Emile Zola sosialismista
| Emile Zola sosialismista. Kirjoittanut Émile Zola |
”Vapautumisen eriskummaisesta opista” on kuuluisa ranskalainen kirjailija Emile Zola julaissut ajatuksensa. Kun hän on mainioissa teoksissaan ja vallankin Dreyfus-jutussa tullut tunnetuksi hartaana oikean ja toden etsijänä sekä sen, mitä pitää totuutena, pelkäämättömänä puolustajana, julkaisemme käännöksenä hänen yhteiskunnallista vapautumista koskevan kirjoituksensa.
Me olemme, alkaa Zola, ylpeitä kehityksestämme, mutta todellisesti olemme tuskin päässeet raakalaisuudesta. Sadan vuoden kuluttua tulevat jälkeläisemme katselemaan meitä ja meidän laitoksiamme samalla ylenkatseella tuin me nykyään katselemme keskiajan kansoja tai nykyajan kiinalaisia. Tämä ei ole mitään eriskummaista ajatusta, en ilvehdi yleisölle.
Meidän itsekäs ja upeileva uhmailemisemme pitää meitä vielä ainoastaan hapuilemassa todellista sivistystä, juuri kuin yhteen kudottuna toukkajoukkona, joka ryömii pois pimeästä, näljäijestä kuoresta kohti siipiä synnyttävää valoa.
Ainoastaan ani harvat ihmiset ovat ponnistautuneet edelle ja päässeet totuuden täydelliseen päivänpaisteeseen. Joukon edistyminen käy niin hitaasti, että se on omiansa masentamaan meitä, jotka olemme kulkeneet ohi elämän keskikorkeuden, sillä meidän on nyt tunnustaminen, että tulemme näkemään ainoastaan muutamia niistä muutoksista, joita olemme toivoneet tuleviksi joiden hyväksi tehneet työtä.
Kieltämällä on aineellinen hyvinvointi ja mukavuus edistynyt yhdeksännentoista vuosisadan kiiluessa – mutta siinä ei ole sivistys. Parempi ravinto, nopeammat alukset vesillä, telefooni ja sähkövalo – kaikki tämä on inhimillisen kehityksen ainoastaan osittaisena vaikuttimena, hyvinvoinnin keinoina, mutta ei siltään hyvinvointia. Onko telefooni vähentänyt nälkäisten nälkää?
Meidän aivomme ovat vielä epäselviä, meidän yksityinen ja julkinen elämämme perustuu vielä alhaiseen, viheliäiseen tietämättömyyteen. Järjellä, tuhansien profeettain ilmaisemalla, on vielä suuria hankaluuksia tunkeutuessaan vielä ihmisiä pimittävien ennakkoluulojen paksujen verhojen läpi. Paha, josta kärsimme, ja paha, jota synnytämme, on jonkun verran vähenemään päin, mutta minusta näyttää, että useimmissa tapauksissa on se muuttanut ainoastaan muotoa ja nimeä.
Oli aika – eikä niin monta miespolvea olekaan siitä, – jona uskonnolliset ja muut inkvisitoorit kiduttivat miehiä ja naisia. Tuosta, luulen, ovat useimmat valtiot luopuneet. Mutta eivätkö sanomalehdet vilise kertomuksia lapsista, joita vanhemmat kiduttavat, naisista, joiden täytyy kestää elinaikaista marttyyriutta, ylioppilaista, jotka saavat raakaa tyydytystä kiusatessaan yhtä tai toista vähemmän lahjakasta oppitoveria? Ja tiedättekö, minkälaisia hirvittäviä seikkoja sattuu – en tahdo sanoa Turkinmaalla – vaan edistyneimpien maiden sairaalassa ja vankiloista.
On kyllä ollut aikoja, joina valtiollinen ja uskonnollinen kiihkous kahlehti kaiken edistymisen, koetti syrjäyttää tiedettä ja saattoi polttamaan tiedemiehiä rovioilla. Olemme varmaan päässeet tuosta. Mutta vielä nykyäänkin julistaa roomalainen kirkko Tolstoin pannaan. Se on pannut pannaan minut ennen Tolstoita ja niin kävi protestanteille ja katoolilaisille, Darwinille, Huxleylle, Renanille ja useimmille huomispäivän totuuksien julistajille. Niin, olen saanut tietää ameriikalaisilta professoreilta itseltään, että he useimmissa ameriikalaisissa yliopistoissa eivät uskalla lausua vakaumustaan uskonnollisista, valtiollisista eivätkä taloudellisista asioista, kun heidät heti senvuoksi erotettaisiin. Aivan samaten on Englannissa ja Saksassa. Ja Ranskassa kiellettiin yksi nykyajan älyniekoista, Jean Jaurés, pitämästä esitelmiä sosialismista College de Francessa. Kiitetty Henry George, ellen erehdy, kuoli köyhyydessä, ja saksalainen suuri apostoli Liebknecht eli maanpaossa suuren osan elämätään, kun oli ajettu pois Saksasta, samoin ranskalainen Viktor Hugo. Ja kuitenkin muistamme ylenkatseella tuomioistuinta, joka pakotti Galilein lankeamaan polvilleen ja selittämään, ettei maa pyöri.
Mutta toisella puolella semmoisille hävittäville ja siveyttä polkeville voimille kuin Bismarck, Chamberlain ja kenraali Mercier ei maailma löydä riittävästi kunnian osoituksia ja huomaavaisuutta, jopa heidän ankarimmat tuomarinsa tuntevat olevansa pakotettuja ihastuttavan neuvokkaasti lieventämään säädöksiään.
On hyödytöntä pettää itseämme. Te voitte laastaroida ja paikata miten paljon haluatte, mutta todellista sivistystä ei tule ennenkuin koko nykyään oleva järjestelmä muutetaan.
Tarkastakaa tätä maata, tutkikaa omaanne, penkokaa niin muita. Vääryyttä ja hätää kaikkialla, kauheita syövän vikoja, jotka pimeässä lakkaamatta kalvavat yhteiskunnan sydänjuurta. Niin, että kostava vallankumous ei tähän aikaan täristä yhteiskuntaa, johtuu siitä, että useimmat ihmiset lurvastelevat kuin hevoset, joilla on säikäyksiltä suojelevat laput korvilla molemmin puolin päätä, eivätkä kykene, niin sanoakseni, huomaamaan muuta kuin mitä pistetään heidän neniensä alle. Sivistystä tosiaan! Miten inhottavaa on sitte kaikki keskinäinen ylistely ja hurskaiksi teeskentely. Ettekö kuule samaan aikaan kuin kirkkojen kellot soivat, pariltatoista taistelukentältä haavoittuneiden voihkinoita? Eivätkö eri kansat himoitse enemmän kuin konsanaan ennen uusia teurastuksia? Olemmeko jo saaneet parempia riitojen ratkaisemiskeinoja kuin ihmisten joukkomurhat ovat?
Sivistys? Ettekö ole vielä lukeneet Tolstoin kirjoja? Tai minun? Tai mitä sadat vakavat tämän uuden aikaisen yhteiskunnan tutkijat ovat kirjoittaneet? Eivätkö työlakot, joita yhtä mittaa on tehty teidän ja muissa maissa, ole opettaneet teille mitään? Voiko kukaan tällä kertaa kieltää sitä, että suurin osa n. s. ihmisyyttä huokaa pahoin pideltynä ja epäoikeudellisten lakien alaisena, että kaikki hallitusvalta – armeija, poliisit ja tuomioistuimet – aina on valmisna kannattamaan riistämistä, jota pieni etuoikeutettu luokka harjoittaa. Ettekö tiedä, että joka päivä tuhansittain – ei vain sadoittain – tuhansittain miehiä ja naisia kuolee nälkään, kylmään, sairauksiin, joita ei kukaan vaali, ja noin sitte kuin he ovat antaneet 20, 30, 50 vuotena työstään taiten sen, mitä me nautimme?
Voitteko unohtaa, että lapsia – yhtä rakkaita ja rakastettuja kuin teidän – näinä hetkinä on kärsimässä nälän tuskia ja vetämässä itseensä kaikellaisten rikosten siemeniä? Voitteko unhottaa, että jokaisessa vankilassa, jokaisessa sairaalassa, jokaisessa tehtaassa, jokaisessa kasarmissa lisääntyy rikoksia, jotka huutavat taivaan kostoa?
Kuinka masentavaa on tuo kaikki! Ajatella, että suuret miehet menneen vuosisadan koko aikajakson turhaan huusivat näistä olosuhteista, uhrautuivat pitkiksi vuosiksi tutkimaan noita teelmiä ja turhaan saivat osoittaa parantavia keinoja. Heitä vain epäiltiin, ymmärrettiin väärin ja lapsellinen joukko, joka ylpeili tietäessään olevansa enemmistönä, pilkkasi. Ajatella, että vielä nykyään sosialismi – ainoa vapahtava parannuskeino – tieteellisesti ja käytännöllisesti mahdoton vastustaa kun on pakotettu hakemaan itselleen kannattajia, hitaasti yhden toisensa jälkeen, että useimmat tuomitsevat sen hävitettäväksi sitä tutkimatta, eikä sen puolustajia karkoitetaan pois yhteiskunnan kaikista paikoista, saarnastuolista, yliopistoiden oppituoleilta, ja sanomalehtien toimittajapaikoilta! Niin, saadakseen kuljetetuksi sosialismia teidän ”edistyneiden ameriikalaistenne” kaulain läpi oli Edward Bellamy (niin sanoi hän itse) pakotettu tarjoilemaan teille sitä romaanin sokeripillerien muodossa kirjassaan ”vuonna 2000.” Tämä on tosiasiata, jota ilman pelkoa uskaltaa paljastaa yleisölle. Vaan tulevaan nähden en ole toivoton. Valittaessani olevaa käännän katseeni kohti odotettavista rikasta uutta vuosisataa, sen toiveita ja vakuutuksia.
Tiedottomuutta, toimetonta ja kuitenkin voimakasta yhteiskunnallisen vapautuksen vihollista, ahdistetaan tarmokkaasti.
Miten on välttämätön muutos tapahtuva?
Onko tosiaan tuleva väkivaltainen vallankumous, suojeleva kapina, ja sitä seuraava väliaikainen köyhälistön valtakunta, jota monet yhteiskunnalliset auktoriteetit pitävät välttämättömänä pakottamaan ylimystön taasen työtä tekeväin riveihin? Siitä tulisi Ranskan vallankumouksen tapainen ja nähtäisiin kaikki tämän julmuudet uudelleen asetettuina suuremmalle näyttämölle. Kuitenkin oli Ranskan vallankumous – nykyään yleisesti tunnustettu – pienempäin epäkohtain synnyttämä kuin nykyiset ovat.
Tai onko tyynesti laillinen ja nopea kehitys tuova vapautuksen?
Myötätuntoisuuteni kohdistuu ehdottomasti rauhallisiin keinoihin. Vaan kukaan ei voi ennustaa mitään. Luulen, että vähemmässä kuin kymmenessä vuodessa saadaan nähdä suuria muutoksia meidän yhteiskunnallisissa suhteissamme, melkein samaan aikaan kaikissa. Luulen, että vähemmässä kuin parissa kymmenessä vuodessa, vaikka olisikin liikaa odottaa saavamme kaikki vaatimuksemme toteutetuiksi, tulevat syvälle koskevat valtiolliset, taloudelliset ja puhtaasti sosialiset muutokset melkoisesti parantaneeksi yhteiskunnan, tuoneeksi suuremmat määrät onnea, tehneeksi elämän hyvyydet yhtäläisemmin jaetuiksi. Luulen myös sen epäoikean etuoikeuden, että peritään omaisuutta, tulevan poistetuksi samojen periaatteiden nojalla, joiden nojalla poistimme (Ranskassa) kruunun perittäväisyyden.
Nuo kaksi asiata kuuluvat yhteen. Tosiaan onkin suhdattomampaa, että nuori Vanderbilt tai Castellane, joka toisten olosuhteitten vallitessa mahdollisesti ansaitsisi 100 markkaa viikossa, saa periä miljooneja, kuin olisi antaa Mc Kinleyn tai Loubetin poikain hallita meitä sen vuoksi, että heidän isänsä ovat hallinneet.
Ja koska me koneellisella ja älyllisillä apuneuvotteluilla – vuosisatoja kestäneen yhteisen työvaivan tuloksia ja siten kaikkien ihmisten yhteistä omaisuutta ne ovat – nykyään voimme luotattaa tarkalleen 20 kertaa niin paljon kuin me kulutamme, niin uskon täydellisesti ja lujasti, sen yleisen vääryyden, että ihmisellisiltä olennoilta puuttuu ravintoa, vaatteita ja asuntoa, vähitellen katoavan kahdennella kymmenennellä vuosisadalla. Tämä vuosisata on keksivä myös keinoja kaikkien maiden julkista elämän tahraavan turmeluksen poistamiseksi. Vuosisata on saava olla muidenkin ihmeiden todistajana, vaan mitäpä hyötyä saada siitä enempää?
Kaikkien hyvien ja kunniallisten ihmisten velvollisuutena on auttaa näiden uudistusten toimeenpanemista – vähintäin kallistaa suosiolla korvaansa todistaville perusteille ja uhrautua vakavasti tutkimaan näitä kysymyksiä. Ja se, joka vielä näkee itsellänsä olevan syytä hymyillä tälle uudelle evankeliumille, on narri, kuka petollisesti koettaa estää sen levittämistä, hän on rikoksentekijä.
Niin Emile Zola! Kuten näkyy, puoltaa tuo kautta maailman tunnettu nero sosialismia ja tuomitsee ankarammin sosialismin vastustajia kuin me olemme uskaltaneet toivoa. Emme ole rohjenneet sanoa niinkään halpamaisia sosialismin kieltäjiä kuin ”Suomen Kansa”-nimiseen lehteen kirjoittajat kirjoituksissaan ovat edes narreiksi, puhumattakaan rikoksentekijöistä. Vaan Zola suljuttaa itse yläluokkalaisiin, jotka melkein poikkeuksetta etsivät kunniaa tuntea häntä tai ainakin osata kertoa hänestä ja tuon vuoksi lukevat hänen kirjoituksiaan, noita nimityksiä ja lujaa vakuutusta, että tuo yläluokan kammoama, mutta työväen ihasteleva sosialismi on voittava.
Ihan pimeimpien keskuuteen pääsevät siten uuden ajan aamuruskot valaisemaan.
Lähde: Työmies 1.2.1901.