienyt isäni talosta ja verellä ja murhalla olet sinä minut anastanut, vaan rakkauttani et ole voittanut.

– Mistä murhasta sinä puhut? Eikö isäsi antanut sinua minulle vapaatahtoisesti ja ystävällisellä mielellä, ja eivätkö veljesi tervehtäneet minua rauhalla, niin tullessani kuin lähteissäni?

– Eikö tuossa ole vielä verta ihan tuoretta miekassasi? Katso!

Brynhild paljasti Helgen miekan, joka riippui hänen kupeellaan. –

– Min, kehnoa orjan verta! Huomenna asemieheni kirkastaa miekkani jälleen välkkyväksi.

– Ei koskaan kirkasteta sitä miekkaa enää. Minä kostan sinulle, miehentappaja, orjan hengen, sillä hän oli sydämmelleni rakkaampi kuin isä, veljet, koti ja elämä. Sulhoni olet sinä surmannut, ja sentähden pitää sinun kuolla.

Hän kohotti miekan ja työnsi sen Helgen sydämmeen. Verissään kaatui hän morsiusvuoteelle. Brynhild heitti miekan hänen viereensä ja lähti ulos salista, pois merenrannalla olevalle korkealle kalliolle. Meri pauhasi ankarasti. Suurten valkoisten lintujen lailla lenteli vaahto yli aaltojen. Mustien, hajonneitten pilvien lomasta kumotti täysikuu, niin että ne näyttivät hopeapatsaisilta porteilta suuren vuoren onkaloissa. Brynhild lausui:

Lempeä Freja,

Vaunuissa kulta

Verissä et saa

Nähdä mua.

Nyt Tuonelaan käyn

Pilviporteista.

Ja sankaryljän

Kun surmasin

Miekallaan, jossa

Veri viaton

Ol’ nuorukaisen,

Ma kostin vaan.

Ja kostoll’ orjan

Ma vapaaks’ ostin:

Nyt, sankararvon

Hän saatuaan,

Juo mettä kanssain

Jumalissa ja

Miekoin soittavi

Kanneltaan.

Niin lausui Brynhild. Hän ojensi kätensä taivaankantta kohden ja syöksyi kallion huipulta mereen. Pilvinen hopeaportti sulkeutui ja aallot soittelivat harpunsäveliä morsiusmatkalla.