Enkeli.

Kirjoittanut Irene Mendelin


Jumalan kaunis
Ja kirkas enkel’
Pois paratiisista lennähti.
Ja alas maahan
Luo ihmislasten
Halk’ avaruuden hän ennähti.
Ei kauan siitä
Viel’ ollut aikaa,
Kun oli enkeli lapsi maan.
Kun maiset riemut
Ja surut, tuskat
Ja vastariidat ol’ osanaan.
Hän maasta kanssaan
Vei kysymyksen,
Mi vielä vastinta vailla on.
Autuuden maassa
Hän sitä etsii
Yhtyissä enkelikuorohon.
Ja kun ei löydä,
Käy murheiseksi
Hän ihanuudessa Eedenin.
Mut taivaan Herra
Hymyillen viittaa
Ja kutsuu luoksensa enkelin.
»Sa valkosiivin
Nyt maahan lennä,
Käy kautta maiden ja mannerten.
Kun enkel’-silmin
Elämää katsot
Saat kysymykseesi vastimen.«
Ja siksi kaunis
Ja kirkas enkel’
Pois paratiisista lennähti.
Siks’ alas maahan
Luo ihmislasten
Halk’ avaruuden hän ennähti.
Ja näki kaikki
Nuo monet sadat
Miljoonat maailman ihmiset.
Ja näki myöskin
Yksilön kunkin,
Sen ilot, surut ja kyynelet.
Niin pien’ oi’ ilo
Suruhun nähden
Kuin kyynel aaltohon verraten.
Ol’ yksilökin
Miljooniin nähden
Kuin lehti metsähän suurehen.
Mut sama silmä
Se valvoi heitä
Ja sama tahto se hallitsi.
Ja sama Isä
Ylhäinen heille
Hän ilon soi sekä surunki.
Ja kaikki, kaikki
Ne toimi, hyöri,
Rakasti, toivoi ja taisteli.
Näk’ enkel’, kuinka
Sai hyvyys voiton
Ja totuus toimia leimasi.
Ja vastariidat
Nuo ihmiselon
Ne sulosointuhun sulivat.
Ja enkel’ riemuin
Hän katsoi, kuinka
Toteentuu aattehet korkeat.
Niin monen monta
Jaloa sortui
Totuuden puolesta taistellen.
Mut totuus voitti
Ja kyynelissä
Kiils’ silmät enkelin ylhäisen.
Ja maasta ylös
Pois enkel’ liiti
Ikuiseen ilohon Eedenin.
Kun elkel’-silmin
Elämää katsoo
Käy selväks tarkoitus korke’in.


Lähde: Mendelin, Irene 1899: Koivikossa. II. Wesanderin kirjakauppa, Tampere.