Elsa: Luku 15
| Luku 14 | Luku 15 Elsa Kirjoittanut Teuvo Pakkala |
Luku 16 |
Viion lesken oli Liisa saanut hommatuksi jonkun toisen vanhan ihmisen kanssa asuinkumppaniksi ja köyhäinhoidon apuun, niin että hänen olonsa oli nyt kutakuinkin turvattu.
Mutta Yrjö raukka?
Pitkiä neuvotteluja oli ollut Liisalla ja äidillään Yrjöstä. Koetettiin tuumata jos johonkin suuntaan, mietittiin ja etsittiin neuvoa. Mahdottomuus oli heidän ottaa hoitoonsa, niin mielellään kuin olisivat lapsi raukan pitäneetkin luonaan. Vaan heillä oli tupa täynnä väkeä, Jannet, Iikat kotona ja vanhan Teponkin piti saada siellä vielä sijansa. Miehilläkään ei ollut vielä työtä tiedossa ja aika kova, niin että omakin toimeentulo oli laihaa.
Liisa kävi pyytelemässä sellaisia, joilla oli väljät asunnot ja vähän lapsia tahi aivan lapsettomia, että ottaisivat Yrjön hoitoonsa, jotta ei raukka joutuisi mihin sattui. Vaan itkien palasi hän aina takaisin.
Mitä se olisi ollut, jos olisivat sanoneet, että heidän ei sovellu ottaa, vaan selitettiin, että jos sopisikin, niin ottaisivat jonkun oikean ja kunniallisen ihmisen lapsen. Kun hän selitti, että Elsa ei ollut mikään huono ihminen, niin naurettiin täyttä kurkkua sille.
»Kyllähän tuo tunnettiin. Sellaisiapa ystäviäkin oli kuin Ojanniemen Mari! Merkkipä on jäänyt hänen hyvyydestään: äpärälapsi! Ja sen tehtyään kelpasi sitten vieläkin herrain seura.»
»On köyhäin huutokaupassa ottajia!» neuvottiin lopuksi.
»Vaan sääli olisi sinne panna.»
»Sinne täytyy monta yhtä hyvien ja parempienkin ihmisten lasta viedä. Sillä jos Elsa olikin korea ja ylhäinen kuin fröökynä, niin suurempi sääli kuitenkin on tosi köyhiä ja kunniallisia ihmisiä!»
Sellaista pistävää ivaa kuuli Liisa joka paikassa. Eikä mitään neuvoa jäänyt. Täytymys oli Yrjö viedä ja jättää kohtalonsa vasaran varaan.
»Olisipa se Vimparin pastori tässä, niin minä kysäisisin, että tämäkö se on se Jumalan huolenpito orvoista lapsista!» itki Liisa hommautuessaan Yrjöä viemään huutokauppaan, joka oli tänään ja jota pidettiin kansakoululla. Hän koetti pidättää itkuansa, kun rupesi pukemaan Yrjöä.
Lapsi raukka ei tiennyt mihin häntä viedään. Hän kyseli ja uteli, että mennäänkö mummon luo, ja kärtti aina innokkaammin sinne, kun Liisa ei vastannut hänen kysymyksiinsä.
Kansakoulukartanolla oli hevosia vieri vieressään aitovierillä. Ja niitä uusia tuli, ja toisia meni, menevä vieden, tuleva tuoden köyhän vaivaisen tahi kaksi, joku useammankin, lapsia tahi aikaisia.
»Missä hinnassa tuntuvat olevan?» – »Kohtuhinnoissa.» – »Ei lähde isoja rahoja, vaan hyvähän tuo on, mistä penninkään saa näin huonona aikana.» – »Sen verran hyötyy, että suoloiksi ja tupakaksi.» – »No kun ei ruualle arvoa pane, vaan jos panee, niin ei jää kirkonviinarahoiksikaan.» Tällaista keskustelua kuului kartanolla.
»Joko muori on myyty?» kysyttiin muuatta vanhaa eukkoa, jota eräs isäntä talutteli rekeensä.
»Myyty on», vastasi isäntä.
»Paljonko tuommoinen maksaa?»
»Ei kuin sata.»
»Onko se sokea?»
»Ei juuri tuppisokea, vaan eipä paljon muutenkaan: päivän valo taitaa vähän kuumottaa.»
»Ei tuo kovin vanhalta näytä.»
»Ei, vaikka ei se eilisenpäiväinenkään ole.»
»Nikkilän emäntähän se on?» sanoi Liisa ja pysähtyi puhutellakseen muoria.
»Nikkilöitähän se on muori sukujaan», vastasi isäntä ja alkoi laitella rekeään.
»Hyvää päivää!» sanoi Liisa ja tarjosi kättään. Vaan Nikkilän emäntä ei näyttänyt olevan tietävinäänkään.
»Se on vähäkuuloinen», selitteli isäntä ja huusi holhotilleen.
»Tässä on muuan, joka teitä tunnustelee.»
»Hyvää päivää!» huusi Liisa.
»Päivää, päivää! Kuka se on?»
»Ettekö tunne?»
»En tunne, kun minulla on vähän hämärä näkö», selitti muori naurusuin, ääni vapisi ja silmäkullat räpättivät. »Kuka se on?» kysyi hän uteliaana, ja silmiä räpytti yhä tiheämpään, kun koetti niillä tavoitella tuttavaa, ja suu pyrki hymyyn.
»No istukaapa muori rekeen!» toimitti isäntä.
Muori hapuili ja kontturoi rekeen, ja sinne kupsahti kylelleen, vaan kun pääsi istualleen, niin alkoi tiedustella, että kuka se oli.
»Latun Liisa.»
»Hyvänen aika! No terve, terve. Tunnenhan minä. Äitisi kanssa kuin hyvät sisarukset oltiin. Vieläkö se elää, Liisa, äitisi?»
Muori oli kuin haltioissaan, kasvot somissa juovissa, silmäkullat kiilsivät vesissä. Ja yhä enemmän kiihtyi puhellessaan Liisan kanssa.
»No lähdemme ajamaan», sanoi isäntä.
»Eikö teidän sopisi käydä siellä äidin luona? Somahan se olisi teidän kahden vanhan tavata toisianne.»
»Mitä?»
»Ei siitä ole muorista kylänkävijäksi», ehätti isäntä sanomaan, niin ettei muori kuullut. »Ja on meillä kiirekin, pitäisi illaksi joutua kotia.»
»Ei taitaisi olla monta tuttavaa enää minulla koko kaupungissa, se on nuori suku nousemassa, vanha maahan vaipumassa. Elääkö Viioska?»
»Elää.»
»No entä Elsa, johan se on rippikoulun käynyt?»
»Johan toki, kun muistelen paremmin, jo on naimisissakin?»
Hevonen tempasi reen liikkeelle, joka pakkaslumessa kirkui pahasti.
Kun se oli portista päässyt, ajoi toinen kartanoon portaitten eteen suoraan. Reestä nousi puujalka mies, parrakas ja julmakatsantoinen.
»Onko köyhän köyhyys, vaivaisen vajavuus nyt hyvässä hinnassa?» ärjäsi mies ja katseli ympärilleen.
»Vieläpäs Jaakkokin elää», sanoi joku lähellä olija ja tervehti: »Hyvää päivää!»
»En ole vielä sitä nähnyt», vastasi Jaakko jyrkällä äänellä ja läksi käydä kolkkasemaan rappusia ylös.
Suurenlainen sali oli, ja sen peräseinällä istui pöydän takana esimies, pöydän päässä sihteeri ja piirimiehet istuivat vähän ulompana kehässä. Ympärillä oli ihmistä kylki kylessään kiinni ja takimmaiset seisoivat penkillä nähdäkseen hekin, mimmoinen vaivainen milloinkin myytiin ja paljostako sen kannattaisi ottaa. Salin laiteilla oli väljempää tilaa ja siellä oleskelivat emäntäihmiset odotellen, milloin pääsisivät esiin huutolaisineen, kun ei ollut voimia rynnätä sakean joukon läpi esille. Ja siellä istuksivat huutolaisetkin penkeillä tahi lattialla tahi seisoksivat seinään nojaten, odotellen kukin, milloin häntä esiin viedään tahi jos jo oli ollut, niin isäntäänsä, joka oli toisia huutolaisia saadakseen. Aikansa kuluksi puhelivat huutolaiset odotellessaan. Eikä tuo odottelu tainnut hyvin ikävää ollakaan niistä ainakaan, jotka tapasivat taas vanhoja tuttuja, joitten kanssa saivat vaihtaa jonkun sanan, muistella menneisyyttä, jos siinä oli jotakin muistettavaa, tahi kysellä toistensa toimeentuloa ja muita asioita – olihan sitä heilläkin yhtä ja toista.
»Paljoko maksetaan sinusta?»
»Ei kuin viisikymmentä.»
»Pitääkö työtä tehdä?»
»Ei nuo ole kovin ankarasti ajelleet työllekään. Ainahan sitä omastakin halustaan jotakin tekisikin, kun olisi terveyttä. Eihän se aika kulu työtönnä.»
»Eihän se oikein kulu.»
»Onko muita siinä talossa?»
»On toinenkin, mielipuoli. Sen paimennapa olen parhaastaan ollutkin.»
»Onko pahastikin hullu?»
»Aikatavasta höpsii runsaastikin.»
»Ei ole raivo?»
»Ei ole vielä ollut.»
»Miehenpuoliko se on?»
»Vaimo on, Kähkös-Maija. Taalmannin rouvaksi hokee itseään.»
»Senkö kommersrootin?»
»Sitä tuo tuntuu meinaavan herrakseen.»
»Pävää, pävää!» toivotti Änkkä-Aatami. Hän ei ollut huutolainen, vaan oli tullut taas tapansa mukaan tervehtimään tänne tuttaviaan.
Miehet tervehtivät ilomielellä Aatamia, kätellen.
»Vielä sitä sinä Aatami jaksat riehkasta?»
Aatami alkoi molittaa ja sen miehet ymmärsivät, että on työnään verottomia koiria koppiin kuletella ja tappaa, nylkeä ja nahkoja sitten kaupita. Ja elää niin, että ruoka aina kelpaa.
»Vua tu Vill se elää ’u herla!» tolitti Aatami nauraen makeasti katsellessaan vuoroon miehiä ja vuoroon Villeä, joka siihen juuri oli tullut ja tervehtinyt tuttaviaan.
»Etkö sinä Ville enää olekaan huutolaisena?»
Aatami ehti siihen sopertamaan että eihän se, joka kohta on konsuli.
»Sinä karkasit?» muisteli joku.
»En minä karannut, lähdin vain muuten pois», selitti Ville ja iskien silmää lisäsi: »Minäkös elämään köyhän lailla, kun on rikas pappa.»
»Niinpä vainkin», vakuuttivat miehet.
»Se on herrassukua tämä Ville», selitti Änkkä-Aatami.
»Hyvähän se on ihmisen elää, kun on herrat heimolaisia, vaan sittenkin pitää osata vähän pelata», arveli Ville ja iski silmää.
»Paljonko tämmöisestä tarjotaan?» kysyä röyhkäsi Jaakko kiskastuaan oven auki ja astua kolutti perälle. »Pois edestä ja tie auki armopöydän eteen.»
Koko väkijoukko kääntyi katsomaan ja hajausi Jaakon edestä kujaksi, jota Jaakko pöyhkeästi kolkkasi eteen.
»Hyvää päivää, Jaakko!» lausui esimies.
»Pidä, kun olet saanut!» vastasi Jaakko kolealla äänellään. »Pitääkö nousta tuolille, vai nähdäänkö tästä?»
»Paljonko siitä Jaakon ruokosta tahdotaan?» kysyi esimies.
»Naurattaa, kun herrat ruuan maksaa. Vaan tuota kysykääpä paljonko tahtovat, kun kerrassaan hengen ottavat», myrisi Jaakko. »Se tulisi huokeammaksi elättäjälle ja elätille.»
»Kun annettaneen sama kuin tähän asti, niin otan edelleen», sanoi Jaakon holhooja. Ja hän saikin holhottinsa, sillä asianomaiset kiittivät, kun pääsivät.
Jaakko lähti astua kolkkasemaan ja murahteli jotakin mennessään.
Hiljaisuus, joka koko ajan oli vallinnut, laukesi, kun Jaakko räväytti jälkeensä »armon temppelin» oven. Pelolla olivat lapset seisseet, tytöt emäntiensä hameissa kiinni, pojat nurkkiin vetäytyneet. Nyt uskalsivat taas liikkua.
Tytöt olivat karttuunivaatteissa ja korput useallakin kädessä. Katselivat toistensa vaatteita, olivat olevinaan ja mittelivät korppuja, että kenen suurin. Pojilla oli millä uudet saappaat, millä korea kaulahuivi, millä uusi lakki ja jollakin koko puku ensi kertaa yllään. Jolla oli uudet kengät, ei tahtonut osata ensimmältä kävellä eikä saada silmää irti kengistä; jolla oli huivi, ei osannut päätään kääntää, vaan koko ruumis kääntyi mukana, ja jolla koko puku oli, se oli kaikin puolin vaivanen. Tuossapa kuitenkin, kun vähän aikaa oli syrjäsilmällä toisiaan katseltu ja hiljakseen lähestytty ja joku sanakin vaihdettu, heräsi leikin halu. Ja silloin ne unehtuivat uudet riekaleet. Lakilla kapsittiin toisiaan ja pujahdettiin lymyyn väkijoukkoon. Ja oikein helakka nauru pääsi väliin, kun siellä tavattiin toisiaan ja tyrkättiin.
Emännät seisoivat kädet ristissä rinnan yli ja puhelivat hoidokkaistaan.
»Tuo poika meille tullessaan oli niin huono, ettei siitä luullut eläjää tulevan, vaan minä sitä hoidin ja vaalin ja riski se nyt on.»
»Samoin se oli tämäkin aivan raihnas. Ei ollut kuin luu ja nahka. Monen markan edestä kun opoteltokkia syötin ja mallashauteessa haudoin senkin seitsemät kerrat, niin eläjä tuli.»
»Muokan niitten kanssa näkee, ei niitä voitokseen pidä.»
»Sanokaa. Ja se kun on toisen lapsi, niin pitää koettaa kaikkia ja pitäähän sitä vaikka omakin olisi, vaan varsinkin toisen lasta, etteivät voisi sanoa: ei tule vieraan lapsi hoidetuksi, vaikka raha maksetaan.»
»Niin. Vaivaloisempaa se on vieraan lapsen hoito.»
»Vaan se on hoitoa ollut siinä toisessa talossa, jossa tämä oli ennen! Hyvä isä siunatkoon! Siellä ajeli lapsikulta liassa ja nälissään päiväkaudet lattialla, eikä ryysyä selässä kuin pahanen paita repale!»
»Sanokaa te! Niinhän se oli tämänkin tytön hoito ennen ollut. Kun ne ottavatkin semmoiset elättääkseen, joilla ei ole itselläänkään taivaankäpyä suuhun panna.»
Liisa oli aivan pakahtua ja uupua. Hänen oli pitänyt ottaa Yrjö syliinsä, josta se ei sitten luopunut lattialle siunaamaksi hetkeksikään. Kaulasta vain piteli ja oudoin silmin katseli ympärilleen. Sydäntä kalvoi Liisalla, itku oli ihan kurkussa ja aivan väkistenkin oli monta kertaa tuupata vedet silmiin, vaan koetti estää, ettei Yrjö huomaisi, raukka. Huokaustakin esti monet kerrat, vaan aina tuon tuostakin tuli se, kuin ei huomannutkaan.
Yrjö alkoi tulla levottomaksi, jonka vuoksi hän siirtyi peräseinälle, missä väkijoukon takana oli väljempi tila ja josta toivoi voivansa päästä esiin pikemmin.
Siellä istui seinän vierellä lattialla kaksi poikaa, jotka hän tunsi Vimparin Villeksi ja Teutoriksi. Veljekset istuivat siinä tuumimassa.
Ville oli jo yli-ikäinen ja hän oli kaupungissa, muutamalla ajurilla palveluksessa, jolla oli urakalla hollinteko ja Ville oli hollipoikana. Vaan hän oli tullut tapaamaan veljiään ja äitiään. Teutorin oli hän nyt tavannut ja he yhdessä odottelivat muita siinä puhellen. Liisakin pysähtyi siihen heidän kanssaan juttelemaan.
Ville selitti että hän oli käynyt esimiehen luona puhumassa ja pyytämässä, että äitiä avustettaisiin muuten, jotta saisi olla kaupungissa. Hänen isäntänsä oli luvannut äidin asua hänen kanssaan pirtissä ja esimies oli luvannut tuumia asiata. Villellä oli tieto, missä talossa maalla äiti oli, vaan ei ollut kuullut hänestä mitään. Assarista ja muista siskoista, jotka vielä olivat köyhäinhoidossa, ei kumpainenkaan tiennyt, missä he ovat.
»Minkälainen olo sinulla on?» kysyi Liisa Teutorilta.
»Meneehän tuo, kun ei ajattele», vastasi tämä vakavasti ja ajattelevan tavalla.
»Eikö sinulla ollut ikävä äitiä alussa?»
»Onpa tuo vieläkin joskus, vaan minkä sille tekee.»
Liisa siirtyi pois antaakseen veljesten keskenään puhella rauhassa. Hän työntyi lähemmäksi toimituspaikkaa. Siellä oli kysymyksessä joku hoidokas, josta holhojansa kertoi, että siitä on sellainen vaiva sen hoidosta, kun ei kykene kääntymään omin voiminsa ja pitää hoitaa siihen vuoteelle kaikinpuolin.
»En ottaisi vähällä en paljolla, vaan mihinkäpä sen siitä kulettaa. Mielelläni luopuisin koko olennosta, joka on vain syöpäläispesä.»
»Ette pidä puhtaana», sanoi esimies.
»Sen syytä siihen ei ole, vaan se on sellainen pahaverinen, mikä tuo onneton lie.»
Johtokunnan neuvoteltua myönnettiin holhojalle pyytämänsä rahamäärä, merkittiin kirjoihin, jolloin siitä päästiin. Korkealle tuolille pöydän luona nostettiin tytär. Hän seisoi siinä korppu kädessä, katseli väliin uutta karttuunihamettaan ja vähin viranomaisia ja oli niin olevinaan että oikein.
Sihteeri kääntyi ja kuiskasi sinne piirimiesten puoleen:
»Fröken Lundgrén.»
Muutamien piirimiesten suu vetäysi hymyyn. Joku sanoi:
»Isänsä näköinen!»
»Otatteko vielä samasta?» kysyi esimies.
»No otamma hänet, niin on jo kerennyt siihen mieltyä ja ikävä taitaisi tulla tytöllekin!»
Siitä päästyä ilmoitettiin leskivaimo Maria Vimpari. Esimies muisteli jotakin ja alkoi puhella johtokunnan jäsenien kanssa. Niistä muuan sanoi korkealla äänellä, että onhan hänellä elättämään kykenevä poika, joka on pappina. Hän on velvollinen huolen pitämään äidistään.
»Jaa, jaa», sanoi esimies. Hän sen tietysti kernaasti tekeekin. »Onko Maria Vimpari täällä?» kysyi esimies holhojalta.
»Ei ole. Hän oli sairaana, niin ettei voitu lähteä kulettamaan, ja minä ajattelin, että jos sama maksetaan, niin pidän entisellään», sanoi mies.
Johtokunnan kanssa neuvoteltua päätettiin, että maksetaan sama maksu, minkä tulee suorittaa köyhäinhoidolle hänen poikansa, jolle asia ilmoitetaan ja saa itse järjestää sen sitten miten haluaa.
Liisa sai nyt Yrjön tuolille.
»Jassoo!» sanoi esimies. »Kenen se olikaan tämä poika?»
»Elsa Viion.»
Montin, joka oli piirimiesten seassa, vaan istui vähän syrjässä, hypähti istualtaan ja meni akkunasta kadulle katsomaan. Sihteeri iski silmää jollekin piirimiehelle ilkkuva hymy suupielissä.
»Siinäpä on kaunis poika!» arveli joku väkijoukosta.
»Taitaa olla herrasrotua», arveli toinen.
»Oikein kauniissa puvussakin!»
»Paljollako otetaan tämä poika?» kysyi esimies.
»Seitsemänkymmentä viisi markkaa», huudettiin.
»Seitsemänkymmentä.»
»Kuusikymmentä yhdeksän.»
»Viisikymmentä.»
Ei kuulunut enää huutoa ja vasara naksahti pöytään.
Vapisten oli Yrjö seisonut tuolilla, silmäillyt vuoroon sitä herraa, jolla vasara oli, ja vuoroon Liisaa silmiin ja hellittämättä pitänyt hameesta. Nyt tuli iso mies, mustapartainen, suu somasti naurussa ja kädet ojeissa.
»Tule tyliin, tule tyliin...» Yrjö katsoi pitkään ja parahti huutamaan. Hän huusi niin, että vihloi korvia, ja hän puristausi kiinni Liisaan, joka otti pojan syliinsä ja syrjäytyi.
»Kotiin, kotiin, kotiin, kotiin!» huusi Yrjö, puristi kaulasta Liisaa kuin suoni olisi käsiä vetänyt ja painoi päätään olkapäähän.
»Lapsi raukka, eihän sinulla ole kotia», valitteli Liisa itkien ja puristi poikaa rintoihinsa.
Väki katseli heitä, miehet vakavina, vaimot kyynelsilmin ja toiset lapset rupesivat itkemään. Toimitus keskeytyi.
»Viekää ulos se lapsi!» toimitti esimies.
»Yrjö, elä itke, elä itke, Yrjö kultani», lohdutteli Liisa, vaan hän itki itsekin.
»Kotiin, kotiin, kotiin...»
Ulos tultua Yrjö vähän herkesi ja nosti päätään, vaan kun näki taas sen miehen, niin ratkesi kimeään huutoon, painoi päänsä kantajansa olkapäähän ja puristi yhä lujemmin kaulasta.
»Onko teillä hevosta?» kysyi Liisa mieheltä.
»On hevonen. Pidelkäähän sitä poikaa, että tuon ukon ensin laitan, niin pistetään sitten poika rekeen, tottapahan asettuu ajan ollen.»
Mies talutti rekeen vanhan ukon, laihan ja harmajanaamaisen, jolla silmät olivat syvällä päässä ja alahuuli lerpalla, että näkyi mustanpuhuvat hampaattomat ikenet. Rinta sillä korisi hengittäessä pitäen alituisen kamalaa örinää. Reen perään istutti mies holhottavansa, peitti jalat heiniin ja kääri hartiat, rinnan ja pään loimeen. Väkinäisesti irroitti mies Yrjön Liisan kaulasta, istutti korisevan loimikääryn viereen, kääri turkkiin, tukki heiniä ympärille ja pani vielä likaisen loimen peitteeksi. Uuvuksiin oli poika huutanut, vaan vielä ponnistaa koetti. Mies käänsi hevosensa ja läksi ajamaan.
Kuin seinän takaa kuului sydäntä särkevä huuto:
»Äiti, äiti, äiti...»
Sisällä salissa jysähti äkkiä nyrkki pöytään esimiehen edessä, niin että sihteerin kirjoitusneuvot helähtivät pöydällä, esimies tyrmistyi ja piirimiehet hypähtivät istuallaan.
»Vaan voi niitä, joitten tähden pahennukset tulevat!» kuului voimakas ääni ja viranomaiset näkivät hetken aikaa pöydän edessä seisovan nuoren naisen katseen, joka tunki luihin ja ytimiin.
Liisa ei tiennyt, mitä hän oli tehnyt. Hän tapasi itsensä vasta kotona itkemässä lapset sylissään.