Enkeli

Enkeli. Kirjoittanut Irene Mendelin

Jumalan kaunis

Ja kirkas enkel’

Pois paratiisista lennähti.

Ja alas maahan

Luo ihmislasten

Halk’ avaruuden hän ennähti.

Ei kauan siitä

Viel’ ollut aikaa,

Kun oli enkeli lapsi maan.

Kun maiset riemut

Ja surut, tuskat

Ja vastariidat ol’ osanaan.

Hän maasta kanssaan

Vei kysymyksen,

Mi vielä vastinta vailla on.

Autuuden maassa

Hän sitä etsii

Yhtyissä enkelikuorohon.

Ja kun ei löydä,

Käy murheiseksi

Hän ihanuudessa Eedenin.

Mut taivaan Herra

Hymyillen viittaa

Ja kutsuu luoksensa enkelin.

»Sa valkosiivin

Nyt maahan lennä,

Käy kautta maiden ja mannerten.

Kun enkel’-silmin

Elämää katsot

Saat kysymykseesi vastimen.«

Ja siksi kaunis

Ja kirkas enkel’

Pois paratiisista lennähti.

Siks’ alas maahan

Luo ihmislasten

Halk’ avaruuden hän ennähti.

Ja näki kaikki

Nuo monet sadat

Miljoonat maailman ihmiset.

Ja näki myöskin

Yksilön kunkin,

Sen ilot, surut ja kyynelet.

Niin pien’ oi’ ilo

Suruhun nähden

Kuin kyynel aaltohon verraten.

Ol’ yksilökin

Miljooniin nähden

Kuin lehti metsähän suurehen.

Mut sama silmä

Se valvoi heitä

Ja sama tahto se hallitsi.

Ja sama Isä

Ylhäinen heille

Hän ilon soi sekä surunki.

Ja kaikki, kaikki

Ne toimi, hyöri,

Rakasti, toivoi ja taisteli.

Näk’ enkel’, kuinka

Sai hyvyys voiton

Ja totuus toimia leimasi.

Ja vastariidat

Nuo ihmiselon

Ne sulosointuhun sulivat.

Ja enkel’ riemuin

Hän katsoi, kuinka

Toteentuu aattehet korkeat.

Niin monen monta

Jaloa sortui

Totuuden puolesta taistellen.

Mut totuus voitti

Ja kyynelissä

Kiils’ silmät enkelin ylhäisen.

Ja maasta ylös

Pois enkel’ liiti

Ikuiseen ilohon Eedenin.

Kun elkel’-silmin

Elämää katsoo

Käy selväks tarkoitus korke’in.

Lähde: Mendelin, Irene 1899: Koivikossa. II. Wesanderin kirjakauppa, Tampere.