Emman valitus.

Kirjoittanut Frans Mikael Franzén


Eetu tuli tuolta,
luokseni ei vaan!
Emmansa kun huomas,
piili kokonaan!
Hänet ennen aina
seurahani sain,
sisään mennessäni,
ulos kulkeissain.
Hst! Hän laulaa: äänen
tunnen selvästi!
Äänens ensin multa
sielun valloitti.
Noin hän illoin lauloi
alla akkunain.
Ah, nyt laulaa, soittaa
toiselle hän vain!
Seppeleen – kas! – solmii.
Joka aamu – oi! –
Mulle ennen uuden
seppeleen hän toi.
Tuo, mi riippuu tuolla,
vanha on jo tuo:
Pois se lehtiänsä
kuihtuneita luo.
Eetu käy taas tuolla,
ei mun Eetuni.
Toiselle hän nyt jo
lemmen lahjoitti.
Voiko lemmen antaa,
jos jo antoi sen?
Voiko ainokaisen
antaa useillen?
Ah, niin häntä uskoin,
yksinkertainen:
uskoin, kun hän antoi
käden lämpöisen,
että hän ei riko,
jos mä rikkonen;
ah, niin häntä uskoin,
yksinkertainen!
Kevään vuokkoin kanssa
lempens puhkesi,
kesän ruusuin kanssa
kuihtui äkisti.
Ehkä taas, kun kevät
uudet vuokot tuo,
hänkin saapuu armaan
unhotetun luo.
Vaan mä vastaan: «Lemmen
tahdon ainaisen,
en vain pian menneen
ruusuaikaisen.
Luoksen’ yli talven
jos et jäädä vois,
lennä, katoakkin
lailla perhon pois!»


Lähde: Franzén, Frans Mikael 1891: Valikoima Frans Mikael Franzénin runoelmia. Suomentanut Em. Tamminen. Otava, Helsinki.