Luku 5 Luku 6
Elsa
Kirjoittanut Teuvo Pakkala
Luku 7


Elsa ja Mari olivat itkeneet kesäiset sunnuntaiaamut metsässä »Paulille ja Virginialle», iloinneet »Ylhäisiä ja Alhaisia», sitten syksyn pimeät ja talviset illat näitten ja muitten romaanien ihanan rakkauden paahteessa huumaantuneina uinuivat suloista onnea.

Muilla tytöillä ei ollut niin hauska kuin heillä, päättivät he, eikä kukaan ollut niin onnellinen kuin Mari.

Mari itsekin niin uskoi ja kun hän tahtoi oikein onnestaan nauttia, luki hän uudelleen Kivisen Riston kirjeen, jonka tämä oli ennen merelle lähtöään kerran tuipannut hyvästellessään Marin käteen. Kymmeniä kertoja sen oli Mari lukenut, jotta osasi ulkoa, mutta hän luki sen aina kuin varmuudeksi. Ja Elsakin usein, kun kävi Marin luona, pyysi:

»Voi, näytäpä vielä sitä muuatta!»

Ja hän luki kirjeen aina suuremmalla huomiolla.

»Mari!

Minä rakastan sinua, olen rakastanut lapsuudestani asti, siitä saakka kun muistini elää. Minä heitän koulun käynnin ja lähden merelle. Kun palaan, niin pyydän omakseni. Hyvästi, rakas kaunis...!

Risto Kivinen.»

Rakastaa, ja lapsuudesta saakka rakastanut Maria. Tämähän oli kaunista kuin romaaneissa! Se oli niin kaunista, että he kerran itkivätkin luettuaan yhdessä kirjeen.

Mari sääli Elsa raukkaa, joka ei ollut niin onnellinen kuin hän. Hän koetti sen vuoksi hyvittää Elsaa, vakuuttamalla hänelle aina uudelleen, että Tuira on mielistynyt Elsaan.

Mielenhyviksi se Elsalle oli, vaan puuttui paljon Elsan onnen ollakseen Marin onnen veroinen heidän kummankin mielestä. Mutta he olivat onnellisia yhteisesti, onnellisempia kuin muut.

Mari ei ollut kenellekään muulle sanonut asiaansa kuin Elsalle, eikä kukaan muu taas tiennyt kuin Mari, että Elsa pitää Tuirasta.

»Elä sano kenellekään sitä muuatta asiaa!» varoittivat he toisilleen useinkin, ei sen vuoksi, että sitä olisivat toisistaan pelänneet, vaan huomautukseksi, että heillä oli muuan asia, josta ei tiennyt koko maailmassa kukaan muu kuin he. Se heidät kiinteästi yhdisti ja siitä heillä oli kahdenkeskistä asiaa toisilleen, kun olivat muitten seuroissa, ja alituista puheainetta ollessaan kahden. Romaaneja lukiessa etsittiin niistä samanlaista kuin heidän kummankin »muuan asia» ja pienetkin vivahdukset, jotka heihin sopivat, luettiin moneen kertaan.

Mariin sopi kaikki Elsan mielestä. Hän oli »kaunis tyttö Ruusulaaksossa», kaikkien romaanien ihailtu, lemmitty impi, jota omakseen tullaan pyytämään. Niin suurta onnea ei Elsa voinut uskoa tapahtuvaksi itselleen, vaan sitä hän kuitenkin kaipaili ja haaveili. Hän uinaili ja ajatteli ikuista kesää, ruskottavaa iltaa, jolloin hän istuisi jossakin synkässä metsässä ja tulisi joku kaunis poika, joka rakastuisi häneen...

»Etkö sinä sitten enää rakastakaan Tuiraa?» kysyi Mari, kun Elsa kertoi kerran haaveitaan heidän kävelemässä ollessaan muutamana talvisena kuutamoiltana.

Elsa ei osannut sanoa mitään, eikä ehtinytkään, kun Mari lisäsi:

»Sinä olet petturi ja kavala nainen, jos rakastat ketään muuta kuin Tuiraa, joka sinua rakastaa!»

»Mutta enhän minä tiedä, rakastaako Tuira minua.»

»Kaikkihan sen sanovat, ja sitten Mari muistutti Elsaa hylätyistä rakastajista ja naisista, jotka olivat olleet petollisia, miten heidän oli käynyt, miten onnettomiksi olivat tulleet.»

Elsan täytyi koettaa uskoa pahoin tehneensä ja olla vakuutettu, että Tuira rakastaa häntä. Vaan oi kuinka onnellinen hänen mielestään Mari oli, joka tiesi, että hän on rakastettu!

He olivat tulleet lähelle lyseolaisten mäkeä, niin että kuulivat sieltä ääniä. Heitä halutti mennä sinne katsomaan, kun muutamat toverinsa olivat kertoneet olleensa laskemassa siellä ja poikain heitä laskettaneen. Heidän tuttujaan nytkin oli siellä mäessä, mutta muuten oli vähän laskijoita.

Kun Elsa ja Mari pysähtyivät syrjempään, tuli heidän luo Vimparin Aappo ja kyseli, haluavatko he laskea, niin hän hankkii kelkan. Ja kun tytöt naurahtelivat vain, kävi Aappo jostakin kelkan ja pyysi molempia.

Toista kertaa ei Elsa lähtenyt enää, kun oli niin huimannut ja hirvittänyt mäessä. Mari nauroi ja laski leikkiä hänelle, ja Aappo koetti selittää, ettei siinä toisella kertaa enää huimaa. Mutta hän ei olisi uskaltanut mitenkään ja hän jäi katsomaan, kun Mari ja Aappo yhdessä menivät. Puhellen ja nauraen nousivat he mäen päälle, jossa Mari laittausi sievästi istumaan kelkkaan ja Aappo taakse viilettämään. Marin hameen helmat liehuivat, kun he jyrkkää, kumisevaa mäkeä laskeutuivat kiihtyvää vauhtia ja sitten kiitivät rataa kaukaiseen kuutamoon.

»Et usko, kuinka on hauska», sanoi Mari, kun he palatessaan menivät Elsan ohi ja Mari toimessa veti Aapon kanssa kelkkaa.

Marilla näytti olevan hauskempi kerta kerralta. Elsa aikoi hänet jättää ja lähteä yksin pois, vaan samassa tulivat hänen luokseen Mari, Aappo ja Montinin Jori, joka tervehdittyään, nostaen lakkia, pyysi Elsaa laskemaan.

»Minä vakuutan, että neitiä ei peloita sitten enää, kun vielä kerran laskette.»

Elsaa ujostutti kauheasti. Melkein hävetti, kun sanottiin neidiksi.

»Minä pyydän, neiti, olkaa hyvä», uudisti Jori.

»En minä olisi uskonut, että sinä Elsa olisit niin pelkuri!» sanoi Mari.

»Kyllä minä osaan ohjata, niin ettei neidin tarvitse sitä pelätä», vakuutti Jori, kun Elsa suostui lähtemään.

»Ette suinkaan, neiti, enää pelkää», sanoi Jori, kun he nousivat kelkasta radan päässä.

»En», sanoi Elsa, vaikka vielä häntä peloitti, mutta halutti laskea.

Oli jo myöhäinen, kun Elsa kotia tuli. Aika oli kulunut niin nopeasti. Hänestä tuntui pahalle äidin vuoksi, joka sanoi jo ruvenneensa odottamaan häntä. Äiti ei kuitenkaan kysynyt, missä hän oli ollut. Ja hävettänyt olisikin ollut sanoa, että hän on ollut mäessä, aikaihminen. Vaikka eihän siinä mitään pahaa ollut ja olihan siellä nyt ja muulloinkin muitakin aikuisia, usein herrastyttöjäkin.

Seuraavana iltana hän ei lähtenyt mäkeen, vaikka Mari tahtoi ja Elsaa itseäänkin halutti. Oli hänestä ollut hauska, mutta häntä ujostutti Montinin Jori.

Aivan puhutteli neidiksi ja niinkuin hän olisi ollut jokukin arvokas! Hän ei osannut puhella mitään. Toki Jori piti häntä tyhmänä. Ja jos hän lie jollain tavoin tyhmästi käyttäytynyt?

Utelias oli hän tietämään, mitä Jori oli sanonut, ja kun Maria tapasi, yritti hän senvuoksi heti kysymään, millaista oli mäessä. Vaan Mari ehti sanomaan, että Jori oli kaivannut Elsaa ja kysynyt, minkä vuoksi hän ei tullut.

»Nyt ei saa laskea moneen päivään, kun mäkeä korjataan ja jäädytetään. Miksi et tullut!» sanoi Mari ja kertoi miten hirveän hauska oli ollut.

»Menetkö sinä sitten taas?» kysyi uteliaana Elsa.

»Menenpä tietystikin!»

Elsaa olisi myös haluttanut, vaan mikä lie ollut, joka aivan kuin peloitti. Hän sanoi Marille, ettei hän lähde, ja ajatteli sitten käydä syrjästä katsomassa, kun toiset laskevat, Vaan kun hän oli lähdössä, oli Mari tulossa heille, kartanolla tuli vastaan ja niin iloissaan ja hätäisenä, että Elsa luuli hänen saaneen toisen kirjeen Ristolta.

»Tule, tule, Elsa, ja Mari veti häntä käsipuolesta. Voi tule!»

Portilla oli Vimparin Aappo.

»Eikö haluta lähteä ajelemaan, kun on näin kaunis ilta?» kysyi Aappo.

»Voi, lähdetään, Elsa. Aappo, sinä ja minä!» kehoitteli kiihkeänä Mari.

Elsa vastasi hyvin jyrkästi kieltämällä.

»Mutta hauskaahan se on», sopersi Aappo ja selitti, ettei heidän tarvitse ajella kaupungilla, vaan menevät maantielle. »Ajamme pari kolme virstaa maalle päin ja käännymme sitten takaisin», selitti yhä Aappo, kun he lähtivät kävelemään. »Metsä on näin kuutamolla hyvin kaunis.»

Mari oli innoissaan, että se on hauskaa, kun luuli Elsankin suostuvan.

Kun he tulivat keskikaupungille muutamaan kadun kulmaan, jossa oli issikka, ja pysähtyivät sen luo, sanoi Elsa päättävästi, ettei hän lähde, ja jatkoi matkaansa. Hänen ohitsensa ajoivat toiset sitten vähän ajan kuluttua. Mari nauroi ja nyökytti päätään hänelle, issikkapoika löi ruoskalla hevosta, joka riuhtasi reen kiivaampaan vauhtiin. Kolisten nousi reki ylämäkeä, jonka taakse laskeutuessa siinä istujat aivan kuin hiljalleen vaipuivat maan alle ja hetkisen aikaa kuului vielä kulkusen helinä.

Elsa oli vihassa Marille. Mitään syytä hän ei tiennyt eikä ajatellutkaan siihen.

Minkätähden Mari ei mennyt mäkeä laskemaan! Mitä hänen tarvitsi mennä ajelemaan. Tietysti Jorikaan ei ole mäessä. Olkoot missä tahtovat. Hän ei välitä!

Uhkamielisenä käveli hän katua ja kulkeutui mäkeen päin.

Eihän hänen tarvitse mäkeen mennä, jos sinnepäin meneekin, ja mitä sitten, jos meneekin, eihän siellä Jori ole... Onhan siellä muitakin, jotka laskettavat.

Mutta samassa ei haluttanutkaan mäkeen, kun ajatteli, ettei siellä Jori ole, ja hän kääntyi lähelle tultuaan toisaalle päin.

Vastaan tuli joku, joka nosti lakkia, ja silloin vasta huomasi, että se oli Jori.

»Tuletteko mäestä, neiti?» kysyi Jori ja kääntyi hänen matkaansa.

»En.»

»Taisitte kyllästyä jo mäenlaskuun heti ensi kerralla?»

»Mistä niin päätätte?»

»Kun ette tullutkaan enää.»

»Minulla ei ollut aikaa.»

»Toverinne sanoi, ettette ollut halunnut.»

Elsa säpsähti, hän nyt vasta huomasi, että hän oli valehdellut ja Jori sai hänet valheesta kiinni! Jori saattoi luulla hänen valehdelleen senkin, ettei hän nyt mäestä tullut. Jos olisi ollut yksin, niin olisi itkenyt!

»Ette suinkaan kotoanne tule täältä päin?» kysyi Jori.

»Kotoa minä tulen, vaan olen vain kävelemässä.»

»Suvaitsetteko minua seuraksenne?»

Elsasta oli tämä niin outoa, että hän ei tiennyt oikein mitä vastata ja tuntui niin hankalalta ja vähän peloittavaltakin.

»Jos haluatte», sanoi hän tietämättä mitä sanoi, sillä hän jo ajatteli, että Jorikin ehkä tahtoo häntä ajelemaan, ja sydän löi kiivaasti. Miten hän viitsisi istua Jorin viereen...

Kun samassa ajoi vastaan issikka, ajatteli hän, että Jori pyytää, ja he lähtevät ajelemaan ja hän kertoo Aapon ja Marinkin menneen maalle päin, jonne hekin lähtevät ja ajavat heidän ohitsensa.

Mutta Jori alkoi puhella muusta. He kulkivat juuri muutaman puiston ohi ja Jori osoitti, miten se näytti kauniilta huurteisena kuutamossa ja oli niin hiljainen ja vakava luonteeltaan.

»Sanotaan talvista luontoa kuolleeksi, vaan minusta se ei ole kuollutta. Kuollut ei ole kaunista eikä kaunis kuollutta», sanoi hän ja rupesi puhumaan talvisen luonnon kauneudesta ja mahtavuudesta täällä pohjoisessa.

He kulkivat sitä katua alas, palasivat toista ylös. Jori puheli koko ajan ja joskus kysäsi Elsalta:

»Onko teistä, neiti, niin?»

Niin oli Jori useinkin selittänyt kuin hänkin oli tuntenut ja ajatellut, mutta Jori puheli niin kauniisti ja somasti, että kaikki oli paljoa kauniimpaa ja selvempää.

Revontulen kielekkeitä pistihe keskitaivaalle, ja Jori esitti että lähtisivät katsomaan niitä jokitörmältä kelkkamäen luota, josta näkee esteettömästi koko pohjoisen taivaan. Siellä tuskin oli nyt laskijoita, arveli Jori.

Eikä siellä ollutkaan muita kuin pieniä poikasia. Revontulet eivät olleet vielä oikein kiihdyksissään, ja he pysähtyivät katsomaan poikain mellakkaa mäessä.

»Te olette haluton laskemaan mäkeä, muuten olisimme ottaneet jonkun mäen odotellessamme revontulien loistoa. Muuten en minäkään ole enää juuri mikään innokas mäenlaskija», sanoi Jori.

Vaan Elsaa halutti kiihkeästi. Ja hän hyvin avonaisesti sanoi:

»En minä ole sanonut, että olen haluton!»

Jori lainasi pojilta kelkan ja he lähtivät mäkeen. Kelkka oli huono, pieni ja pahasesti laudotettu sekä juoksi vain puolirataan. Mutta Elsasta oli hauska, hauskempi kuin viime kerralla.

He laskivat nyt niin, että Jori istui eteen ja ohjasi, Elsa oli polvillaan takana ja tuki itseään käsin Jorin olkapäihin. Takaisin tullessa vetivät he toisiaan vuorotellen, nauroivat ja ilveilivät.

Jori tuntui nyt aivan tutulle. Mutta omituiselle tuntui aina laskea kätensä Jorin olkapäille ja olla niin lähellä häntä.

Jonkun aikaa laskettuaan kysäsi kumpikin yhtä aikaa ja samoin sanoin:

»Vieläkö lasketaan?»

He purskahtivat nauramaan, kun niin yhtä aikaa ja samaa sanoivat, ja Elsa yritti sanomaan, että päästään samalle puurolle, vaan Jori ehti sanomaan:

»Päästään samoihin häihin!»

He eivät enää laskeneet, se tuntui olevan kuin yhteinen suostumus. Ja he lähtivät vielä kävelemään aivan kuin olisi sekin ollut yhteinen tuuma. Sitä oli Elsa juuri halunnutkin saadakseen kuulla Jorin vielä puhelevan, niinkuin äsken, vakavaa ja kaunista.

Seuraavan päivän iltana, kun hän työstään lähti, ei hän muistanut oliko hän käynyt kotona puolisellakaan. Ja töitään kootessaan katseli hän niitä kuin ihmetellen, että oliko hän ne tehnyt. Koko päivä kaikkineen oli mennyt tietämättä ohitse.

Hän oli elänyt eilistä iltaa, muistellut sitä tarkkaan pienimpiä yksityiskohtia myöten. Uudelleen ja uudelleen oli hän kertonut itselleen Jorin puheita ja miettinyt yksityisiä lauseita ja sanoja. Häntä halutti tavata Joria tänäkin iltana. Nyt hän uskaltaisi katsoa Joria ujostelematta ja näkisi tarkemmin hänen kasvonsa. Hän ei niitä muistanut oikein, muuta kuin että posket ja korvanseutu ja niska oli kaunis. Silmiä ja suuta hän ei muistanut ollenkaan.

Kun hän oli lähdössä, tuli Mari hakemaan häntä ja he lähtivät yhdessä kävelemään, jolloin Mari kertoi, miten äärettömän hauska heillä oli Aapon kanssa ollut.

»Voi, voi Elsa, kun et tullut!»

He olivat ajelleet puoli peninkulmaa maalle päin, selitti Mari, edemmäksi sitä taloa, jossa viime kesänä poikain kanssa olivat huvimatkalla olleet. Aappo oli sanonut, että keväällä jonakin sunnuntaina menevät maalle vielä edemmäksi johonkin taloon viilin syöntiin.

Kääntyessään muutamalle valtakadulle, joka oli tavallinen kävelypaikka, näkivät he Jorin ja Aapon tulevan toista puolta katua, vielä niin kaukana, etteivät erottaneet kasvoja, vaan Mari tunsi Aapon lakista ja Elsa Jorin ruumiin muodosta. Mari tahtoi, että he poikkeaisivat samalle puolen katua, mutta Elsa kääntyi takaisin ja poikkesi toiselle kadulle, Hän kuuli Marin sanovan:

»Sinä olet, Elsa, hupsu!»

Elsa pelkäsi, että Mari, Aappo ja Jori lähtevät hänen jälkeensä, jonka vuoksi hän kierrellen kadulta toiselle kiiruhti kotia, juosten milloin ei sattunut ihmisiä olemaan näkyvissä. Kotiportilla pysähtyi hän hengästyksissään katsomaan jälelleen. Kun kuului askeleita muutamalta kadulta, rupesi sydän lyömään kiivaasti ja hän oli hyvillään. Mutta askeleet kuoleutuivat kuuluvista eikä tällä kadulla pitkään aikaan näkynyt muuta kuin kissa, joka tuli muutamasta aidan raosta ja astua tassutteli poikki kadun mauruten surkeasti.

Mitä varten hänen tarvitsi lähteä pakoon! Siitä oli Elsa pahoillaan koko illan ja tyytymätön oloonsa. Ikävä ja rauhaton olo oli koko seuraavan päivääkin, vaikka hän ajatteli, että illalla lainakirjastoon mennessä kohtaa ehkä Jorin ja Jori tulee hänen kanssaan kävelemään taas. Niin ei käynyt kuitenkaan, eikä hän tavannut Mariakaan lainakirjastossa. Varmaan oli Mari Aapon ja Jorin kanssa taas ja hänestä ei välitetä mitään, päätti Elsa. Teki melkein mieli itkeä. Ja hän oli vihassa Marille ja päätti olla hänelle ylpeä ja ylpeä muillekin. Seuraavana päivänä hänen vihansa kuitenkin oli jo lauhtunut ja illalla toivoi hän kohtaavansa Jorin. Mutta kun ei nähnyt häntä, meni hän Maria tapaamaan kotoa, kuullakseen jotakin. Vaan turhaan. Mari ei ollut kotona. Varmaan oli Jorin kanssa!

Elsan viha virisi uudelleen ja hän päätti nyt olla välittämättä kenestäkään. Suoraa päätä ja kiireesti tuli hän illoilla kotia, ja lainakirjastoon kun tuli taas meno, niin meni hän sitten vasta, kun luuli Marin jo käyneen siellä.

Kului viikkoja. Hän oli palautunut rauhaansa. Kiihtyneet ajatukset olivat höllenneet, mieli tyyntynyt. Hän kiintyi taas lukemaan hartaasti ja alkoi uinailla epämääräisissä haaveiluissaan, jotka synnyttivät kaihoa. Ajatuksissa asui taas ikuinen kesä synkkine metsineen, jossa hän oli ja jonne tuli joku, joka rakastui häneen. Ja tuo joku oli nyt vähän selvempi, se oli kuin Tuira...

Eräänä aamuna tuli hänen luoksensa Mari työpaikkaansa mennessään. Hän oli hyvin iloissaan, rauhaton ja hätäilevä ja toimitti Elsaa lähtemään heti ulos. Hänellä oli muuan asia! Hyvin hauska! Hän tarttui Elsaa käsipuoleen ja sanoi kuiskuttaen:

»Aappo rakastaa minua!»

»Onko hänkin kirjoittanut?»

»Eei, hän on sen itse sanonut.»

»Itse sanonut?»

»Niin, ja hän suuteli minua.»

Kun Elsa katsoi pitkään Maria, niin vakuutti tämä vielä kaiken ihan todeksi ja kertoi tarkoin, missä he olivat olleet ja miten se kävi.

Elsa oli hämmästyksissään, ettei osannut aluksi mitään sanoa. Ei hän koskaan olisi voinut uskoa tällaista tapahtuvaksi muille kuin sellaisille, joista romaaneissa puhutaan, ja ne olivat erinomaisempia ihmisiä. Aivan mahdottomalta tuntui Marin puhe.

»Ja suuteli?» ihmetteli Elsa.

»Kaikki sulhasethan suutelevat morsiamiaan, niinhän on kirjoissakin ja niin sanoi Aappokin», selitti Mari.

»Sinä olet morsian?»

»Niin, me olemme kihloissa Aapon kanssa, vaan niin, ettei kukaan vielä tiedä.»

»Mutta, entäs Risto?»

»Enhän minä rakasta Ristoa.»

»Olethan sanonut ennen, että sinä rakastat?»

»En minä ole rakastanut. Minä en ole tiennyt mitä on rakastaa. Minä olen vain pitänyt Ristosta, vaan en rakastanut. Erittäin on rakastaa ja erittäin pitää, se on aivan toista. Jos tietäisit mitä on rakastaa!»

Elsa katsoi Maria jälkeensä, kun he erosivat. Mari näytti niin ihailtavalta. Onnellisuus aivan kuin säteili hänen liikkeistään ja vaatteittensakin poimuista.

Jos hänkin olisi ollut niin onnellinen, oikein rakastettu ja saisi oikein rakastaa!...

Elsa ei ollut Joria tavannut sen jälkeen, kun he tulivat »sinuiksi». Jori oli aikonut mennä maalle käymään, jossa sanoi viipyvänsä viikon ja Elsallakin oli kiireellisiä kotitöitä, joita piti tehdä illat kaiket, ettei olisi muuhun joutanutkaan. Niitä oli hänellä vieläkin, vaan hän jätti ne lepäämään täksi iltaa. Tänä päivänä oli Jori sanonut tulevansa.

Hän pukeutui hyvin huolellisesti ja sanoi äidille menevänsä kävelemään silloille, katsomaan jäitten lähtöä joessa. Äiti vastasi kehoitellen ja sanoen tuumineensakin, että liiemmaksi Elsa rasittaa itseään.

Silloilla oli ääretön ihmispaljous keväisen illan kauneutta ja raittiutta henkimässä. Edestakaisin kulkivat ihmisjoukot joutilaan näköisinä aivan kuin olisivat kaikki jättäneet aikansa kotia lepäämään.

Muutamalla sillalla tuli Elsaa vastaan Aappo Montinin Huldan ja muutamien muitten herrastyttöjen kanssa, joista Elsa useimmat tunsi. He tulivat ihan hänen ohitsensa, vaan ei kukaan heistä, ei Aappokaan, ollut katsovinaankaan. Kun Elsa jonkun matkaa sivu päästyään kääntyi katsomaan heitä, katsoivat hekin häntä. Elsaa rupesi peloittamaan ja hävettämään, että puvussaan on jotakin hassua, ja se rupesi niin vaivaamaan, että piti kääntyä kotia. Samat tytöt ja Aappo tulivat taas vastaan ja katsoivat häneen nyt pitkään, ja hän punastui niin, että posket kuumana karehti.

Hän ei aikonut enää mennä silloille, vaan kotia tultuaan ja pukunsa tarkastettuaan alkoi uudelleen haluttaa nähdäkseen Joria pikimmittäin.

Oli myöhänen, kun hän sitten palasi. Jäät olivat ruvenneet myöhemmällä liikkumaan, jonka vuoksi hänkin oli jäänyt sinne katsomaan. Vaan ei hänestä ollut hauskalta tuntunut, vaikka muut olivat huvitettuja. Kotiportille tultuaan näki hän Aapon ja Marin, jotka olivat menossa maantielle päin. Mari kulki hyvin likellä Aappoa, että ihan koskettivat toisiinsa, ja he näyttivät puhelevan hyvin tuttavallisesti. Elsan kävi kateeksi Mari, joka oli niin onnellinen ja jolla oli niin hauska.

Hän ei mene huomenillalla silloille, vaikka Jori olisikin siellä. Mitä Jori ei tullut tänä iltana, vaikka tänä päivänä hän oli aikonut tulla maalta!

Vaan sittenkin häntä halutti niin, että rauhatonna istui työpaikassaan jo aamusta alkaen ja odotti maltittomana iltaa. Puolisten aikana tuli sitten Mari hänen luokseen ja sanoi Aapon kertoneen, että Montinin Hulda oli eilen sanonut Elsaa kauniiksi ja muutkin tytöt olivat ihastuneet häneen. Mari esitti, että lähtisivät yhdessä tänä iltana kävelemään silloille.

Kosket olivat puhtaat jäistä, jotka nyt korkeissa röykkiöissä ryhmöttivät jokisuun edustalla. Ja paljon oli ihmisiä katselemassa kahleistaan vapautuneita kuohuja, jotka kohisten vyöryivät siltojen alitse.

Joria ei näkynyt nytkään. Ja Elsa lähti kotia kesken kaiken.

Varmaan oli joku onnettomuus Jorille tapahtunut. Rosvot tappaneet, tahi on hän hukkunut johonkin... Miten voi Hulda niin iloinen olla! Vaan hän ei ehkä tiennyt...

Elsa kuivasi silmänsä, ennenkuin tuli sisään, mutta työhön ruvettuaan kostuivat ne uudelleen.

Hän ei uskaltanut seuraavana iltana lähteä kävelemään, kun peloitti että ei tapaa kuitenkaan Joria. Kun ei mennyt, niin voi hän ajatella, että Jori on silloilla, ja se tuntui helpottavalle ja hauskalle. Mutta kun hän kotia päin astui, syöksyi äkkiä hänen ohitsensa vähän matkaa Jorin koira, Kastor. Se pyörähti takaisin ja rupesi hyväillen kiemurtelemaan Elsan edessä. Elsa vavahti, sydän rupesi lyömään kiivaasti ja rintaa ahdisti omituinen tunne: hätä ja mielihyvä. Hän kääntyi katsahtamaan taakseen ja sieltä Jori tulikin.

»Kauanhan te viivyittekin. Minä luulin, että te...»

»Te?» keskeytti Jori Elsan puheen.

»Sinä», sanoi Elsa ja punastui.

»No mitä sinä minusta luulit?»

Elsa oli vähän aikaa vaiti, katsoi sitten Joria nauraen silmiin ja sanoi:

»Minä luulin vain sinua teiksi.»

Puhe katkesi molemmilta vähäksi aikaa siihen, eikä se tahtonut viritä oikein sittenkään. Jori oli hyvin vakava ja harvasanainen ja Elsaa kangerti sinutteleminen, jota koetti kiertääkin, vaan se tuntui vielä kankeammalta. He kulkivat sitä katua suoraan aikeetta ja määrättä. Vaan kun tulivat maantien suuhun, johon katu päättyi, esitti Elsa, että lähtisivät hautuumaalle, joka oli heti kaupungin laidassa ja maantien vieressä.

»Siellä on jo siivottu ja laitettu, ja on jo kaunista», selitti Elsa.

Joria ei haluttanut. Hän sanoi jotakin, että ehtiihän siellä vielä olla.

»Oletko sinä sairas?» kysyi Elsa säikähtäen.

»Een», vastasi Jori nauraen. »Mutta mennään ennemmin maantielle kävelemään.»

»Kuule! Mennään Karjansiltaan!»

Sinne kävellessä kertoi Elsa leikeistään ennen lapsena täällä. Hän näytteli paikkoja, kertoi ja nauroi heidän »lapsellisuuksiaan».

»Ja sinähän Jori ajoit usein meitä tyttöjä!»

»En minä muista.»

»Joo, ja me pelkäsimme sinua.»

»Etkö sinä enää pelkää?»

»En. Mitä minä nyt pelkäisin?»

Sitten Elsa kertoi siitä, kun he leikkivät kuninkaanpojan morsianta. Ojanniemen Mari oli morsian, ja sitten tulivat Jorin pappa ja mamma ja Jori ja paljon muita.

Jori ei muistanut.

»Vähän sinä muistat!» ja Elsa kertoi yhä uusia ja uusia asioita, joissa Jori oli yhdessä. Hän kertoi senkin, kun he Marin kanssa löysivät kadulta kahden markan rahan. Sitäkään ei Jori muistanut, vaan hän nauroi kertomukselle, varsinkin sille, kun Elsa oli jäänyt rahaa vahtimaan ja Mari juossut kotoa kysymään, saako sen ottaa.

»Rehellisiä lapsia, se täytyy sanoa», virkkoi Jori.

»Me Marin kanssa pidimme sitten sinusta, kun sinä sen rahan annoit meille, vaikka toiset pojat tahtoivat ottaa sen.»

»Vai piditte minusta!»

»Voi, voi niitä hassutuksia kaikkia!» ehätti Elsa kertomaan. »Kun niin toimessa oltiin enkeleitä, oikein lentäviä enkeleitä», ja hän nauroi sitten ihan katketakseen, niin että Jorikin nauroi, vaikka ei ymmärtänyt, mikä siinä niin naurettavaa oli.

»Uskallettiinkin sitä kaikkea, vaikka pojat ahdistelivat useinkin. Oli se aikaa se piennä olo!»

»En minä muista sinua niin pienenä», sanoi Jori. »Ensi kerran muistan nähneeni sinut, kun olimme Vimparin Aapon kanssa katsomassa Unkarin mustalaisia. Te olitte Ojanniemen Marin kanssa ja Aappo sanoi minulle nimenne.»

Elsa katsoi utelevasti Joria silmiin.

»Muistatkos sinä sitä?» kysyi Jori.

»Muistan, veikkonen!» ja Elsa purskahti nauramaan.

»Mitä sinä naurat?» kysyi Jori ja punastui.

»Ilman aikojaan.»

Jori tuli uteliaaksi.

»Olinko minä jollain tavoin tyhmä?»

»Eei sinne päinkään, omaa hupsuuttani vain nauran!» selitti Elsa ja rupesi muusta puhelemaan nousten kiveltä, johon oli istahtanut. Ja he lähtivät kävelemään takaisin.

Jori uteli vieläkin, mitä se oli, jolle Elsa oli nauranut, ja erotessaan sanoi, että hänen pitää se vielä saada tietää.

Elsa jäi pahoilleen siitä. Eikä hän ymmärtänyt nyt itsekään, mitä siinä oli oikeastaan naurettavaa, että hänellä oli silloin lyhyet hameet, jotta lahkeet näkyivät. Harmitti itseäänkin joutavuutensa.

Jorilla olikin sama kysymys lauantaina, kun iltasella tapasivat toisensa ja lähtivät Montinin kaukavainiolle, johon Jorilla oli jotain asiaakin.

»Mitä se oli, Elsa?»

»Jori, kuule, elä kysele sitä! Se on kerrassaan mitätöntä ja sellaista, että minä en viitsi sanoa. Miksi sinä et usko minua?» sanoi Elsa hyvin pyytävästi, kumartuen maahan ottamaan kiven ja viskasi sen aidan yli muutamalle kedolle, jonne Kastor syöksyi sitä etsimään. Näin sai hän kartetuksi, ettei tarvinnut katsoa Joria silmiin.

»Uskon minä, uskon!» sanoi Jori vakavasti. Heidän katseensa kohtasivat toisensa ja molemmat punastuivat...

Satumaiselle tuntui Elsasta kaikki aamulla, kun hän heräsi. Oli niin valoisaa, kirkasta, kaikki aivan kuin säteili. Mutta hän ei päässyt oikein selvään käsitykseen mistään. Hän tunsi omituista huumausta.

Pukeutumisesta ei tahtonut tulla mitään, sillä vähän väliä jäi hän mietteisiinsä, katse hervakkana, joista havahtui sitten äkkiä ja punastui. Lattiaa lakaistessaan jäi hän seisomaan keskilattialle luuta kädessä ja kuin seinän takaa kuuli hän äidin äänen:

»Mutta Elsa! Mitä sinä tollotat!»

Heillä oli aikomus ollut äidin kanssa mennä kirkkoon tänään, vaan kaikki meni niin myöhäiseen, etteivät he ehtineet puolipäivän jumalanpalvelukseen, jonne yhdeksältä mentiin.

Kun Elsa hommautui äidin pyynnöstä lukemaan päivän evankeliumia, tuotiin kirje. Siitä selitti tuoja, että se on kauan ollut jo postikonttorissa, vaan ei ole osattu tuoda, kun ei ole tietty asuntoa.

Tämä oli harvinainen tapahtuma, sillä Viion kuoltua ei ollut kirjeitä tullut sitten sen enempää kuin se Tuiran kirje, jossa Viion kuoleman ilmoitus oli. Viion leski oli utelias sen vuoksi, eikä hän voinut ajatella, mistä kirje oli. Tuiralta oli hän vähän odotellut viime syksynä, vaan kun ei kuulunut silloin, jätti hän odotuksen. Elsa ei osannut asiaa ottaa miksikään, jota äiti itsekseen ihmetteli.

Viion leski oli paljaana korvana, kun Elsa luki kirjekuoresta:

»Merimiehen leski Elsa Viio.»

Itse kirje oli:

»Arvoisat tuttavat.

Ikävä syntymäseudulleni pakottaa minut kirjoittamaan kirjeen teille, tutuimmilleni siellä. Minusta nimittäin tuntuu, kuin pääsisin tämän kirjeen mukana ajatuksissani helpommin sinne ja lähempään yhteyteen kotopaikkani kanssa. Kun minut ikävä ja uteliaisuus ajoi viimeisen pitkän merillä oloni jälkeen käymään kotimaassa, niin luulin että tulen tyydytetyksi, kun pistäydyn siellä ja voin sitten jatkaa merillä oloani taas, sillä muuta en ajatellut itselläni olevan tehtävää tässä maailmassa. Mutta kävikin niin, että mieli tekee sinne nyt kiihkeämmin. Tyyni rauhallisuus, joka siellä kotoisilla rannoilla vallitsee, vetää minua vastustamattomasti sinne ja mieli kuvailee siellä onneni olevan. Minä muistan niin selvästi ne rakkaat rannat, selänteet saarineen, kuohuvat kosket uljaine siltoineen, jotka kaikki onnellisuus verhoo. Minä kuulen aallon ystävällisen pilpatuksen päivän kultaamilla rannoilla ja lintujen iloiset viserrykset tutuissa metsissä. Te olette onnellisia!

Kaipaustani lievitän sillä, että tulevaan seuraavaan kesään päästyä minulle varmaan, jos elän, koittaa onnen päivä, jolloin näen kaiken sen, jota nyt kaipaan.

Elkää pahastuko.

Toivotan hyvää terveyttä!

Tuttavanne
Erkki Tuira.

Olen jo monta kertaa yrittänyt kirjoittamaan, vaan ei siitä ole sen veroista tullut, että olisi viitsinyt lähettää. Tuskin tulee lähetetyksi tämäkään.»

Elsa laski kirjeen helmaansa ja kääntyi katsomaan ulos ikkunasta.

Kadulla seisoi muuan pieni poikanen, Elsan lemmikki, ja tervehti Elsaa. Hän kiipesi korkeille puujaloille ja lähti niillä astua tarpomaan ohi nauraen Elsalle. Elsa ei nähnyt muuta kuin että siellä jotakin liikkui eikä enää liikkunut.

Hän punastui äkkiä ja katsoi äitiinsä ja uudelleen punastui ja peittäysi kirjeen taakse, jota oli lukevinaan uudelleen. Jonkun ajan kuluttua vei hän kirjeen piirongin päälle ja silmäsi samassa kuvastimeen.

Hän tyyntyi, kun ei mitään nähnyt, jota oli luullut näkyvän, kun huulia poltteli. Mutta sittenkin hän taas luuli, että kyllä äiti näkee, ja sen vuoksi kiiruhti hän ulos ja meni kävelemään.

Täällä voi hän koota ajatuksiaan ja eilisiltainen tapaus selveni mieleen. Hän muisti kaikki, mitä Jori puheli, kun he menivät kaukavainiolle ja sieltä lähtivät ketojen poikki, kulkivat sitten kaunista metsäpolkua Joutsenlammille, jonne he istuivat.

Jori otti kädestä kiinni... »Elsa! Minä rakastan sinua!»... Jori suuteli ja hän peitti kasvonsa Jorin rintaa vasten...

Tuntui vieläkin huumaavalta, melkein kuin pyörrytti. Ja sitten peloitti taas, että jos äiti on nähnyt huulista, joita vielä aivan kuin poltteli.

Käveltyään hetkisen hän rauhoittui ja tunsi ääretöntä onnea. Maailma oli kirkas. Kaikki oli niin äärettömän kaunista ja paistoi kuin onnen hohteessa. Rohkeana ja iloisena palasi hän kotia, missä kaikki näytti nyt niin iloiselle ja kirkkaalle. Joka esine erikseen tiesi hänen onnensa ja iloitsi hänelle. Isän valokuva seinällä hymyili, ja skailettikello naksutti riemuisasti.

Jos äitikin tietäisi!

Vaan miten hän viitsisi sanoa. Ei hän viitsisi sanoa kenellekään. Vaan häntä olisi haluttanut sanoa kuitenkin kaikille. Mutta sekin tuntui mukavalle ja hauskalle, että ei tiedä kukaan muu kuin Jori ja hän. Ja niinhän he olivat päättäneet, että eivät sano kenellekään!