Luku 7 Luku 8
Elsa
Kirjoittanut Teuvo Pakkala
Luku 9


Elsa oli laihtunut ja ollut alakuloinen, jotta äitiä oli ruvennut huolestuttamaan, että hän ei ole terve. Terve hän oli aina vakuuttanut olevansa, ja kun oli väliin reipas ja iloinen kuin ennenkin, päätteli äiti toisia syitä olevan Elsalla alakuloisuuteensa: nuoren sydämen haaveilut ja kaipaus. Äiti oli nyt varma, että sittenkin on Elsa mieltynyt Tuiraan.

Tuiran mentyä oli Elsa vähitellen muuttunut toisenlaiseksi, oli hän huomannut. Ja kun Tuiralta kirje tuli, niin punastui hän sitä lukiessaan sekä oli arka katseissaan, vaan samalla loisti silmissä riemastus. Hilpeä, iloinen ja vilkas oli hän sitten ja sitä seurasi luonnollisesti sitä suurempi ikävä ja kaipaus. Senpä vuoksi hän riemastui aina, kun tuli puhe tulevasta kesästä, jolloin Tuira oli luullut palaavansa matkaltaan.

Viion leski oli onnellinen näissä mietteissään, joita hän oli kuin salaa itseltään mielessään seikkaillut, vaan Elsan kuihtuessa omistanut ne rohkeasti ja ujostelematta. Ja selvempänä, todellisempana näkyi nyt se onnellisuus, joka tähän asti oli kangastellut hänen hämärän toiveensa takaa, ja jota alussa oli epäillyt.

Kiihkeänä odotti hän tulevaa kesää, sitä kiihkeämpänä aina, kun Elsa alakuloisena oli ja näytti riutuvalta. Häntä halutti usein ruveta Elsalle puhumaankin Tuirasta, vaan ujostutti ja peloittikin, kun ei mitään varmaa tiennyt.

Vaan Elsa virkistyi ennen kesää, jo ennen kinoksien kasvamista ja kun päivä oli vielä yhä pimenemässä. Punaveret poskilla hohti ja hilpeä, iloinen, vilkas ja puhelias oli hän kuin visertävä lintu keväällä. Työ sujui taas, se ei näyttänyt rasittavan, ja valmista jälkeä syntyi enemmän kuin ennen.

Siunattu asia! Äiti ei ollut ymmärtänyt niin huolehtiakaan kuin nyt olisi nähnyt syytä olevan, jos Elsan terveys olisi näyttänyt murtuvalta. Hän itse oli tullut työhön vähemmän kykeneväksi. Ei jaksanut enää istua kankaan ääressä niin pitkään. Olipa päiviä että kudotuksi sai tuskin kolmatta osaa tavallisesta määrästä. Mihin olisi jouduttu, jos sen varaan olisi jääty, varsinkin kun työpalkkakin oli jonkun verran pienempi kuin ennen. Varsin laihaa ja ahdasta eläminen olisi ollut, tuskin mahdollistakaan.

Heidän toimeentulonsa oli nyt parempi kuin moniin aikoihin. Ei koskaan minkään puutetta. Koti oli somistunut ja sievistynyt. Uutta ilmestyi ehtimiseen, joko valmistui se Elsan omista käsistä tahi tuli säästöillä, joita hän teki pitkät aikaa edeltäpäin itsekutakin sellaista varten, niin että hänellä oli useampia säästöjä yhdellä kertaa.

Oli uusia tuoleja, uusi pöytä koruompeleisella liinalla, kukkaisastioita ja kukkia, joita ei koskaan ennen ollut. Uudet matot oli hän laittanut, osaksi ostanut, osaksi itse kekseliäällä tavalla säkkivaatteesta somistellut. Sängyssä oli aina puhdas, valkoinen päällysvaate ja tyynyt kauniisti neulottuine vaaruineen, ikkunoissa uutimet ja piironki katettu liinalla. Isän valokuva oli saanut uudet, uljaat puitteet ja oli muutettu seisomaan piirongin päälle, jossa oli ryhmä kaikenlaisia sieviä esineitä. Elsa oli enemmän järjestyksen ihminen kuin hän, tunnusti itselleen usein Viion leski. Takimaiset kolot hän tarkimmin puhdisti, ja joka paikka piti olla puhdas kuin kiilloittamista varten. Senpä vuoksi ei pölyä ollut ja huoneessa tuoksahti aina raitis ilma.

»Täällä on aina niin juhlallista kuin kirkon alttarilla», sanoi Liisa, Tepon nuori emäntä, käydessään. »Ja niin keväisen kirkasta.»

Niin tuntui Viion leskestäkin. Ja kun talvella ensimäiset auringon säteet vilkasivat huoneeseen, niin näki hän kirkkaan kesäisen paisteen ja sen kanssa kotoisen riemun tässä pienessä majassa. Heitä oli kolme ja hän riemuitsi toisten kahden onnea. Sen paiste ja elämän ihastus säteili jo Elsan silmissä.

Mutta kun meri oli auennut, kun kesäinen aurinko paistoi kirkkaasti ja lämpöisesti, kun lintujen riemukasta viserrystä oli ilma täynnä ja lehteen puhenneitten koivujen tuore tuoksu tunki ulkoa huoneeseenkin, istui Elsa taas alakuloisena, alakuloisempana kuin koskaan ennen, kuihtuneena ja riutuneena.

Terve ei Elsa sittenkään ollut, päätti Viion leski ja kauhistuksella ajatteli hän, että Elsa on saanut rintataudin. Sitä osoitti nuo silloin tällöin hehkuvat posket ja tuo omituinen katse, joka väliin oli niin sydäntä särkevän surullinen.

Viion leski itki yksinäisyydessään. Elämä tuntui synkälle. Se oli piminnyt juuri, kun odotti sen kirkkaampana koittavan. Siitä huolesta oli päässyt, joka ennen oli niin paljon antanut ajatuksen aihetta, joka oli sydäntä niin usein ahdistanut ja elämän pelolla ja kauhistuksella synkistyttänyt, joka pelko oli ollut turha vaiva, ja nyt tuli tämä musertava isku, joka oli tyhjäksi tekevä kaikki tämän elämän iloiset toiveet.

Kuolemaa, kuolemaa oli vain elämä täynnä! Mitä ilmestyi toiveita elämän suloudesta, ne olivat vain elämän katkeroittamiseksi kuoleman kolkostuttamiseksi.

Mitään ei ollut odotettavissa enää elämältä, ei minkäänlaista toivoa. Meren ulappa oli mustennut, sieltä ei pilkottanut enää valkopurje. Päivä paistoi kuin pilvestä ja koti tuntui tyhjäksi jääneelle majalle, jossa kaikki oli elotonta, harmajaa.

Äänettöminä istuivat he illat, ja sunnuntait olivat kuin hautajaispäiviä.

Viion leski tunsi, että hänenkin voimansa olivat nyt tuntuvasti huononneet. Mutta mitäpä siitä. Tuntui helpoitukselta kaatua samaan hautaan, sillä mitä hänellä täällä oli sitten enää elämältä odotettavaa. Elämä olisi vielä tyhjempää, kuin nyt tyhjyys ympärillään, se olisi kidutusta. Ei olisi mistään huoltakaan, joka elämään kiinnittäisi, ei mitään elähyttävää toivoa, joka ylläpitäisi.

Kun Tepon Liisa tuli muutaman kerran käymään ja toi sen mielestään ilahuttavan uutisen, jonka muutamalta merimiehen vaimolta oli saanut tietää, että »Usko», jossa Tuira on, tulee elokuussa, niin joutui hän hämilleen, kun tämä ei Viion leskeen vaikuttanut mitään, aivan kuin hän ei olisi sitä kuullutkaan. Rupesi vain kyselemään Liisan tytöstä, miten se jaksaa. Siitä he tavallisesti puhelivatkin, mutta Liisa olisi halunnut nyt puhella »Uskosta», jonka tulosta oli odottanut tietoa kuin päivän nousua.

Hän oli tullut siihen luuloon, että Elsalla ja Tuiralla oli ollut »vispilän kauppaa», sillä Tuira oli rakastunut kovasti Elsaan ja käynyt usein hänen luonaan. Elsakin oli hylkinyt poikain seuraa, josta pojat olivat Elsalle nyreällä mielellä, syyttäen häntä ylpeäksi. Jotakin väliä heillä kuitenkin oli, päätti Liisa ja oli siitä varma. Tuira ja Elsa eivät tosin kirjoitelleet toisilleen, vaan sen vuoksi, että halusivat pitää asian salassa, säästää juorukellojen vaivoja. Mutta Liisaakin huolestutti Elsan nolostuminen ja kuihtuminen, että hän ikävästä ihan kuolee. Hän nyt olisi aivan kuin huolensa huojentamiseksi puhellut Viion lesken kanssa siitä »Uskosta», josta oli ennenkin joskus maininnut.

Näpäkkä oli Viion leski aina ollut tarttumaan siitä kiinni, vaan ei nyt kelvannut, kun Liisa uudestaan yritteli.

Se ei muorikaan tiedä nuorten asioista! päätteli itsekseen Liisa. Antaapas saada sitten suuret silmät!

Liisa riemuitsi itsekseen siitä aavistamattomasta ilosta, joka oli Viion leskelle tuleva. Mutta jotenkin hänen piti saada Viion leskelle jo purkaa riemuaan. Yhtä ja toista puheltua sanoi Liisa:

»Kuulkaa, Viioska! Muistatteko minuakin sitten joskus maailmassa?»

»Miten ja milloin?»

»Niin että Elsan ensimäisen tytön panette minun kaimakseni...» ja sen sanottuaan Liisa meni.

Viion leski ymmärsi hyvin Liisan viittauksen. Lähempääkin oli hän viittaillut. Ja hänen puheittensa suunnasta olisi usein voinut päätellä, että Tuira ja Elsa olisivat jo väleissä. Sitä ei Viion leski kuitenkaan voinut uskoa vielä. Vaan sitä surullisempaa oli nyt ajatella sellaisen mahdollisuutta.

Hän kuvaili nyt, että Tuira tuli Elsan sairasvuoteen ääreen, ehkä hänen haudalleen, ehkä heidän molempain haudalle...

Mutta suruun syvälle haudattuaan itsensä, oikein mielensä sillä täytettyä, tuli joku hetki sen jälkeen, jolloin vilahti jo toivon säde mielessä. Ja kun hän näki Elsan joskus reippaampana, toimeliaana ja päättävän näköisenä, niin mieli raikastui. Hän huomasi liioitelleensa tunteissaan ja sai siitä syytä epäillä oliko mitään aihetta surulliseen pelkoon. Elsalla oli hänen luonnettaan siinä, että ikävöipi niin kiinteästi ja koko sydämestään. Sellainenhan hän itsekin oli ollut, ikävöinyt ja itkenyt menehtyäkseen. Ei ole enää kaukana aika, jolloin Tuira on täällä ja jolloin näkee varmasti, miten asia päättyy. Suotta oli hän niin antautunut allemielin ennen aikojaan.

Näin oli hän parantuvalla mielialalla kerran, kun Liisa tuli.

»No onko sinulla nyt hyviä uutisia?» kysyi Viion leski.

Liisa heittäysi hänen kaulaansa ja purkautui hillitsemättömään itkuun.

»Lapsi kulta, Liisa kulta! Mikä on? Sano, muuten aavistan kauheita. Mikä on sinua kohdannut, onneton?»

Viion leski teki kysymyksiä jos minne päin, vaan Liisa ei saanut vastatuksi. Joko lapsi tahi mies hänen on kuollut, päätti Viion leski ja jäi odottamaan, kunnes Liisa tyyntyy siksi, että voi sanoa asiansa.

»Ihmiset ovat niin ilkeitä!»

Viion leskestä tuntui keveälle.

»Jumalalle kiitos, että aavistukseni ei ollut tosi. – Sekö sinulla on vain vaivanasi? Ja sen sinä noin pahaksi otat!»

Liisa yltyi yhä enemmän itkemään. Hän voihki aivan kuin tuskissa.

»Selitä nyt minulle, mitä se on oikeastaan.»

»Oi, en voi, en, en!»

»Elsaako sitten odotat? Hän näkyykin tulevan juuri. Hänellekö haluat sanoa?»

Liisa heitti itkunsa, pyyhki silmiään kulkiessaan huoneessa edestakaisin. Hän ei tiennyt mitä nyt oli tehtävä. Hän oli tehnyt jo liikaa. Säikäyttänyt Viion lesken. Eihän hänen olisi tarvinnut kuin kahden kesken Elsalle sanoa, mitä ihmiset hänestä puhuvat: että hän juoksee herrain kanssa. Tarvitsiko hänen sanoa Elsallekaan, vaan häntä oli suututtanut niin kovasti, kun kaikkialla siitä kuuli ja Elsaa haukuttavan jos kuin pahasti.

Elsa kun tuli ja tervehti Liisaa, syntyi pitkä äänettömyys, joka oudoksutti heitä jokaista. Elsa katsoi terävästi äitiä, ja kun ei huomannut hänessä mitään entistä oudompaa, katsoi hän tutkivasti Liisaa silmiin.

Liisa tarkasti häntä terävällä katseella, jota Elsa arasteli ja punastui vähä väliä. Mutta ylpeänä sanoi hän ja äkäisesti Liisalle:

»Mitä katsot!...»

»Kuule, onko?...» yritti Liisa jotakin kysymään käyden kiihkeän näköiseksi.

»Kysy mutkalta, kyllä väärä vastaa!» tiuskasi Elsa pyörähtäen ylpeänä selin Liisaan.

Liisa purskahti itkemään, vaan sitten pyörähti yht’äkkiä Elsan eteen nyrkit puristuksissa ja uhkaavassa asennossa.

»Sinä olet haltioissasi!» sanoi Elsa koettaen nauraa ylenkatseellisesti.

»Niin olen ja voiman roska hartioissani kutisee!» Liisan ääni jyrisi.

»Soo! Kenen kanssa haluaisit otella? Minunko?»

»Ei, vaan sano sinä se. Nimitä, niin minä leivotan sen katalan, minä en huoli vaikka henki menisi!» karjui Liisa.

Punat kohosivat Elsan kasvoille ja silmät välähtelivät, kun hän tuijotti Liisaan.

»Sinä itse olet katala!» ja Elsa syyti herjaussanoja Liisalle, joita tämä ei ehtinyt puoliakaan kuulla. »Mokoma ruikuttaja!» nimitti Elsa Liisaa, kun tämä rupesi itkemään. »Itke omia itkujasi, jos itket!» ja hän sätti taas Liisaa kaikenmoisilla nimillä ja asioilla. Hän liikehti hurjasti ja äänensä oli raivokas. Yht’äkkiä purskahti hän nauramaan suuriäänisesti ja paiskausi ovesta ulos kulkien kiivaasti ikkunan ohi kaupungille päin.

Viion leski istui kädet hervottomana sivuilla ja silmät tajuttomalla katseella tuijottivat lattiaan.

»Jumala! Jumala!» huusi Liisa tuskallisella äänellä ja heittäysi sänkyä vasten kasvoilleen.

Elsa meni silloille, astui kiivaasti katsomatta muualle kuin eteensä, minkä katsoi. Ei hän nähnyt mitään, ei tiennyt missä kohti milloinkin meni. Silloille tultuaan hidastutti hän kulkuaan ja katseli levottomana ympärilleen. Muuan kärryillä ajaja tuli vastaan, vaan muita ei näkynyt. Hän kulki edelleen toiselle sillalle ja jäi siinä seisomaan kaidepuuta vasten joka jäsen vavisten. Hän ei jaksanut enää kulkea muutamia askeleitakaan keskemmäksi siltaa, missä istumapenkki oli.

Siitä penkiltä oli Ukurin Anna heittäytynyt koskeen lapsineen. Elsa katseli miten hän on tehnyt. Hän on noussut penkille, sitten kaidepuulle ja siitä hypännyt alas. Elsa kääntyi paikallaan katsomaan alas koskeen.

Oli kauhistuttanut silloin kuulla kerrottavan Ukurin Annan teosta. Vaan nyt siinä oli viehätystä. Tunsi aivan kuin ystävyyttä ja kaipausta tuota outoa naista kohtaan, jonka sielu asui tuolla kuohuissa, leikkivissä aalloissa, joitten lakkaamaton pauhu oli houkuttelevaa laulua, kiihoittavaa soittoa. Elämää oli tuolla kuohuissa pehmoista, kirkasta, kaunista. Sinne veti kuin väkisten huumaava pauhina, ja takaapäin työnsi joku musta, jääkylmä...

Elsa oikasihe suoraksi kumarruksistaan ja koetteli lähetä penkkiä, vaan vielä hän vapisi eikä saanut jalkaa jalasta siirtymään. Hän kuuli askeleita, ja kun kääntyi taakseen katsomaan, niin näki ohi menevän jonkun herran, joka katsahti häneen. Toisella puolen tulossa oli joku nainen, jonka hän tarkemmin katsottuaan tunsi Mariksi.

Aina se Mari oli silloilla, joka ilta hänet näkee täällä. Mitä hän täällä teki! Ehkäpä hän ei tunne, kun ei ole näkevinäänkään häntä.

Elsa kuunteli hänen askeleitaan, kun hän lähestyi. Hän tunsi, kun Mari seisahtui hänen viereensä.

»Elsa?... olipahan se Elsa. Mitä sinä täällä teet? Mutta Minkä sinä olet näköinen! Herra Jumala! Oletko sinä Elsa?»

»Olen!»

Mari katseli häntä päästä jalkoihin.

»Kuule Elsa, istutaanpa tähän penkille.»

Heidän istuttuaan tuli takaisin se herra, joka äsken oli mennyt Elsan ohi, ja pysähtyi siihen heidän luokseen. Mari sanoi hänelle:

»Tähän ei ole nyt asiaa, minä istun oikean ihmisen kanssa!» ja hän teki herralle poiskäskevän liikkeen.

»Oliko tuo sinun tuttujasi?» kysyi Elsa.

»Elä sinä nyt kysele, vaan anna minä kyselen?» sanoi Mari ja etsi Elsan katsetta.

Pikimmältään ja ujostellen Elsa katsahti Maria silmiin.

»Sinun asiasi eivät ole oikein?» sanoi Mari.

»Ei», vastasi Elsa hiljaisella äänellä ja rupesi itkemään.

Mari siirtyi lähemmäs ja otti kaulasta Elsaa, joka nojasi päänsä Marin rinnoille.

Pitkään aikaan eivät he puhuneet sanaakaan. Elsa itki rajusti ja Mari odotti sen tyyntymistä ja vaipui itse sillä aikaa mietteisiinsä, jotka olivat hajanaisia ja sameita, jotta ei olisi voinut sanoa, mitä hän on ajatellut. Hän tunsi vain jotakin katkeran surullista, sydäntä särkevää sääliä itseään ja Elsaa kohtaan.

»Mitä sinä tuossa seisoessasi äsken ajattelit?»

»Ukurin Annaa.»

»Voi Elsa raukka!»

»Mitä minä muuta voin. Olen elänyt viime ajat kuin hyvin syvällä jossakin mustassa kuilussa, puristuksissa sen seinämien välissä. Taivas on näyttänyt sinne pikimustalle ja ihmiset liikkuneet ympärillä kuin mustat peikot, satujen pahimmat hirviöt. Aivan kuin kylmä, jäädyttävä henki on huokunut kaikkialta ja jotakin mustaa raskasta on aina putoamassa, jonka alle on joutumassa lutistuksiin. Elämä on raskasta, tuskallista, pilkkoisen pimeää... Minä olen täällä kuin kala maalla, vedessä olisi helpompi...»

Syntyi taas pitkä äänettömyys. Elsa itki ja Mari kiersi mielessään kysymystä, jota hän ei tahtonut roheta tehdä. Vihdoin hän sai sen esille omituisessa muodossa:

»Etkö olekin Elsa pitänyt ainoastaan Jorista, etkä kenestäkään muusta?»

»Kenestä minä olisin muusta pitänyt?» kysyi Elsa kummastuneena ja tietämättä mitä Mari tarkoitti.

»Missä Jori on?» kysyi Mari.

»Eikö liene jossakin matkoilla. En minä ole tavannut häntä sitten kevään.»

»Tietääkö Jori?»

»Tietää.»

»Entäs äitisi?»

»Ei äiti tiedä mitään, ei sitäkään että minä olen Jorin kanssa ollut.»

»Sinun pitää sanoa äidillesi.»

»En, minä en voi. Ennen hyppään koskeen!»

»Saa hän kuitenkin tietää sen viimeinkin.»

»Voi kauhistus!» Elsa väänteli käsiään tuskissaan.

»Koetappa, Elsa rakas, tulla vähän järkiisi. Asia on paha, vaan sitä et saa tehdä enää pahemmaksi, niinkuin olet aikonut. Ei ole tietystikään äidistäsi hauska kuulla asiaa, vaan mikä isku olisi hänelle kuulla sinun hukuttaneen itsesi. Joko hän heti paikalla kuolisi tai tulisi hulluksi. Molemmat olisivat kuitenkin parempia kuin se, että hän jäisi eloon ja järkiinsä, suremaan ja kitumaan. Ajatteleppas, Elsa!»

Elsa oli ääneti.

»Ei asia ole niin musta kuin se sinusta tuntuu. Kun vain äitisi saa soveliaalla tavalla tietää, niin ei hätää.»

Elsa yhä äänetönnä mietti ja alkoi hiljaa itkeä.

»Sinä lähdet nyt kotiasi...»

»Tule sinä minun kanssani», keskeytti Elsa pyytäen.

»Se ei ole sinulle terveellistä, varsinkaan nyt, sillä minun maineeni ei ole hyvä», sanoi Mari ja rupesi itkemään.

Elsa jonkun ajan perästä yritti jotakin sanomaan, vaan Mari samassa keskeytti ja toimitti sukkelaan Elsan seisomaan kaidepuuta vasten, selin sillalle ja asettui itse likelle viereen varoittaen, ettei Elsa saa katsoa taakseen eikä sivuilleen. Siinä Mari puheli kuiskaamalla Elsalle:

»Jos minä lähtisin sinun kanssasi ja yhdessä käveltäisiin kadulla, niin ihmiset päättäisivät sinustakin, että sinäkin olet huono ihminen. Sinun olosi olisi sitten vielä pahempi, sillä ihmiset ovat tylyjä muutenkin! Minä tulisin teille ja selittäisin asian äidillesi, vaan en minä ilkeä, minä häpeän itseäni. Minä voisin ruveta luulemaan sitäkin, että minä olen syyllinen jotenkin. Vaan enhän ole, Elsa? Enhän ole koskaan sinua houkutellut mihinkään tahi mitenkään vaikuttanut pahaksesi? Olenko?»

»Et!» vastasi Elsa ja katsoi pitkään Maria, jonka siniset silmät olivat taas niin kauniit.

»Lähde nyt kotiasi, ennenkuin nuo herrat palaavat takaisin, jotka menivät äsken meidän sivu. Kuule, minua peloitti että ne tulevat meidän luo ja niistä ei tahdo päästä erilleen. Minä käyn puhelemassa Liisalle, Tepon Liisalle, että hän selittää asian äidillesi. Kun se on tehty, niin tulee kaikki paremmaksi. Liisa haukkuu minua, vaan antaa haukkua, saa hän haukkuakin. Mutta sitä hän ei saa sanoa, että minun syytäni olisi! Eihän?»

Elsa ei kuullut Marin viime kysymystä, vaan kertoi, että Liisa oli ollut heillä ja hän oli torannut Liisalle.

»Minkätähden?»

»En minä tiedä itsekään, vaan vihassa minä olin, olin raivoissani ja muuten en muista sitä tarkemmin. Tuntuu aivan kuin unelta kaikki. Minä lienen nimitellyt jos joksikin.»

Herrat kääntyivät jo takaisin.

»Nyt sinä lähdet. Minä kulen jonkun matkaa jälessä, niin että tiedän sinun menevän kotia. Hyvästi nyt! Kyllä asiat korjautuvat vielä paremmiksi. Hävettää se, sen minä ymmärrän, vaan ei auta. Täytyy kärsiä!»

Mari työnsi Elsaa lähtemään ja itse kääntyi toisaalle päin. Mutta kun Elsa tuli kaupunkiin, näki hän Marin tulevan jonkun matkaa jälessä.

Koti-ikkunan ohi tullessaan näki hän siellä pari henkilöä, toisen istuvan ja toisen liikkuvan. Ei ehtinyt nähdä ketä ne olivat, vaan sen huomasi, että äiti ei ollut kumpikaan. Sydänalassa jysähti ja hänen piti jäädä seisomaan aitaa vasten, kun alkoi kaikki pyöriä silmissä. Kun hän siitä tointui, tuntui jotakin kauhean aavistuksen sekaista mielessä, ja pyörrytti uudelleen. Hän ei päässyt liikkeelle siitä, sillä kun yritti lähtemään, rupesi kaikki pyörimään.

Latun emäntä ja Liisa olivat sisällä Viion lesken luona, jonka olivat toimittaneet makuulle ja virkistäneet häntä lääkkeillä ja muilla keinoin. Hän olikin nyt täysin tointunut ja puheli heikolla äänellä rauhallisesti ja tyynesti.

»Minulle on nyt kaikki selvää. Minun olisi se pitänyt huomata jo aikoja ennen monista monituisista seikoista. Vaan kun mitään sellaista en ole epäillytkään, ei koskaan vähintäkään mieleeni tullut! En vuosiin enää ole pienintäkään huolta siitä tuntenut. Ainoa mitä olen ajatellut, on ollut se, että olen turhana pitänyt ne huolet, joita ennen tunsin, ja kuin tietämättäni iloinnut, että murheeni olivat turhia olleet. Aivan aavistamatonta tämä oli, se oli kuin salama pilvettömältä taivaalta.» Ja hän kertoi miten hän oli selittänyt toisiksi kaikki seikat, jotka nyt osoittivat asian oikean tilan.

Latun emäntä kuunteli vesissä silmin ja Liisa kulki levottomana edestakaisin lattialla itkien vyöliinaansa ja koettaen hillitä läikkyvää mieltään.

»Mene nyt, Liisa, ja hae hänet. Siinä tilassa voi hän tehdä mitä hyvänsä, jossa ei aina ole oikein järillään muutenkaan, saati sitten näin ollen, jolloin arvatenkin elämä on synkkää synkempi», käski Latun emäntä Liisaa.

»Täällähän sinä olet!» sanoi Liisa Elsalle ystävällisellä äänellä ja koetti pidättää itkuaan, joka uudelleen pyrki esiin, kun hän näki Elsan seisovan aitaa vasten niin surkastuneena ja muuttuneena kuin olisi haudasta noussut.

Elsa oikasihe ja ylpeällä ryhdillä lähti kävelemään sisään. Kun hän tuli ovesta sisään, jäi hän kuin kivettyneenä seisomaan oven suuhun ja omituisella katseella tuijotti äitiin, joka makasi sängyssä.

Äiti ojensi kätensä ja Elsa lähti menemään hänen luo, vaan pyörtyi ja vaipui Latun emännän syliin, joka syöksähti ottamaan kiinni, kun näki Elsan horjuvan.